Kirja-arvio: Naisten laji – kirja jalkapallosta

Mitä jos seuraavan kerran kun Torille!-huudot kiirivät pitkin Suomenniemeä, vauhdikkaimmat fanit kiipeäisivätkin Anne Mäkisen patsaalle?

Joo, tiedän. Ai kuka Anne Mäkinen…

Anne Mäkinen patsaansa ansaitsisi, eikä ehdotus suinkaan ole allekirjoittaneen. Sen teki hauskassa, analyyttisessä, raportoivassa, heittäytyvän fanittavassa, itseironisessa ja sopivan purevassa futiskirjassaan taidehistoriasta väitellyt futishullu Johanna Ruohonen.

Eräs suomalainen on valittu EM-jalkapallon lopputurnauksen parhaaksi pelaajaksi. Tuo eräs on Anne Mäkinen. Vuoden 2005 meriitti on vain osa hänen lukuisista saavutuksistaan.

Naisten futista seurannut ei voi olla unohtamatta Mäkistä, vaikka hän pelasi ”kauan” ennen Helmareita. Kentällä hänen pelaamisestaan huokui karisma, luotettava kuin vuori.  

Helmarit ovat Ruohosen kirjan keskeistä antia. Kymmenistä haastatelluista monet ovat pelanneet tai yhä pelaavat futista myös naisten maajoukkueessa. He pääsevät jo nauttimaan naisfutiksen suosiosta ja arvostuksesta, mutta hedelmät ovat yhä silti pienempiä kuin miehillä.

Futiskenttä on jotakuinkin tasainen, mitä nyt nurmi reunoilta kaartaa aavistuksen. Vertauskuvallisesti naiset ja tytöt pelaavat yhä jalkapalloa ylämäkeen. Ja vaikka mäki loivenee, jo loivennus on ollut kovan työn takana.

Samansuuruiset ottelukorvaukset maajoukkuetasolla eivät vielä tarkoita, että kaikki on nyt ok ja sampanjapullot auki tasa-arvolle. Ruohonen mainitsee esimerkiksi erotuomaroinnin.

Naisten ja tyttöjen otteluita tuomaroiville maksetaan pienempiä palkkioita. Käykää katsomassa palloliiton sivuilta. Erot ovat hillittömän niuhottavia, naurettavia ja loukkaavia. Mutta tyttöjenkin kausimaksut ovat toisaalta muhkeita.

Futaajat pohtivat haastatteluissa pelaamistaan ja olosuhteitaan. Naisten futishistoria on yhtä huonommissa puitteissa pelaamista, lähtien maajoukkuevarustuksesta (enää ei sentään pelata miesten lainavetimissä), pukukopeista, matkustamisesta, palkkioista, treeniajoista ja kentän kunnosta, ja tietenkin taukoamatonta vähättelyä….

Joka kerta, kun joku sanoo, että eteenpäin on menty, tekisi mieli poistaa varmistin, mutta ilmaisu on sopimaton vertauksenakin. Maailma on täynnä väkivaltaa. Onhan sitä menty, onneksi ja viimein.

Mutta kun jarru on päällä Suomi-futiksen huipulla. Ruohonen on jututtanut Palloliiton pääsihteeriä. Casagranden logiikka on lyömätön, ja se käytännössä vain lisää mies- ja naisfutiksen eroa.

Koska naisten jalkapallo tulee miehiä vuosikymmeniä jäljessä, ”sen täytyy antaa kasvaa pikku hiljaa eteenpäin”. Toisin päin kääntäen: kun miesten futis on vanhempaa, sille pitää antaa entistä enemmän vauhtia. Mitähän hittoa, kysyilen minäkin Ruohosen tavoin. Pikku hiljaa = tosijuttujen häiriötekijä.

Naisfutis (Korhonen pohtii kirjansa alussa tätä nimitystä) ei vielä elä tähtikulteista, vaikka Megan Rapinoe saattaa ensimmäinen supertähti olla. Harmi että brasilialainen Marta pelasi liian varhain. Ruohosen tavoin minäkin olen hänen faninsa. Ja Brasilian.

Niinpä suomalaisnaiset ovat täysjärkisiä, tervehenkisiä, itseironisia ja nauravat paljon, eikä mikään ole pois heidän ammattimaisuudestaan ja pelaamiseensa vakavasti suhtautumisestaan. Selväksi käy, että peliurat eivät ole olleet materiaalisesti rouvaksi elämistä.

On myös henkisesti vaativaa vaihtaa usein seuraa ja maata. Kirjaimellinen ruljanssi on pahimmillaan päätä ja mieltä huimaavaa.

Suomalaisia on liikkunut ja liikkuu paljon kansainvälisessä jalkapallossa. Harvalla puoliso tain partneri pääsee mukaan. Yksinäisyys vaanii heitäkin, loukkaantumisten, täysurpojen valmentajien (eivät toki kaikki), kovan kilpailun ja esimerkiksi syömishäiröihin johtavien paineiden lisäksi.    

Ruohosen kirja ei ole naisfutiksen ensyklopedia eikä historiikki tähän päivään asti. Suomalaisten lisäksi hän kirjoittaa naisten jalkapallon vaiheista ja sikäläisistä nimekkäistä pelaajista monessa maassa.

Menneisyyttä on kaukaakin, vaikka pelaaminen on joskus ollut vuosikymmeniä kiellettyä, Britanniasta lähtien. Naisten futis kun uhkasi olla niin suosittua, että se vihjaisi vievänsä miesten peleiltä katsojia ja pääsylipputuloja. Ja tietysti iankaikkiset selitykset siitä, että laji ei sovi naisvartalolle.

Mutta ah ihanaa, maailmassa on oikeudenmukaisuuttakin. Täysinäinen Nou Camp, pikkuisen pikkuisen alle 100 000 katsojaa, seurasi FC Barcelonan ja Real Madridin välistä ottelua jokunen kuukausi sitten. 

Ruohosen kirja kannat lukea myös siksi, että se on hauska. Hän on intohimoinen jalkapallon rakastaja, eikä vain katsomossa, tai kirjoittajana.

Se on myös merkittävä ja ohittamaton teos aikakautemme jalkapallosta, lähtien mimmiliigasta ja takavuosikymmenien pelaajien muisteloista tämän päivän usein hyvin koulutettuihin tai opiskeleviin huippupelaajiin.    

Ja lupaan osaltani antaa ropojani, jos Anne Mäkiselle nousee patsas.