Elämää suurempaa - vai onko sittenkään

Ties vaikka nuoresta maajoukkueliberosta Jukka Laamasesta olisi tullut kansainvälisen tason pelaaja, mutta hän jätti jalkapallon ja ryhtyi lähetyssaarnaajaksi. Näin kävi joskus kaukaisella 1970-luvulla.

Yksityiskohta on futisfani Erik Rosendahlin kirjan luvusta Suositumpi kuin Jeesus (1975). Laamasella ja Jeesuksen suosiolla ei ole Rosendahlin kirjassa suoraa yhteyttä. Nasaretilaisviittaus koskee englantilaisseura Leedsiä, joka oli pikkupoikana hänenkin silmissään suosittu seura.

Laamanen-anekdootti on kuitenkin yksi monista elämänmakuisista yksityiskohdista mainiossa fanikirjassa.

Mainion siitä tekee se, että Rosendahl ei ole sokean fakkiutunut minkään seuran tai joukkueen kannattajaksi, eikä hän kilpaile eikä tyrkytä jalkapallorakkauttaan kenellekään. Fanina hän on anteeksiantavainen itselle ja kannattamilleen asioille. Fanius ei tarvitse laumakäyttäytymistä.

Fanittamisen viattomuus

Viittäkymmentä lähestyvän Rosendahlin lapsuus ja nuoruus tuntuu tutulta lauantain tv-otteluineen, muistiinpanoineen ja keräilykohteineen. Fanittaminen oli silloin viattomampaa ja lapsellisempaa kuin nyt. Ja jalkapallotiedon ja tulosten hankkiminen oli vaivalloisempaa kuin nykyään.

Kyse ei olekaan vain jalkapallosta, vaan kasvutarinasta. Mukana kulkevat muutkin kiinnostuksen kohteet, tutut jääkiekkonimet ja muut. Tämä on nuoruuden ajankuva 1970- ja 80-luvusta kirjeenvaihtokavereineen ja suosikkibändeineen. Lämpimän nostalginen, ja samalla hauskan pohdiskeleva.

Rosendahl pääsi laajentamaan lajihorisonttiaan opiskeluaikoina ja Interraililla Ruotsissa, Tanskassa, ja Hollannissa. Muutakin Eurooppaa tuli tutuksi, Englanti painottuu myös.

Kevyt mutta elämänmakuinen

Globalisaatio, se tässä kirjassa näkyykin. Sekä Rosendahlin henkilökohtainen että jalkapallon kansainvälistyminen, Aulis Virtasen selostamista Englannin liigan otteluista rahakentille.

Jalkapallo oli ja on punainen lanka, mutta elämän kerässä se ole ollut ainoa. Laji sai Rosendahlin esimerkiksi miettimään suhdettaan Ranskaan ja kulttuuriin yleensä. Kirjassa on runsaasti kirjailijalainauksia, jotka eivät maistu snobismilta, vaan sydämestään monen alan rakastajan luonnolliselta ilmaisulta. Kirja on kerronnaltaan myönteisessä mielessä kevyt, mutta elämänmakuinen ja viisaskin. Sitäkin fanikirja voi olla.

Nuoremman polven fanikokemukset

Jere Virtanen ja Jaakko Perttilä ovat nuoremman sukupolven futisfaneja ja lajikulttuuriaktiiveja, joille reissut suosikkijoukkueiden matseihin ovat itsestäänselvyyksiä ja rituaalinomaisia otteluihin liittyvine tapahtumineen.

Kirja on osa tuotepakettia, johon kuuluu myöhemmin julkaistava dokumentti.

Ehkä juuri tuo dokumentti on aiheuttanut sen, että kirja hakee itseään. Siinä on yritetty selittää liikaa liian lyhyesti, kuten lajihistoriaa, huliganismia ja lajin globaalistumista Bosman-säännöksineen (viimeksi mainittu vapautti radikaalilla tavalla pelaajien liikkumista seurojen ja eri maiden sarjojen välillä). Kyse ehkä onkin käsikirjasta dokumenttiin, hieman the making of –tyyliin.

Kirjoittajat nimittäin vierailevat Manchesterissa ja kertovat tapaamisistaan fanien kanssa, mutta kovin montaa fanin sitaattia ja kommenttia kirjassa ei ole. Se on puute. Onneksi kirjan kuvat tuovat lisäarvoa.

Kirja pohtii myös paljon seurauskollisuutta. Näinä rahan jalkapallonkin läpikyllästäminä aikoina teema on ajankohtainen.

Kilpailu tosifaniudesta

Mutta pohtivatko itseään tosifaneina pitävät fanit liikaa sitä, kuka on tietyn seuran oikea fani, kuin sitä mitä itse jalkapallo on? Tämä näyttäytyy heimojäsenten tai sellaiseksi pyrkivien keskinäiseltä kilpailulta siitä, kuka on kukkulan kuningas ja kuka yleensä kuuluu tai pääsee piireihin.

Oman faniuden korostaminen liittynee ikään ja reviirikamppailuun: Mitä nuorempi, sitä kovemmin pitää kyetä osoittamaan muille faniuttaan, luomaan uskottavuutta ja minää muiden silmissä. I´m a real thing.

Iän ja elämänkokemuksen myötä jalkapallon ydin tiivistyy itse jalkapalloon, jossa fani on mukana niin kuin itse haluaa, välittämättä siitä, kuka yrittää toisen johonkin määritellä ja lokeroida. Tällöin fani nauttii ja kärsii voitot ja tappiot juuri niin kuin itse haluaa, vaikka onkin muiden seurassa.

Samalla kollektiivisesti, mutta ei sen paineessa. Omaa kuulumistaan osaksi jalkapallokulttuuria ei tarvitse alleviivata.

Suomalaisesta fanittamisesta ja fanikulttuurista kiinnostuneille kirjat täydentävät toisiaan. Ne kertovat eri jalkapallosukupolvista.

Janne Hopsu

Kirjoitaja toimii ulkomaantoimittajana MTV Uutisissa