Kirja-arvio: Jalkapallon kauneudesta ja teknologiasta

Naiset saavat oman esseensä

Naisten jalkapallo on ollut täynnä sitä mitätöiviä miehiä ja pelaamiskieltoja. Naisfutaajat ovat yhä paitsi jalkapalloilijoita (eli siis miehiä), myös naisfutaajia. Se näkyy palkkioista seksuaalisuuteen. Yhdysvaltalaistähti Megan Rapinoe on lesboutensa lisäksi aktiivinen paitsi kentällä, myös yhteiskunnallisesti tasa-arvon puolesta.

Naisten jalkapallosta kirjoittaminen on vedenjakajalla.

Odotan päivää, kun keskitytään peliin, sen kauneuteen ja rumuuteen, taktisuuteen tai sen köyhyyteen, ilman turhia sukupuolimainintoja. Ja että vaikkapa niissä ikimuistettavimmissa maaleissakin listattaisiin – nyt on tietenkin pakko mainita sukupuoli – myös naisten tekemiä maaleja, koska hekin pelaavat jalkapalloa ja tekevät maaleja.

Vähemmän kosketeltuja teemoja ovat jalkapallomuseot ja teknologian voimakas mukaan tulo. Teknologia ei vain monikymmenkameraohjaukset slow motion -kuvineen, vaan myös pelirytmiä muokkaavana var-toimintana, eli päätuomarin apuna olevana vdeotarkistusteknologiana. Tietysti myös fanien välinen kommunikaatio ja läsnäolo(ttomuus) muuttuu.

Jalkapallomuseoita on seurojen tiloissa eri puolilla maailmaa, eri tasoisia.

Niissä tiivistyy ja on tallennettu jalkapallon ”ritualistisia kulttipiirteitä”. Kolamo kirjoittaa muun muassa Cristiano Ronaldon henkilöbrändimuseosta portugalilaispelaajan kotisaarella Madeiralla.

Henkilöpalvonta ei siellä anna sijaa epäonnistumisille, eikä edes syvemmälle henkilöhistorialle. Jumalkuva ja CR7-krääsäkauppa on tärkeintä.

Dataa ja teknologiaa jalkapallossa on käytetty pitkään. Peli-tilanneanalyysit, pelaajien henkilökohtaiset suoritukset, fyysinen jaksaminen, kaikkea mitataan. Kuten Kolamo muistuttaa, näiden tietojen käyttö ei ole helppoa.

Kun ollaan huippujalkapallossa, pelaajahankinta voi tulla kalliiksi, jos dataa on analysoitu väärin tai huolimattomasti – tai sitten uudessa ympäristössään pelaaja ei vain syystä tai toisesta sopeudu, minkä mittaaminen etukäteen on vielä haastavampaa. Ja toisinpäin, ale-korista voi tehdä ratkaisevan löydön.

Pelaajista ei tule kyborgeja (ennen kuin ne yleistyvät muualla yhteiskunnassa, eikä tätä aikakautta kannata odottaa heti vesi kielellä), mutta kuten Kolamo kirjoittaa, puhutaan älyfutiksesta, teknologian ja futiksen yhteiselosta.

Tämä kulkee nimellä - englanniksi, kuinkas muuten - smart football. Vaan sekään ei pyyhi pois ”Maradonan ja Garrinchan” street smart footballia. Sitä ei voi oppia ykkösten ja nollien avulla, esseisti muistutaa.

Suomalainen jalkapallo pelinä ja kulttuurina, yhä enemmän myös laajemmin sosiaalisena ja yhteiskunnallisena aktiivisena läsnä olemisena, voi yhä itsevarmemmin ja pakottomammin.

Se näkyy jalkapallokirjoittamisessa, joka on jo vuosia tarjonnut hyviä historiateoksia ja harjoittelukirjoja. Jalkapallokirjoittamisen laventumisen käsittely olisi oman pitkän esseensä tai kirjansa paikka.  

Otamme hyviä askelia eteläamerikkalaisen ja eurooppalaisen futiskirjoittamisen ja futisanalyysin perässä, mutta emme enää varjoissa stadionien ulkopuolella, vaan siellä sisällä joukossa mukana.

Kolamon esseissä näkyy futista pitkään seuranneen, kokeneen ja lajikulttuuria monitasoisesti analysoivan terävä kynä.