Kirja-arvio: Jalkapallon kauneudesta ja teknologiasta

Sami Kolamo: Jalkapallon kauneus. Aviador. 2021. 193 s.

Mistä puhumme, kun puhumme jalkapallosta? Tai mitä katsomme, tai teemme, kun koemme jalkapalloa?

Huippufutis on rahalla kuorrutettua ja muovitettua tasokasta draamaa stadionien aitioineen, katkarapuvoileipineen ja sampanjoineen. Lajin suurliigojen ja -turnausten tavallinen katsoja on se suurten massojen kuluttaja. Mutta hän on myös muuta.

Urheilututkija Sami Kolamon esseeteos liikkuu paljon huippujalkapallossa.

Vaikka eurojen haju leijailee mukana (jo stadioneiksikin kutsutut viihdekeskukset maksavat paljon), hän kirjoittaa kirjan nimen mukaisesti kauneudestakin, mutta myös lajin alkutaipaleen rumasta ja kovasta kilpailusta.

Spektaakkelin kokijoita lähellä tai etänä teknoalttariensa, tv-ruutujen ja mobiililaitteidensa, äärellä ei ole unohdettu.

Jalkapallon varhaiset vuosikymmenet Englannissa on klassinen aihe.

Siihen Kolamo etsii kurkistusaukkoa työläishenkisen luita rikkovan pelin sijaan ajatusta ja silmää miellyttävistä taktisista muutoksista ja sanoisinko eteläamerikkalaistyylisistä pelaajista, ”liukkaista kuin ankerias”.

Ja jos joku epäilee, etteivät englantilaispelaajat osaa tai halua harrastaa mannermaisia ’reilulle pelille’ vieraita eleitä, tuorein esimerkki rankkarin tuoneesta sukelluksesta EM-kisojen välieräottelussa Tanskaa vastaan muistuttaa todellisuudesta. 

Tätä liukasankeriaista ei-duunarimaista kehollisuutta Kolamo pohtii niin brasilialaisessa taitopelaamisessa, kuin suuren meren tälläkin puolen. Ei ole yhtä eurooppalaista jalkapalloestetiikkaa, mutta sulava, yllättävä ja tehokas liike osataan jalostaa täälläkin.

Arkkitehtuuri on tietysti sekä vanhoja, kolhoja keskellä kaupunkia ja paikallisidentiteetin kanssa vuorovaikuttavia stadioneita, kuin pelloille rakennettuja wow-palatseja, myös koko yhteiskunnan fyysistä rakennetta sanelevaa infrastruktuuria.

Hollanti on pieneen tilaan puristettu maa, missä jokainen neliömetri on otettu ihmismielen insinööriyden haltuun. Tämä tilanhallinta on siirtynyt myös futisviheriölle tilankäyttö- ja hallintapelinä. Se on luonut ”hollantilaisen” jalkapallon, jonka maan rajojen ulkopuolinen kolonia on FC Barcelona.

Naiset saavat oman esseensä

Naisten jalkapallo on ollut täynnä sitä mitätöiviä miehiä ja pelaamiskieltoja. Naisfutaajat ovat yhä paitsi jalkapalloilijoita (eli siis miehiä), myös naisfutaajia. Se näkyy palkkioista seksuaalisuuteen. Yhdysvaltalaistähti Megan Rapinoe on lesboutensa lisäksi aktiivinen paitsi kentällä, myös yhteiskunnallisesti tasa-arvon puolesta.

Naisten jalkapallosta kirjoittaminen on vedenjakajalla.

Odotan päivää, kun keskitytään peliin, sen kauneuteen ja rumuuteen, taktisuuteen tai sen köyhyyteen, ilman turhia sukupuolimainintoja. Ja että vaikkapa niissä ikimuistettavimmissa maaleissakin listattaisiin – nyt on tietenkin pakko mainita sukupuoli – myös naisten tekemiä maaleja, koska hekin pelaavat jalkapalloa ja tekevät maaleja.

Vähemmän kosketeltuja teemoja ovat jalkapallomuseot ja teknologian voimakas mukaan tulo. Teknologia ei vain monikymmenkameraohjaukset slow motion -kuvineen, vaan myös pelirytmiä muokkaavana var-toimintana, eli päätuomarin apuna olevana vdeotarkistusteknologiana. Tietysti myös fanien välinen kommunikaatio ja läsnäolo(ttomuus) muuttuu.

Jalkapallomuseoita on seurojen tiloissa eri puolilla maailmaa, eri tasoisia.

Niissä tiivistyy ja on tallennettu jalkapallon ”ritualistisia kulttipiirteitä”. Kolamo kirjoittaa muun muassa Cristiano Ronaldon henkilöbrändimuseosta portugalilaispelaajan kotisaarella Madeiralla.

Henkilöpalvonta ei siellä anna sijaa epäonnistumisille, eikä edes syvemmälle henkilöhistorialle. Jumalkuva ja CR7-krääsäkauppa on tärkeintä.

Dataa ja teknologiaa jalkapallossa on käytetty pitkään. Peli-tilanneanalyysit, pelaajien henkilökohtaiset suoritukset, fyysinen jaksaminen, kaikkea mitataan. Kuten Kolamo muistuttaa, näiden tietojen käyttö ei ole helppoa.

Kun ollaan huippujalkapallossa, pelaajahankinta voi tulla kalliiksi, jos dataa on analysoitu väärin tai huolimattomasti – tai sitten uudessa ympäristössään pelaaja ei vain syystä tai toisesta sopeudu, minkä mittaaminen etukäteen on vielä haastavampaa. Ja toisinpäin, ale-korista voi tehdä ratkaisevan löydön.

Pelaajista ei tule kyborgeja (ennen kuin ne yleistyvät muualla yhteiskunnassa, eikä tätä aikakautta kannata odottaa heti vesi kielellä), mutta kuten Kolamo kirjoittaa, puhutaan älyfutiksesta, teknologian ja futiksen yhteiselosta.

Tämä kulkee nimellä - englanniksi, kuinkas muuten - smart football. Vaan sekään ei pyyhi pois ”Maradonan ja Garrinchan” street smart footballia. Sitä ei voi oppia ykkösten ja nollien avulla, esseisti muistutaa.

Suomalainen jalkapallo pelinä ja kulttuurina, yhä enemmän myös laajemmin sosiaalisena ja yhteiskunnallisena aktiivisena läsnä olemisena, voi yhä itsevarmemmin ja pakottomammin.

Se näkyy jalkapallokirjoittamisessa, joka on jo vuosia tarjonnut hyviä historiateoksia ja harjoittelukirjoja. Jalkapallokirjoittamisen laventumisen käsittely olisi oman pitkän esseensä tai kirjansa paikka.  

Otamme hyviä askelia eteläamerikkalaisen ja eurooppalaisen futiskirjoittamisen ja futisanalyysin perässä, mutta emme enää varjoissa stadionien ulkopuolella, vaan siellä sisällä joukossa mukana.

Kolamon esseissä näkyy futista pitkään seuranneen, kokeneen ja lajikulttuuria monitasoisesti analysoivan terävä kynä.                     

Videot

Uusimmat

Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja