Hannu Aaltonen & Tapio Keskitalo: Jalkapallon musta kirja. Kuningaslaji ja rahan mahti. Otava. 2022. 301 s.
Mustalla kirjalla on synkkä kaiku. Nykyaikana sellainen on kirjoitettu muun muassa kommunismista.
Jalkapalloa ja totalitaristista reaalisosialismia ei tietenkään voi verrata keskenään.
Urheilun mittakaavassa futiksessa on kuitenkin sen verran vastenmielisiä piirteitä ja rakenteita, että määritelmä sopii.
Räikeimpänä Qatarissa kohta pelattavat MM-kisat, joita on rakennettu kauniisti sanottuna halpatyövoimalla. Kisatyömailla raportoidaan kuolleen jopa tuhansia siirtotyöläisiä turvattomissa ja kuumissa työolosuhteissa.
Qatarin kisojen yllä leijuu myös korruption hajua, mutta ei vain siellä. Ja vaikka ei olisi suoraa korruptiota, on siihen altistavasti valtavasti rahaa huippujalkapallobisneksessä. Se korruptoi lajia myös henkisesti ja kulttuurisesti.
Tapio Keskitalo (STT:n urheilutoimittaja) ja Hannu Aaltonen (STT:n toimittaja ja jalkapallofani) ovat tarttuneet rönsyilevään ja mustekalamaiseen rahavirtojen kulkuun ja sen vaikutuksiin.
He antavat lukijalle yleiskuvaa siitä, miten on siirrytty takavuosikymmenien pelaajien pikkupalkoista kärjistetyimmillään kroisosten aikakauteen, ja miten raha on nielaissut lajin seurajoukkuetasolta kansainvälisiin turnauksiin. Futiksessa maksettavat huippupalkat ja siirtosummat ovat yksinkertaisesti rivoja
Lajisuosuosion ja rahan vyyhtiin liittyy erottamattomasti politiikka.
Yhdysvaltalaismiljardöörille urheiluseuran ostaminen on business, mutta venäläisille tai persianlahtelaisille sheikeille kyse on myös maineen puhdistamisyrityksistä. Puhumattakaan MM-kisojen hankkimisesta tai sponsoroinnista malliin Gazprom, tai Kiinan surkea yritys tehdä itsestään lajimahtia.
Jos joku vielä ennen tämän kirjan lukemista on elätellyt markkinoinnin kiiltokuvamaisia mielikuvia futiksesta huippupelaajineen, elclasicoineen, säkenöivine liigoineen ja turnauksineen, paluu todellisuuteen tekee hyvää.
Huippufutis on taitavaa ja hienoa katsoa, luksusluokan viihdettä. Mutta liika alkaa olla liikaa.
Jos vain lompakko taipuu hankkimaan maksukanavia, jalkapalloa on tarjolla ylenpalttisesti. Ensijaisesti eurooppalaisia kansallisia ja maanosan kattavia suursarjoja, mutta myös muualta maailmasta.
Viime vuonna joukko eurooppalaisia superseuroja halusi jälleen kerran perustaa keskinäisen lähes suljetun Superliigan.
Siitä nousi meteli. Ensin fanit ja pienemmät ja isompiakin seuroja, ja perässä häntä koipien välissä myös hankkeessa mukana olevia seuroja. Lajin merkityksestä kertoo, että Britannian silloinen pääministeri Boris Johnson, varsinainen tuulenhaistaja, meuhasi Superliigaa vastaan.
Kaiken päälle vielä kansainväliset maajoukkueiden turnaukset. Onpa Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtajalla Gianni Infantinolla ollut (ehkä on yhä) kuningasajatus MM-kisojen järjestämisestä joka toinen vuosi.
Kyse on tietysti rahasta. Televisio- ja muiden lisenssioikeuksien, sponsorien, ottelulippujen ja futiskrääsän myynti on monien miljardien eurojen kauppaa. Kuvaavaa on, että jalkapallo-ottelu ei ole enää ottelu, se on ottelutapahtuma, markkinaosastojen märkä uni.
Aaltonen ja Keskitalo eivät ole unohtaneet naisten pelaamaan jalkapalloa. Se saa oman lukunsa lähtien historiallisesta katsauksesta: tositarina on jatkumo misogyniaa, vähättelyä ja naureskelua, osin myös pelkoa. Naisten ottelut nimittäin keräsivät suuriakin katsojamääriä.
Kirjoittajat ovat onneksi saaneet kansien väliin naisten jalkapallomaajoukkueen Helmareiden viime kesän valmentajakohun ja eron liittyen ruotsalaiseen Anna Signeuliin. Kilpaurheilussa myös naisilta voi unohtua pallon ulkopuolinen elämä.
Rahajalkapallo on kuitenkin yhä miesten maailma, jalkapalloliitojen johtoja myöten.
Niinpä kirjan sivuilla esiintyy jo tuttuja arkkiroistoja Fifa-pomoista João Havelangesta, Sepp Blatterista ja Chuck Blazerista lähtien. Kaikki he aikanaan vaurastuivat viimeistään lajin varjolla. Galleria on laaja oligarkkiomistajat mukaan lukien. Osa on joutunut oikeuden eteen, osalla etiikka ja moraali löytyy vain juhlapuheiden pakollisesta kohdasta.
Muuttuuko mikään? Kannattaa olla varautunut ja kärsivällinen optimisti.
Skadaalien ryvettämä Fifa (se ei siis ole virallisesti kaupallista voittoa tavoitteleva toimija) on luvannut ryhtiliikettä, muuta tämä vaatisi uuden sukupolven johtajia.
Fifan säännökset toisaalta edustavat autoritaarista mallia, sanotaan nyt vaikka Erdogan-ajattelumaailmaa.
Fifan omissa tapahtumissa ei saa loukata liiton piirissä olevia henkilöitä. Syntiin langennut saa toimintakieltoa. Loukata voi monella tavoin ja, sen määrittelee Fifa itse.
Ei siis kannata liiton konferenssissa liiemmälti muistella aiempia korruptiotapauksia, tai tuoda esiin nykyisiä epäkohtia nimiä mainiten. Pääasia että Fifa-perheessä kaikki on näennäisesti hyvin ja eteenpäin on menty.
Aaltonen ja Keskitalo ovat koonneet kansien väliin runsaasti kansainvälisiä esimerkkejä.
Suomalainen jalkapallo kärsii kroonisesta rahapulasta. Suomen tunnetuimman ja menestyksekkäimmän seuran HJK:n ero Euroopan tähtitarhoihin on tähtitieteellinen – erityisesti miehissä. Naisten puolella rahaa liikkuu toistaiseksi murto-osa miehiin verrattuna.
Pienempien eurooppalaisten seurojen ääntä tuo esiin tutulla huumorilla höystetyllä tyylillään HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti. Kuilu huippujen ja lukuisten muiden seurojen välillä syvenee kausi toisensa jälkeen.
Hän toimii myös eurooppalaisten jalkapalloseurojen yhteistyöjärjestö Eca:ssa. Kun samassa pöydässä
superseurojen pomot pohtivat 200 miljoonan euron pelaajasiirron suuruutta, Riihilahti keventää kertomalla, kuinka Juha Pirisen muuttokulut Rovaniemeltä Helsinkiin hieman riipaisivat seuraa.
Välillä kirjoittajat lankeavat liialliseen kotimaisen futiksen synkistelyyn.
Ei aina niskaan saa koleaa tihkusadetta. Makkara ja korvapuustit voivat olla hyviä ja kahvi myös. Ja ne kuuluisat pehmeät kosketukset ovat läsnä myös täällä.
Vuosikymmeniä olen joko itse pelannut tai lajia seurannut. Lajiromantiikkani on haalistunut ison rahan takia. Kalliit maksupaketit olen jättänyt pois. Rahaa säästyy. Mutta olen yhä jalkapallon ystävä.
Olen käynyt usein Helsingin pallokentällä eli Bolliksella katsomassa pelejä. Viimeksi lauantaina syys-lokakuun vaihteessa. Sää oli miellyttävän lämmin, tunnelma mukava, peli mukiin menevää kakkosdivaria. Matsi väliaikaherkkuineen, ei ”tapahtuma”.
Mutta kannattaa pitää mielessä tärkeän kirjan teema ja kirjoittajien huoli.
Qatarin MM-kisat ovat vieneet tuhansien siirtotyöläisten hengen. Niiden kustannukset ovat yli 200 miljardia euroa kaikkine infrastruktuurikohteineen.
