Kirja-arvio: Tehotuotannon kutistama luonto

Itämerellä on maailman suurin dead zone eli meren hapeton alue. Tästä Philip Lymberly muistuttaa pariin otteeseen. Toiseksi suurin on Meksikonlahdella.

Molemmilla elämälle tuhoisilla alueilla keskeistä on maatalouden ravinteiden valuminen vesiin.

Lymberly kirjoittaa madonluvut monokulttuurisen tehomaatalouden syvistä, laajoista ja pitkäkestoisista, pahimmillaan lopullisesti ympäristöä tuhoavista, vaikutuksista luontoon ja ilmastoon.

Soijan tai palmuöljyplantaasien tieltä hakattu luonnonvarainen metsä katoaa vain kerran ihmisen aikaan saannosten jälkeen.

Havahduttavan kirjan kannessa on ikään kuin röntgenillä läpivalaistu norsu. Se viittaa Kaakkois-Aasian palmuviljelmiin. Sumatrannorsu on lukuisten muiden lajien – tunnetuin varmastikin oranki – rinnalla menettänyt luonnollista elinympäristöään tehotuotannon tieltä.

Palmuöljyä käytetään niin monissa ruoissa kuin peseytymistuotteissa ja biodieselissä. Sitä kuluu myös eläinten rehuna, muistuttaa brittiläisen Winchesterin yliopiston vieraileva professori, Compassion in World Farming -järjestön johtaja Lymberly.

Palmuöljyplantaaaseja, silmänkantamattomiin ulottuvia maissi- ja soijapeltoja. Niiden tuotantoa päätyy valtavat määrät eläinten rehuksi, samalla kun metsää kaadetaan niiden lisätuotantoon, tai ihmisille ruoaksi tarkoitettua tuotantoa varten.

Sen sijaan että eläimet laiduntaisivat ja söisivät mitä luonto niiden liikkuessaan vapaan taivaan alla antaa, ahtaisiin tehdasmaisiin tiloihin ängetyt eläimet kanoista isoon karjaan syövät tehoviljeltyä ruokaa, jonka ravintoarvo on tuotantoketjussa laskenut. Eikä sitä laidunmaata enää ole.

Kyse ei ole vain eksoottisesta norsusta. Sellaisella on hyvä aloittaa kirja, koska se on voimakas symboli ja muistutus.

Mutta: ””Ekologisesta näkökulmasta katsottuna vähemmän vetovoimaiset lajit ovat aivan yhtä tärkeitä ekosysteemin kestävyydelle kuin vetovoimaisemmat lajit””, Lymberly lainaa Oxfordin yliopiston evoluutiobiologian professoria Tom Pizzaria.  

Kimalainen ei kuulu samaan sydämiä hellyttävään tai särkevään joukkoon kuin esimerkiksi oranki, jotka ovat äärimmäisen uhanalaisia, joiden kohtalo on enemmän kuin murheellista.

Kimalaiset ovat tärkeitä pölyttäjiä, jotka melkoisen merkittävästi liittyvät myös ruoan tuotantoon. Niitä (kuten myös esimerkiksi muuttohaukkaa) uhkaavat ja tuhoavat hyönteismyrkyt, kuten neonikotinoidit.

Kimalaisiakin kasvatetaan teollisessa mittakaavassa pölyttäjiksi, mikä auttaa keskellä yhä vain huolestuttavampaa pölyttäjien määrän vähentymistä – mutta vain jonkin verran. Lymberlyn mukaan teolliset mesipistiäiset eivät kykene pölyttämään ihan mitä vain viljelykasveja.

Nämä aiemmin luonnossa sankkoina parvina pörränneet pölyttäjät ovat nykyään liiketoimintaa ja vientitavaraa merten yli.

Lymberly ei vaadi luopumaan kokonaan lihan tuotannosta ja syömisestä. Se on ok, kunhan tapahtuu ekologisesti ja eläinten kannalta eettisesti.

Kirja on kuitenkin hätähuuto tehomaatalouden pahimmillaan brutaalin jäljen vaaroista niin eläinkunnalle (ihmiset mukaan lukien) kuin vesistöille ja ilmastolle merenpinnan nousua myöten.  

Hän listaa lukuja, joiden mukaan maataloustuotannon ruoka ja kalorit riittävät ruokkimaan maapallon nykyistä huomattavasti suuremman ihmismäärän. Tehotuotetun lihansyönnin vähentäminen (ei siis lopettaminen) on keskeistä, samoin ruokahävikin puristaminen niin vähään kuin mahdollista.   

Vesimyyrän, kattohaikaran, tornipöllön ja katkaravun kohtalot tuovat eläinten lajikriisin paljon meitä teholihaa kuluttavia länsimaisia – ja yhä enemmän muuallakin vaurastuvia - ihmisiä lähemmäksi. Nekin kärsivät ja uhkaavat kadota.

Lymberly kirjoittaa sujuvasti, nojaten tutkimuksiin ja vahvoin esimerkein paikan päällä. Välillä oli silti pakko laskea kirja hetkeksi pois käsistä. Se on masentavuudessaan raskasta luettavaa.

Lymberly kuvaa myös ikiaikaisten maaseutumaisemien (niiden joilla maataloustuotteita tavataan romanttisesti markkinoida) katoamisesta. Ja me teemme tämän kaiken ihan itse.

Mutta kirjassa on myös toiveikas nuotti mollivyörytyksen keskellä, jos ei nyt oodia ilolle, niin valoisampia otteita wagneriaanisen tuhon uhan alla.

Näitä ovat ekologisesti suuntautuvien kuluttajien lisäksi maatilojen pitäjät, jotka ovat päättäneet irtautua tehotuotannosta. Heitä ei ole (vielä) paljon, ja liiketoimintaa se on maatalouskin. Tuettua toki.

Mutta hänen esimerkkinsä kertovat, että rapautuva, kutistuva, lajillisesti yksipuolistuva ja tuhoutuva ympäristö paitsi herättää, myös saa maanviljelijöitä toimimaan maapallon voimavarat huomioon ottaen.

Ja se alkaa vaikka pihapiirin myyrien, mehiläisten ja pikkulintujen huolehtimisesta.