Philip Lymbery: 60 satoa jäljellä. Miten luonto ja ruuantuotanto pelastetaan (Into 2025). 420 sivua (suom. Johanna Koskinen).
Mistä ruokaa, kun ihminen on kuluttanut hedelmällisen maaperän loppuun?
Tässäkin kirjassa on esimerkkejä uusista tavoista tuottaa ruokaa, mutta nekin vähintään osin ovat reaktio ympäristön, ilmaston ja eläinten kannalta kestämättömään tehomaatalouteen.
Philip Lymbery on vieraileva professori englantilaisessa Winchesterin yliopistossa, ja johtaa Compassion in World Farming -järjestöä. Se pyrkii parantamaan tuotantoeläinten oloja, mikä tarkoittaa, ettei hän julista vain kasvissyönnin iloja. Liha sopii lautaselle, kunhan eläimet ovat eläneet hyvän elämän, ja maaperä eliöstöineen ja vesineen heidän allaan voi hyvin.
Kirjaan voi siis – ja erityisesti kannattaa – tarttua heidänkin, joiden on vaikea lausua sanaa vegaani ilman puistatuksia. Tosin todettakoon, että Lymberyä ei voi pahallakaan tahdolla luokitella anti-vegaaniksi.
Paljon epätervettä tuotantoa
Lymbery kiertää eri mantereilla perehtymässä ja kertomassa lukijoille näkemäänsä.
Yleensä se on murheellista ympäristöä kunnioittavan maatalouden ja eläinten kannalta: jättimäiset karjatilat Yhdysvalloissa, karjan ravinnoksi Brasilian sademetsiin raivattuja soijavaltameriä, kotimaansa Britannian luonnosta piittaamatonta tuotantoa, epätervettä kalankasvatusta…
Varsinaisesti uutta kirjassa ei ole, mutta se on ravistava muistutus ihmiselle elintärkeän elämämme mahdollistajan ja ylläpitäjän yli- ja loppuunkuluttamisesta. Nimittäin toistaiseksi yksikään ihminen ei ole selvinnyt hengissä syömättä ja juomatta.
Herkkä maaperä
Maaperä on herkkä. ”Maapalloa peittävän ruokamultakerroksen syvyys on keskimäärin noin 30 senttimetriä, ja se sisältää lähes kaksinkertaisen määrän hiiltä ilmakehään verrattuna.” Lymbery muistuttaa myös, että maaperä muun muassa sitoo ja varastoi vettä, ja sen biodiversiteetti on valtava.
Näitä perustavaa laatua olevia tosiasioita Lymbery tuo esiin reippaassa ja runsaassa (ja hyppivässä) kerronnassaan kuin kiinnittäen muistilappuja jääkaapin oveen.
Pölyn nieleminen on ikävää. Se on erityisen raskasta, kun pöly vyöryy päälle tuulitsunamina, ja pöly on peräisin kuivuneesta maaperästä.
Lymbery tuo esiin useammin kuin kerran Yhdysvaltain keskilännen 1930-luvun niin kutsuttua pölymyrskyjen Dust Bowlia, jonka John Steinbeck ikuisti Vihan hedelmiinsä.
Myrskyt olivat yhdistelmä ilmaista maajakoa (pois alta biisonit ja intiaanit), väärää uskomusta, maaperää kuluttavaa vehnän tuotantoa, kuivuutta, pörssiromahdusta, ja omaisuuksien katoamisesta seurannutta lisätuotannon pakkoa.
Dust Bowlista seurasi rehuvilja
Samoilta kulmilta ja ajanjaksolta on peräisin metsiä matalaksi hakkaava helvetinkone viljan kasvattaminen eläinrehuksi.
”Maataloustuotteiden hintojen romahtaessa viljelijöiden oli pakko lisätä tuotantoa, minkä seurauksena hinnat laskivat entisestään. Vilja oli niin halpaa ja sitä oli niin paljon, että sitä alettiin käyttää rehuna.”
Mitähän lehmät oikein söivät, ennen kuin ne söivät viljaa?...
Tehotuotanto hallitsee
Oma lukunsa ovat monikansalliset suuryritykset, jotka ovat mukana tehotuotantoketjussa a:sta ö:hön kemikaaleineen ja lääkkeineen päivineen, ja siten pystyvät monesti sanelemaan viljelijälle, mitä olisi hyvä tehdä.
Sitten ovat vielä sosiaaliset ja kulttuuriset paineet pysytellä kiinni tehotuotannossa.
Näin eräs brittituottaja: ”Viljelijöinä meille opetetaan vain, että jos kyse ei ole viljelykasveista, siitä ei tarvitse piitata. Viljelijöiden keskuudessa ei yksinkertaisesti ole yhteyttä ympäristöön. On järkyttävää, että kävellessäni metsässä en tiedä, mitä kuulen.”
Tehotalous vaurastuttaa joidenkin pankkitilejä
Jos tehomaatalous on tehokasta yhdestä tai kahdesta näkökulmasta (lompakko on niistä se tärkein, rahayksiköstä toiseen), se ei ole sitä kestävyyden näkökulmasta.
Lymberyn mukaan esimerkiksi ”naudat tuhlaavat jopa 96 prosenttia viljan ravintoarvosta muuttaessaan sen lihaksi – mikrobit tekevät valtavasti töitä, mutta lopputulos on mitätön”.
Kirjoittaja tutkailee neli- ja kaksijalkaisen lihakarjan lisäksi myös niin kalan, mustekalojen ja (ruoka)hyönteisten tuotannon ongelmia, elintärkeän pölytyksen kohtaamia uhkia, kuin kemiallisten lannoitteiden, torjunta-aineiden, ja zoonoosivirusten leviämisen vaaroja.
Mitä tehdä? Luonnonmukaisemmin, niin eläinten kuin maaperän kanssa, tilaa ja lepoa, luontaista ravintoa, vaihtelua ja monilajisuutta, vettä säästäen. Vähemmän lihaa, mutta parempaa.
Ruokaa sisätiloissa
Elintarviketuotannon kestäviä ratkaisuja pähkäillään, kokeillaan ja toteutetaan jo myös laboratorioissa ja niin sanotusti neljän seinän sisällä, lihasta fermentointiin ja monikerrosviljelyyn.
Lymbery ihastui lintuihin jo pienenä. Lintujen liverrysten katoaminen kulkee kirjassa oppaana ihmisen luonnossa aiheuttamiin muutoksiin, toisin sanoen elinympäristöjen tuhoamisiin. Linnutkin kuitenkin palaavat, jos perinteiset asuinolot palaavat. Ei hetkessä, mutta ajan kanssa.