Kulttuurin vuosisata. Luova ohjelmatyö Yleisradiossa 1926 - 2025. Toim. Anu Koivunen, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, Janne Mäkelä (SKS-Kirjat 2025)
Maailma muuttui monella tavalla sata vuotta sitten, kun radioaalloilla keksittiin lähettää puhetta ja musiikkia.
Neljän tutkijan kirjoittamaan historiaopukseen mahtuukin valtavasti ja monipuolisesti tarinaa aina radion alkuajoista television ja Areenan nykyhetkeen.
Yleisradio on ollut merkittävä kulttuurin tuottaja ja tulkitsija Suomessa. Tämä tiiliskivimäinen, kaksi kiloa painava kirja kertoo tarinan sadan vuoden ohjelmatoiminnasta. Ulkopuolelle on kuitenkin jätetty uutis- ja ajankohtaistoiminta.
Kirja on suurelta osalta eräänlainen nyt jo menneisyyteen jääneen yhtenäiskulttuurin kaanon: viidellä sadalla sivulla on lueteltu ja analysoitu lukuisia miljoonayleisön saaneita ohjelmia mutta samalla on muisteltu erilaisia kokeiluja ja uudistuksia ja eri ohjelmatyyppien kehitystä. Jokainen vähintäänkin 40-vuotias löytää kirjan sivuilta suosikkiohjelmia, joita oli tapana katsoa tai ehkä kuunnellakin koko perheen voimin.
Toki on kerrottu myös nykyhetkestä, joka sisältää monimediallisuutta, suoratoistoa ja somea.
Kaikki alkoi radiosta
Yleisradio aloitti ohjelmatoiminnan 9.9.1926 mutta vasta Lahden suuraseman avaaminen vajaa kaksi vuotta myöhemmin mahdollisti varsinaisen toiminnan ja kunnon kuuluvuuden.
Presidentti Lauri Relander kertoi, että radion myötä myös metsätorpan asukkaiden oli mahdollista päästä osalliseksi “elämän suurista henkisistä arvoista”.
Radio oli alkujaan varsin vallankumouksellinen tiedotusväline sillä se toi tasapuolisesti tiedon ja kulttuurin kaikkien kuultavaksi. Koska radio-ohjelmat lähetettiin alun perin lyhytaalloilla, Suomessa tehtyä radio-ohjelmaa saattoi Suomen lisäksi kuulla ympäri maapalloa.
Yhteistyö etenkin Pohjoismaisten yleisradioyhtiöiden kanssa oli alusta lähtien merkittävää mutta erillisiä radio-ohjelmia tehtiin yhteistyössä myös muiden maiden kanssa. Erityisesti Sibeliusta hyödynnettiin alkuajan kansainvälisissä radio-ohjelmissa.
Kansaa sivistettiin
Alkuaikojen radio-ohjelmat koostuivat suorana soitetuista musiikkiesityksistä ja erilaisista luennoista ja katsauksista. Kansan sivistäminen ja valistaminen olivat oleellinen osa varhaista Yleisradiota. Tosin sivistämistä ja valistusta on sittemmin harjoitettu myös televisiossakin.
Kun tekniikka kehittyi, radio-ohjelmia alettiin tehdä studioiden ulkopuolella. Koko ajan kehittyvä tallennustekniikka puolestaan mahdollisti nauhoitettujen ohjelmien tekemisen.
Äänitteiden avulla myös musiikkia pystyttiin soittamaan vapaammin, kun ei oltu enää orkestereiden varassa.
Jo radiotoiminnan alkuaikoina mietittiin, miten radioilmaisu eroaa muusta julkisesta puheesta tai kirjallisista aineistoista. Puhutaanko yleisölle vai yksilölle, käytetäänkö sivistyssanoja vai kansan kieltä.
Klassinen musiikki merkittävällä sijalla
Yleisradion radiotoiminnan musiikkipolitiikka oli pitkään varsin konservatiivista. Klassinen musiikki oli ykkösasemassa, joskin mukaan mahtui vuosikymmenten edetessä myös kevyempää musiikkia.
Rock-ohjelmat (Rockradio) saivat tilaa vasta 1980-luvulla ja oma nuorisokanava ilmaantui 1990-luvulla. Kevyen musiikin ohjelmissa Yleisradio oli selvä perässähiihtäjä.
Radion sinfoniaorkesteri on ollut merkittävässä roolissa Yleisradiossa taidemusiikin esittäjänä ja on sitä edelleen.
Kohti ohjelmavirtaa
Nykyaikaan tultaessa juontajien ja ohjelmatekijöiden brändääminen on tullut normaaliksi myös Yleisradion ohjelmissa. Samoin soittolistat täyttävät Yleisradion musiikkiohjelmia samaan tyyliin kuin kaupallisissa radioissa.
Nykypäivänä kuunnelmia ei käytännössä enää radiokanavilta kuule. Aikoinaan kuunnelmat olivat kuitenkin Yleisradion radio-ohjelmien peruskauraa ja niitä tehtiin todella paljon.
Yleisradion alkuaikoina kuunnelmien tehtävänä oli “korkeatasoisen näyttämötaiteen välittäminen kaukana teattereista asuville ihmisille”. Alun teatterityylisten kuunnelmien jälkeen radiosta alkoi kuulua monenmoista äänitaidetta.
Kuunnelmat ja radiodraamat pitivät pintansa vielä tv-ajallakin - siitä esimerkkinä Sinuhe egyptiläinen vuodelta 1982 tai vaikkapa kymmeniä vuosia kestäneet Kantolan perhe tai Knalli ja sateenvarjo. Historiaan on jäänyt myös Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuisto.
Radion merkittävästä voimasta kertoo Seuraava sota -kuunnelma vuodelta 1985.
Siinä esitettiin ydinsodan alkaminen ajankohtaisohjelmaa mukaillen minkä seurauksena hätäkeskukset ja ohjelmapäivystykset tukkeutuivat huolestuneiden kansalaisten kysymyksistä. Monet todella olettivat ydinsodan syttyneen. Tällaista on vaikeaa kuvitella nykypäivänä.
2000-luvulla on ryhdytty tekemään audiodraamoja eli pääasiassa podcasteina kuunneltavia kuunnelman tyyppisiä tuotantoja. Tarinaa on tehty muun muassa Gösta Sundqvistista, Kikasta ja Vesa-Matti Loirista.
Televisio toi viihteen kotiin
Yksityinen TES-TV aloitti tv-lähetykset maaliskuussa 1956 ja Yle aloitti lähetykset vuoden 1958 alussa yhdessä MTV:n kanssa. Ohjelmat tehtiin aluksi suorina studiossa ja ne muistuttivat teatteriesityksiä.
Värilähetyksiä alettiin näyttää 1967 mutta vasta 70-luvun lopulla pääosa ohjelmista alkoi olla väreissä.
Tv-kerronta kehittyi omaksi kerronnan muodoksi ja tässä vaikutti paljon paitsi tekniikan kehittyminen myös tv:n omien vahvuuksien löytäminen. 1980-luvulla siirryttiin filmistä videotuotantoon, mikä helpotti ja nopeutti tuotantojen tekemistä.
Suuri muutos tapahtui myös rahankäytössä. Kirjassa kerrotaan, että vielä 1980-luvun alussa eri tuotantojen kustannuksia ei tarvinnut laskea tarkasti mutta saman vuosikymmenen loppupuolella markkoja laskettiin jo hyvinkin kamreerimaisesti.
Lavastus, puvustus, matkat ja muut kustannuserät piti suunnitella tarkasti. 90-luvulla Ylen omien studioiden sisäiset vuokrat olivat jo niin kalliita, että tuli halvemmaksi tehdä ohjelmia melkeinpä missä tahansa muualla kuin oman yhtiön studiossa.
Toisaalta kehittyvä tietokonetekniikka halvensi tuotantoja 90-luvulta alkaen. Tosin moni keski-ikäinen ohjelmatyöntekijä ei välttämättä osannut tai halunnut käyttää tietokoneita.
1990-luvulla alkanut digitaalisuus muutti jälleen tekemisen tapoja. Samalla kun rahaa oli yhä vähemmän käytössä, tietotekniikka ja digitaalisuus mahdollistivat visuaalisesti korkeatasoisten ideoiden toteuttamisen kohtuuhintaan.
Nykypäivään tultaessa painopiste on siirtymässä yhä enemmän suoratoistopalvelu Areenaan, jonka kautta niin televisio- kuin radiolähetyksiäkin voi katsella ja kuunnella missä vain.
Pisteohjelmista sarjatuotantoon
Television ohjelmiston kehitys on ollut samantyyppinen radion kanssa. Musiikkiohjelmissa klassista musiikkia arvostettiin ja erilaiset kevyemmän musiikin ohjelmat tulivat jälkijunassa.
Kevyttä musiikkia tarjosivat 60-luvulla Nuorten tanssihetki ja sittemmin MTV:lle siirtynyt Levyraati. Monet musiikkiohjelmat jäivät syystä tai toisesta lyhytikäisiksi, joskin esimerkiksi Iltatähti ja Lista kestivät vuosikymmenen.
Aivan kuten radiossa, myös televisiossa kevyen musiikin ohjelmat saivat enemmän jalansijaa vasta 80-luvulla.
Draamaa ja viihdettä
Monentyyppisiä draama- ja teatteriohjelmia tehtiin kunnianhimoisesti ja usein kalliilla.
Toisaalta Yle pystyi myös myymään isoja tuotantojaan ulkomaille ja Pohjoismaiden yleisradioyhtiöiden kanssa harrastettiin säännöllistä vaihtokauppaa. NIinpä esimerkiksi suurtuotanto Myrskyluodon Maija (1976) esitettiin myös muissa Pohjoismaissa.
Viihdeohjelmia lähetettiin 60-luvulta lähtien yleensä sarjamuotoisena.
60-luvun lopun ns. Reporadion aikana silloinen pääjohtaja Eino S. Repo linjasi, että julkisen palvelun ihanteita noudattaen yleisölle piti tarjota sivistystä, valistusta ja ajanvietettä informatiivista ohjelmapolitiikkaa toteuttaen. Kuuluisin tällainen viihdeohjelma lienee ollut Jatkoaika, jossa tehtiin niin sanottua asiaviihdettä.
Neil Hardwick kumppaneineen alkoi tehdä uudentyyppisiä viihdeohjelmia 70-luvun lopulla. Näitä ohjelmia olivat muun muassa Kielipuoli potilas, Tankki Täyteen ja Reinikainen.
Poliittista satiiria Ylen tv-kanavilla edustivat muun muassa Hukkaputki ja Iltalypsy.
Lisää ohjelma-aikaa
Kun MTV pääsi omalle kanavalleen 90-luvulla ja Nelonen tuli markkinoille hieman myöhemmin, Yle oli jälleen uudessa tilanteessa. MTV:n ohjelmien lähdettyä, uutta ohjelma-aikaa alettiin täyttää entistä enemmän edullisilla sarjaohjelmilla ja tuotanto muuttui tehdasmaisemmaksi.
TV1 erikoistui aiempaa enemmän asiaan ja TV2 viihteeseen. Kakkosen ohjelmia olivat mm. Tuttu juttu, Metsolat ja Kummeli. TV1:n viihdettä edusti jatkuvajuoninen perhesarja Kotikatu.
2010-luvulla Yleisradion ensimmäinen niin sanottu transmediallinen draamasarja oli Uusi päivä (2010-2018), joka näkyi tv:n ja Areenan lisäksi netissä, somessa ja radiossa.
Yle teki ja tuotti elokuvia
Elokuvia ostettiin ulkomailta mutta tehtiin myös itse. Omatuotantoisista elokuvista kirjassa on varsin erikoinen kuvaus vuonna 1972 valmistuneesta Mikko Niskasen ikoniseksi muodostuneesta elokuvasta Kahdeksan surmanluotia.
Yleen työsuhteessa ollut Niskanen teki elokuvaa vimmaisesti muun työnsä ohella. Kun hänelle varattu kuvausryhmä matkusti kesken kaiken Leningradiin tekemään Lenin-dokumenttia, Niskanen kuvasi elokuvan ulkokuvia omalla kamerallaan lapsuudeskodissaan käsivaralla.
Vaikka elokuvan tuotannossa lähes kaikki meni pieleen, se sai useita palkintoja. Sittemmin Yleisradio on tyytynyt olemaan elokuvien osarahoittaja.
Erilaiset dokumentit ovat olleet Ylen perusohjelmistoa 60-luvulta lähtien, joskin omatuotantoinen ohjelmisto on ollut hiipumaan päin.
Samaa voi sanoa varsinaisista kulttuuriohjelmista, joskin Yle Teema on yrittänyt pitää lippua korkealla.
Sittemmin Teema yhdistettiin ruotsinkielisen Femin kanssa. Ongelmana on ollut, että yleisö ei ole löytänyt kanavaa.
Ylessä, niin radiossa kuin televisiossa, on toki edelleen perinteistä kulttuuritarjontaa mutta insertit ovat pääosin kadonneet ja kulttuurista keskustellaan studiossa.
Aikoinaan hyvinkin suositut kieli- ja muut opetusohjelmat ovat puolestaan kadonneet lähes kokonaan.
Kulttuurin vuosisata
Vaikka Yleisradiota on viime vuosina arvosteltu runsaasti, tämä kirja todistaa, että yhtiö ja sen ohjelmatuotanto on vankka osa suomalaista kulttuuriperimää.
Toki myös kaupalliset kilpailijat MTV ja Nelonen on tuoneet oman osansa tähän kotimaiseen kulttuuriperimään.
Nykyisin yhä suurempi osa ohjelmista tehdään itsenäisissä tuotantoyhtiöissä, ja näitä ohjelmia sitten myydään Ylelle tai kaupallisille toimijoille.
Toki voi aina kysyä, pitäisikö selkeä niin sanottu kaupallinen viihde jättää kaupallisille yhtiöille, joiden olemassaolo riippuu mainoseuroista ja suoratoistopalvelujen katselumaksuista.
Ylen vakiovastaus tähän on, että jos yhtiö jää pienten yleisöjen yhtiöksi, siltä voi poistua olemassaolon oikeutus. Totta tämäkin.