janne.hopsu@mtv.fi
Suomalaisilla Saksan-ystävillä oli mentaalisissa hatuissaan pitämistä 1930- ja 40-lukujen taitteessa. Mutta ei vain heillä.
Poliittiset käänteet läpäisivät koko suomalaisen yhteiskunnan. Kyse kun ei ollut vain Adolf Hitlerin diktatuurista, vaan myös Josif Stalinin hirmuvallasta, joka uhkasi Suomen olemassaoloa.
Turun yliopiston poliittisen historian professorin Vesa Vareksen, kirjassa (Petos hurmos ero. Suomalais-saksalainen suhde 1939 - 1945 (Otava 2025). 491 s.) petos on tietysti etupiirijakojen Molotov-Ribbentrop-sopimus.
Vaikka Suomen suhde Saksaan 1930-luvulla ei ollut ongelmaton, eikä se ollut Suomen turvallisuuspolitiikan napavaltio, Hitlerin kädenojennus Stalinille jäädytti suhteet ja mielialat valtiojohdosta tavallisiin kansalaisiin.
Talvisodan aikana Saksa toisteli Kremlin näkemyksiä, mikä tuntui erityisen karvaalta.
Suomaisten asenteet ja odotukset alkoivat muuttua vasta välirauhan aikana, ja mitä lähemmäksi mentiin kesäkuuta 1941, sitä enemmän petos jäi taka-alalle. Toiveet Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden saamiseksi takaisin kasvoivat, jatkosodan syttymisen myötä myös Suur-Suomi-visiot.
Kiihkeimmät äänet kuultiin äärioikeistolaisen Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n riveistä. Mutta esimerkiksi Sdp:ssä ja Rkp:ssä Hitleriä karsastettiin, samoin tekivät jotkut veteraanipoliitikot, kuten K.J. Ståhlberg ja Rudolf Holsti.
Saksan tappio Stalingradissa talvella 1943 herätti jälleen epäilyksiä ja pelko Stalinin armoille jäämisestä alkoi kasvaa ja jäytää mieliä. Lopulta aseveljestä oli otettava ero, Lapin sota päätepisteenä.
Pitkään eläteltiin uskoa Saksan sotavoimaan. ”Asiantuntijoiden kuten muidenkin perusvirhe oli, ettei tunnistettu tai tahdottu nähdä Saksan voimavarojen hupenemista tai sitä, että valtaisista tappioistaan huolimatta Neuvostoliitto vahvistui sodan aikana.”
Vares käy läpi Suomen poliittista vuoristorataa etupäässä suomalaisesta näkökulmasta ja lähteistä, vaikka hän myös tuo esiin Saksan ja saksalaisten Suomi-tuntoja. Hänen mukaansa Berliinissä tiedettiin, ettei suomalaisille kannattanut tyrkyttää natsi-ideologiaa.
Poliitikkojen näkemykset ovat tutumpia, eivätkä puolueiden suhtautuminen natsi-Saksaan yllätä. Kiintoisaa on, että puoluearkistojen ja eduskuntadokumenttien perusteella Saksasta puhuttiin jopa vähän.
Hän käy poliitikkojen ja puolueiden lisäksi läpi niin eri ammattikuntia, järjestöjä, urheilua, talouselämän vaikuttajia, sanoma- ja ammattilehtiä (kuten vaikkapa elokuva-alaa), kuin mielipideraportteja, ja näiden näkemyksiä Saksasta.
Kirjan otsakkeessa mainitaan hurmos. Vares viittaa ”hurmokseen” nimenomaan jatkosodan alun ja vielä vuoden 1942 suurten odotusten aikaan. Kirjan perusteella Suomessa ei yleisesti kuitenkaan tunnettu valtavaa Saksa-huumaa. Pääasia oli näyttää bolshevikeille. Isompaa Hitler-hurmosta Suomessa eli vain IKL.
Vares muistuttaa aiheellisesti, että historiaa ja tapahtumia on tulkittava ja nähtävä aina tutkimuskohteen ehdoilla.
Natsi-Saksasta ei tiedetty kaikkea mitä nyt tiedetään, tai jo 1945 keväällä ja kesällä. Mutta ei täällä kuitenkaan oltu umpitietämättömiäkään Hitlerin politiikasta. Saksaa käsiteltäessä joskus vain välteltiin puhumasta politiikasta, katseltiin muualle, ja elettiin sota-ajan arkea huolineen.
Saksan-vierailuista maalailtiin pinnallisia, tapahtumia ja ympäristöä kuvailevia ja ihailevia, omaan ammattiin liittyviä näkemyksiä ja arvioita. Politiikka loisti paljon poissaolollaan. Tulee mieleen banaalius.
Saksa oli tuon ajan johtava tieteen ja teknologian maa, ja sitä arvostettiin. Kuitenkin esimerkiksi kiinnostavimmat ja säkenöivimmät valkokankaan tähdet tulivat rapakon takaa, eivät Joseph Goebbelsin propagandaministeriön tarkistamista elokuvista.
Jatkosodan ikuisuuskysymys on, oliko Suomi natsi-Saksan liittolainen, vai kävimmekö erillissotaa.
”Oikea vastaus on kuitenkin sekä-että”, on Vareksen vastaus.
Sekä: Mailla oli yhteinen vihollinen, yhteistyötä oli suunniteltu ennen kesäkuuta 1941, ja Suomi oli monin tavoin riippuvainen Saksasta.
Että: Suomalaispoliitikot ”markkinoivat” sotaa yleiseurooppalaisena kamppailuna bolshevismia vastaan.
Suomi myös ajatteli, ettei se ole liitossa Saksan kanssa, kun Hitler soti muita kuin Neuvostoliittoa vastaan. Ei ollut myöskään muodollista sopimusta, presidentti Rytin lyhyttä ’poikkeamaa’ lukuun ottamatta.
Vareksen mukaan keskeisintä on se, että tavalliset suomalaiset näkivät suhteen sekä-että-kehyksessä. Suuri osa suomalaisista katsoi, että natsi-Saksa ei poikennut Stalinin totalitarismista, tai länsivaltojen mattopommituksista kaupunkeihin. Selviytymiseen apua sai vain Saksalta.
Sillekin tuli stoppi. Suomi selvisi vaaran vuosista, mutta piti tottua elämään kommunistisen diktatuurin varjossa.
Janne Hopsu on ulkomaantoimittaja MTV3 Uutisissa, ja on joskus myös uutispäällikkönä tv-uutisissa.
Voit olla häneen yhteydessä erityisesti ulkomaanuutisiin ja niiden tekemisiin liittyen.