Jari Eloranta ja Roope Uusitalo (toim.): Ankarat ajat. Suomalaisten talouskriisien pitkä historia (Gaudeamus 2024). 328 s.
On maamme köyhä, siksi jää / jos kultaa kaivannet
J. L. Runebergin aikalaisarvio oli totta, ennuste meni pieleen.
Kyseistä arvometallia nykyään kaivetaan, eikä Suomi siis jäänyt köyhäksi, mutta maalle kultaakin arvokkaampaa on muun muassa metsissä, koulutuksessa, ja edesmenneessä Nokiassa teknologiaperintöineen.
Suomen kansantalous on vientiriippuvainen. Maailman tapahtumille emme voi mitään, olivat ne hyviä tai huonoja.
Suomen talous jatkuvassa myllerryksessä
Ankarat ajat -kirja kertoo 11 tutkija-artikkelin voimin, kuinka sekä ulkomaailma että kotitantereen tekemiset ja tekemättä jättämiset 1800-luvulta vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin, koronapandemiaan ja Ukrainan sotaan ovat koetelleet talouttamme ja kansakunnan kestävyyttä ja sitkeyttä. Sitä, mitä tätä nykyä kutsutaan resilienssiksi.
Helppoa ei ole ollut. Toisen maailmansodan jälkeinen jakso 1970-luvun alkupuolelle oli Suomelle muheaa kasvun aikaa, poikkeuksellisen pitkään. Ranskassa ajanjaksoa kutsutaan Les Trente Glorieuses, kolme loiston vuosikymmentä.
Sitten tuli sota Lähi-idässä ja öljykriisi. Juhlat loppuivat. Suomelle se ei ollut itsenäisyyden ajan syvä talouskriisi, vaikka kotitalouksia kehotettiin sammuttamaan valoja, näyteikkunoita pimennettiin ja nopeusrajoituksiakin laskettiin.
Öljykriisi toi valmiusjärjestelmän
Poliittisesti sen pysyvä vaikutus on suurempi. Suomi kävi EEC-neuvotteluja, ja tänne rakennettiin öljykriisin säikäyttämänä valmiusjärjestelmä ministeriöiden ja isojen virastojen valmiuspäällikköineen, ja puolustusvoimatkin sai lain säätämiä uusia tehtäviä, muistuttavat Lyydia Aarninsalo ja Johanna Rainio-Niemi luvussa Kokoaan suurempi kriisi?
Tuolta ajalta löytyy myös yhteys koronapandemiaan.
Suomi siirtyi rauhan aikana ensimmäistä kertaa poikkeusoloihin vuonna 1970 säädetyn säännöstelyvaltuuslain nojalla. Kirjoittajien mukaan tämä tapahtui ilman suurta porua. Liekö tuolloin presidentti Urho Kekkonen tiennyt tässäkin paremmin kuin muut, ja kansa hiljaa nyökytellyt?
Samoin kuin oli epäileviä koronapandemian ja viruksen olemassaolon suhteen, myös tuolloin nousi protestiääniä ns. kansan syvistä riveistä, tosin eduskunnasta herraskaistaustaisen Veikko Vennamon (SMP) äänellä: ”Koko kansahan tietää, että tämä öljykriisi on suurta humpuukia.”
Humpuukia se ei ollut, vaan ”avaintapahtuma” vallitsevan teollisen ja talouskasvun aikakauden päättymiselle.
Lukuisia lama-aikoja
Vielä vähemmän huijausta olivat BKT:llä mitattuna ensimmäisen maailmansodan ja heti itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan vuodet, ja yhä elävien muistissa 1990-luvun lama.
Roope Uusitalon mielestä ensin mainitut vuodet ovat olleet Suomen talouden raskaimmat. Sisällissodan alhoa ja sen seurauksia uudistavine ja vankempaa yhteiskunnan pohjaa rakentavine lainsäädäntöineen kuvaavat Teppo Lindfors, Jaakko Meriläinen ja Matti Mitrunen.
Maanomistusta tasa-arvoistettiin 1918 niin kutsutulla torpparilailla, 1921 tuli yleinen oppivelvollisuus, ja niin edelleen. Kansantalous ei ole vain taloutta, mistä tämä kirja erinomaisesti muistuttaa.
1930-luku tunnetaan Yhdysvalloista alkunsa saaneena pula-aikana.
Kansan suussa ”pula-aika” tarkoittaa puutetta ja pulaa niin peruselintarvikkeista, vaatteista, kuin työpaikoista. Matti Hannikainen ja Sakari Heikkinen muistuttavat , että alun perin pula-aika viittasi ”talouselämän pulmalliseen tilanteeseen, kiipeliin, kriisiin”.
Toki lama koetteli myös Suomea. Talous niiasi, erityisesti kansalaisten yksityinen kulutus ja investoinnit. Noihin vuosiin osuvat myös poliittisesti kuumat vuodet äärioikeislolaisine liikehdintöineen.
1990-lama oli ”OECD-maiden siihen saakka syvin taantuma sitten toisen maailmansodan”, Vesa Vihriälä toteaa.
Tätä talouden, sen hajoavien rakenteiden (ja uusien syntymistä) ja yhteiskunnallista ahdinkoa käydään läpin kahden artikkelin voimin. Se on tarpeen muistutuksena jo siksi, koska sen jäljet näkyvät yhä niin syntyvyydessä kuin korvien välissä ahdinkona ja kokemusten periytymisenä.
Kasinotalous päättyi tuhoon
1980-luvun rahamarkkinoiden vapautuminen sai ns. kasinotalouden hehkuvan kuumaksi voimapukujen topattuine olkapäineen. Nousu rysähti tuhoksi.
Siihen vaikuttivat niin vuosikymmenien vientiriippuvuus Neuvostoliiton helpoista mutta uusiutumisen kannalta tuhoisista ’markkinoista’, eli bilateraalikaupasta, kuin poliitikkojen haluttomuus ja/tai kyvyttömyys puuttua liian höveliin menoon rahamarkkinoilla, mikä johti luottokriisiin. Myös kynsin hampain pitäminen kiinni vakaan markan linjasta kävi liian kalliiksi monelle ulkomaan valuutassa velkaantuneelle yritykselle ja kotitaloudelle.
1990-luvulla Suomi sukelsi syvällä, mutta samalla alkoi uusi aikakausi Nokian, kansainvälistyvien markkinoiden (termi globalisaatio tuli kaikille tutuksi) ja EU-jäsenyyden kautta. Tämä ei tietenkään lohduttanut työelämästä pidemmäksi aikaa tai lopullisesti syrjäytyneitä.
Syrjäisenä, vähäväkisenä, sotia ja talouskriisejä kokeneena maana Suomi on menestynyt kunnioitettavasti, ja oma osuutensa siihen on koulutuksella ja onnella.
Nokian romahduksen jälkeenkin teknologinen nenä on yhä pinnan yllä, ja on vähän enemmänkin Suomi-neidon kehosta.
Suomi on elänyt metsästä, siis luonnosta. Tähän saakka luonto on ollut vain jokin, joka tuntuu antavan pohjattomasti, on luonnonvara, palvelu. Vaan ei anna enää.
Luonto on tehnyt paluun, mitä todennäköisemmin hurjistuvalla systeemisellä voimalla. Tämä rysähdys ei ainakaan pääse tulemaan yllätyksenä.
”…saasteet, ilmastonmuutos ja lajikato ovat soittaneet, että luonto edelleen sääntelee talouden edellytyksiä – varsinkin Suomessa, jossa teollisuus ohjautuu yhä vahvasti luonnon raaka-aineisiin”, kirjoittavat Jari Eloranta, Riina Turunen ja Jari Ojala luvussaan Nälkää, sotia ja tauteja.
