Kirja-arvio: Kieltolaista Kekkos-humppaan ja kaikkea siltä väliltä

Oli torstai. Atlantilta oli saapunut matalapaine. Se vei pakkaset ja toi räntäsateen. Sellaisena päivänä Suomi itsenäistyi.

Sata vuotta myöhemmin sään voivottelu on suomalaista kansanurheilua. Sata vuotta sitten olimme köyhiä, mutta köyhäksi emme ole jääneet.

Kulttuurihistorioitsija Petri Laukka muistaa satavuotiasta Suomea sadalla kertomuksella pienistä ja merkittävämmistä ihmisistä. Hän kirjoittaa aatteista, jotka veivät äärioikealta äärivasemmalle, ja jotka onneksemme elähdyttivät vain riittävän pientä väkijoukkoa.

Kirja on hauska mutta myös traaginen. Oli sisällissota vankileireineen ja veljes- ja sisarvihoineen. Kirjailija Ilmari Kianto oli sitä mieltä, että naispunakaartilaiset piti ampua, ”naarassudet” ja ”pedot” kun synnyttävät ”pahoja penikoita”.

Ääriajattelujen keskellä

Tuli äärioikeisto Lapuan liikkeineen ja marsseineen. Äärioikeistolaiset muiluttivat entisen tasavallan presidentin K.J. Ståhlbergin enemmän tai vähemmän umpikännissä. Oikeudenkäynnissä kukaan ei oikein enää muistanut, mistä ja keneltä kyydityskäsky oli tullut. Uho oli kadonnut krapulan syövereihin.

Laukka tekee äärioikeistosta naurettavan. Mutta sotien jälkeinen Neuvostoliiton myötäily saa häneltä samankaltaisen käsittelyn, oli kyse kommunistien halusta muuttaa ”porvarillisen valtakuttuurin” kalenteri, Leninin nuoleskelu tai Yleisradion radio-ohjelma Tänään iltapäivällä.

Tarinoiden ja yksityiskohtien kautta – osana isompia ilmiöitä - Laukka kutoo herkullisen ja usein ääneenkin naurattavan kuvan muuttuvasta Suomesta ja suomalaisista. Kaikki ei suinkaan ole poliittista aatetta ja suhdetta Neuvostoliittoon, vaikka oli Etyk, ja kansa katsoi länteen, vaivihkaa ja populaarikulttuuria ahmien.

Kieltolaista Kekkos-humppaan

Kieltolain vallitessa pohjoisessa pirtua saattoivat kuljettaa kahdenkymmenen miehen viinakaravaanit. 20 litraa viinaa pään päällä pitkin korpia ja suon reunoja kulki lasti perille. Valtio puolestaan pyyhki viinantekoon tarvittavilta hiivamarkkinoilta pois kilpailijansa rahalla ja painostuksella.

Muutto maalta kaupunkeihin synnytti vahvan humppakulttuurin kotiseutuikävää lieventämään. Humppa sanana keksittiin 1950-luvulla radiohupailua varten.

Eija-Sinikan laulama ja Vexi Salmen sanoittama, presidentti Urho Kekkoselle tehty, ’Urkin humppa’ on suomalaisessa mielistelyssä ykkösluokkaa. Voisi tietysti ajatella, että sanat ovat piruilua, mutta humppa luovutettiin Kekkoselle vuonna 1977, höppänöityvän presidentin imartelun kulta-aikoina.

Kirja on mainiota kesälomalukemista. Sen voi laskea välillä alas, kun pitää tiskata tai kantaa saunanpataan vettä. Kerronnan lanka ei katoa, kun tarinat ovat lyhyitä.

Suomalaisten arkea ja rakenteita ravistelevia tai hitaammin muuttavia asioita Laukka esittää viinasta ja koululaitoksesta etelänmatkailuun ja 2000-luvun ydinvoimahankkeisiin. Tekijöillä ja toimijoilla on nimet, asioiden takana ovat ihmiset, usein pienet ihmiset, jotka jäävät suurempien voimien armoille.

Äidin suru ja Leninin Luottamus

Äidin suru on pohjaton, kun mikkeliläinen nuorimies Veikko Pöyry jatkosodan lopulla astuu riviin, ja katoaa ilmeisesti Neuvostoliiton aloittamassa suurhyökkäyksessä kesäkuussa 1944. Äiti uskoo, että poika on elossa. Hän kirjelmöi viranomaisten kanssa. Veikko julistetaan kuolleeksi 7.11. 1947.

Äiti ei luovu pojastaan. Vuoteen 1955 asti hän etsii ja etsii, Mikkelistä ja Lappeenrannasta Helsinkiin. Veikon tuntematon kohtalo painoi äidin sydäntä loppuun asti. ”Vaikka sota oli ohi, rauha ei tullut äidille koskaan.”

Kun tähän perään kirjoittaa, että Edvin Laineen ja Viktor Tregubovitshin Luottamus-elokuvan käsikirjoitus piti hyväksyttää Marxismi-leninismin instituutissa Moskovassa, tulee jälleen todetuksi, että historia paitsi kouraisee traagisesti, se myös on absurdin koomista. Luottamus kertoi V.I. Leninistä. Se tehtiin 1970-luvulla ja pakkokatsotettiin koululaisilla. Todennäköisesti minäkin sen ala-asteella näin.

Hyvä että ajat muuttuvat. Pyristely kannattaa.