Kirja-arvio: Satavuotinen lehtisota Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien välillä

Sanomalehti Uusi Suomi voi nykyajan katsonnassa olla jo kaukaista menneisyyttä mutta elinaikanaan lehti kilpaili verisesti Helsingin Sanomien kanssa etenkin pääkaupunkiseutulaisten mediasuosiosta. Helsingin Sanomien levikki tosin ohitti Uuden Suomen jo vuonna 1911 eikä Uusi Suomi lukuisista yrityksistä huolimatta päässyt edes lähelle HeSarin levikkilukuja. 

Nyt käsiteltävä Satavuotinen lehtisota on Jyrki Vesikansan väitöskirjastaan tekemä yksinkertaistettu kansanpainos. Tosin kansanpainoskin on varsin yksityiskohtainen nimikasaumineen ja siksi osin raskastakin luettavaa. Suurikokoisessa kirjassa on 443 tekstisivua kahdella palstalla. 

Uuden Suomen tuhon pohdintaa

Vesikansa toimi itse pitkään Uudessa Suomessa toimittajana, ulkomaankirjeenvaihtajana ja päätoimittajana ja koki myös lehden viimeiset päivät antaessaan irtisanomisilmoituksia toimittajille. 

Tutkimuksensa tavoitteeksi Vesikansa kirjasi kysymyksen "miten ja miksi Uusi Suomi menetti lopullisesti vuosina 1956 – 76 kilpailun Helsingin Sanomille ja joutui tuhon partaalle". 

Syitä löytyy paljon. Ensinnäkin lehden puoluesidonnaisuus kokoomuspuolueeseen alkoi olla 60-luvulla vanhanaikaista. Sidonnaisuus takasi tietyn perustilaajakunnan, mutta karkotti samalla muita potentiaalisia tilaajia. 

Jopa jotkut ilmoittajat katsoivat, että ei ole järkevää ilmoitella Uudessa Suomessa, koska yritys saattoi ilmoituksellaan leimautua väärällä tavalla - bisnekset esimerkiksi Neuvostoliiton kanssa saattoivat olla vaarassa. 

Uusi Suomi luopuikin lopulta puoluesidonnaisuudesta ja ilmoitti olevansa riippumaton porvarillinen sanomalehti. Tämä tapahtui kuitenkin liian myöhään eikä tuonut uusia tilaajia. 

Myös Helsingin Sanomat oli alun perin puoluesidonnainen sanomalehti, sillä lehti kannatti edistyspuoluetta. Erkkojen otettua HeSarista vallan 1930-luvulla puoluesidonnaisuus vähitellen hapertui. 

Eliitin lehti ei kosiskellut lukijoita

Vesikansan mukaan aate oli Uudelle Suomelle aina tärkeä asia, kun taas Helsingin Sanomat keskittyi uutisiin ja korosti monipuolisuutta aina viihteeseen asti. Uudessa Suomessa viihdettä väheksyttiin ja haluttiin olla enemmänkin eliitin lehti. 

Siinä missä Erkkojen suku hallitsi Helsingin Sanomia, Uudella Suomella oli sekalainen joukko omistajia eikä lehti ollut omistajilleen varsinainen bisnes. Erkot valvoivat omia rahojaan ja halusivat tehdä HeSarista kaikkia tyydyttävän ja mielyttävän yleislehden, kun taas Uudessa Suomessa erilaiset johto- ja neuvottelukunnat riitelivät lehden linjasta ja pilkun paikasta vuosikymmenestä toiseen. 

Vesikansa kuvaa hyvin, kuinka Uutta Suomea vedettiin samanaikaisesti hyvin moneen suuntaan niin että lopulta oikein kukaan ei ollut tyytyväinen toteutettuun linjaan. 

Ajan tuulet olivat vieraita

Kirja kertoo jonkin verran Uuden Suomen toimitussisällöstä vaikka pääasiassa kirja väitöskirjansa kysymysten mukaisesti keskittyy lehden talouteen ja levikkikilpailuun Helsingin Sanomien kanssa. Kirjassa käytetään myös paljon sivuja painokoneiden, latomon ja yhtiön kiinteistöjen tilanteesta kertomiseen.

Uusi Suomi ei artikkeleissaan oikein osannut haistella yhteiskunnassa vellovia aatevirtauksia. Siinä missä yhteiskunta alkoi siirtyä 60-luvulta alkaen vasemmalle ja liberaalimpaan suuntaan, Uusi Suomi päätoimittajansa Pentti Poukan johdolla siirtyi oikealle.

Kulttuurisivuilla yritettiin ymmärtää muuttuvaa yhteiskuntaan, mutta kyseinen toimitus "normalisoitiin" eli pantiin ruotuun samaan tapaan kuin aikansa Tshekkoslovakia. Kirkon asioita ei lehdessä haluttu käsitellä kriittisesti, kun ajateltiin lukijoiden olevan kirkon kannattajia. Peruskoulu-uudistusta vastustettiin ja saatiin kansakoulunopettajien vihat niskoille. 

Ryyppäämistä työajalla

Kirja kertoo paljon Suomen median historiasta mutta myös aikansa johtamiskulttuurista ja toimittajien työtavoista. Esimerkiksi toimittajien alkoholismia katsottiin läpi sormien ja pitkään lounaat kuuluivat ajan tyyliin. Erilaisia tiedotteita julkaistiin sellaisenaan ja jopa tekstimainonta näyttää olleen ainakin puoliksi hyväksyttyä. 

Uudella Suomella oli useita ulkomaankirjeenvaihtaja ja mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että lehdellä oli kirjeenvaihtaja myös Moskovassa paljon ennen Helsingin Sanomia. 

Ensimmäistä Moskovan-kirjeenvaihtajaa Aarne Tannista ohjeistettiin 50-luvun lopulla olemaaan "kirjoitamatta itseään ulos" Neuvostoliitosta. Vesikansan mukaan ohjeistukseen kuului myös ajan hengen mukaisesti, että Neuvostoliiton olojen kuvailussa ei kannattanut olla turhan kriittinen. Vuoteen 1963 saakka kirjeenvaihtajan jutut tarkastettiin Neuvostoliiton sensuurissa ennen niiden lähettämistä Suomeen. 

Vaikea suhde Kekkoseen

Kirjassa ei paljon käsitellä suomettumista. Sen sijaan Uuden Suomen vaikea suhde Urho Kekkoseen tuodaan esille. Uusi Suomi vastusti niin sanottua poikkeuslakia, jolla Kekkosen toimikautta pidennettiin. Kokoomus sen sijaan hyväksyi poikkeuslain.

Kirjassa on kuvauksia monenmoisista uudistuksista, joilla Uutta Suomea yritettiin saada nousuun. Käytännössä kyse oli taittouudistuksista, joissa palstat laitettiin uuteen uskoon mutta lehden varsinainen sisältö jäi entiselleen. Uudistuksille annettiin kuitenkin mahtavia nimiä, kuten "Selvästi parempi Uusi Suomi" tai "Vuosisadan lehtiuudistus".

Uusi Suomi kuopattiin marraskuun lopulla 1991. Siihen mennessä yhtiön kiinteistöomaisuus oli pantu lihoiksi eikä elinkeinoelämä katsonut, että Suomessa olisi tarvittu erillistä oikeistolaista sanomalehteä markkinataloutta tukemaan. Olihan Berliinin muurikin murtunut jo pari vuotta aiemmin. 

Lehden eräänlaiseksi henkiseksi perilliseksi jäi alun perin Uuden Suomen kolmanneksi painokseksi nimetty Iltalehti. Myös Niklas Herlininin perustama ja Uuden Suomen nimen ostanut nettilehti Uusi Suomi on ainakin mutkan kautta jatkanut Uuden Suomen historiaa. Ei pidä unohtaa myöskään Kauppalehteä, jonka suuret voitot pitivät Uuden Suomen pinnalla vuosikausia.