Totuudella ei voi taistella valheita vastaan: Euroopassa totutellaan taas propagandaan ja valeuutisiin
Julkaistu 09.11.2025 20:00
Pertti Nyberg
pertti.nyberg@mtv.fi
Peter Pomerantsev: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (Docendo 2025) suom. Kyösti Karvonen.
Eurooppalaiset totuttelevat jälleen propagandaan ja valeuutisiin, kun Venäjä yrittää oikeuttaa erilaisilla sepitteillä julman hyökkäyksensä Ukrainaan.
Suomikin on saanut osansa tästä informaatiosodasta. Nyt Venäjällä jopa kirjoitellaan, että Suomi valmistelee hyökkäystä Venäjälle.
Propaganda ja valeuutiset eivät ole mitään uutta toimintaa. Sotien kanssa rinta rinnan kulkee informaatiosota, jossa niin sanottuja tavallisia ihmisiä yritetään harhauttaa toisen leirin kannattajaksi.
Keksitty radiohahmo kyseenalaisti natsiopin
Ukrainassa syntyneen ja Lontoossa asuvan brittitoimittajan ja tietokirjailijan Peter Pomerantsevin kirja “Totuudella ei voi taistella valheita vastaan” kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Britanniassa asuneesta propagandistista Thomas Sefton Delmeristä.
Delmerin luoma hahmo Der Chef esiintyi radiokanavilla saksalaisena sisäpiiriläisenä, joka kyseenalaisti natsiopin ja Adolf Hitlerin näkemykset.
Der Chefin asiantuntevia näkemyksiä radioitiin Britanniasta Saksaan ja ainakin tämän kirjan mukaan monet Saksassa uskoivat, että kyseessä oli todella Saksassa asuva merkittävä saksalainen henkilö, joka vastustaa vallitsevaa hallintoa.
Delmerin luoma fiktiivinen hahmo tuntui nimittäin todella tietävän Saksan asiat niin hyvin, että monen mielestä hänen täytyi olla aito henkilö.
Kyse oli kuitenkin niin sanotusta mustasta propagandasta, jossa tarkoituksena on hämätä vastaanottaja luulemaan, että kyse on muusta kuin vihollisen panettelevasta propagandasta.
Delmer haastatteli Hitleriä
Der Chefin luoja Delmer oli syntynyt Saksassa australialaisille brittitaustaisille vanhemmille. Hän ryhtyi aikuistuttuaan toimittajaksi brittilehdille ja pääsi ennen sotaa hyvinkin lähelle natsijohtajia.
Delmer pääsi jopa haastattelemaan Adolf Hitleriä kymmenen vuotta ennen toista maailmansotaa. Muutoinkin hän teki useita juttuja natsien sisäpiiristä.
Saksalaiset arvelivat Delmerin olevan toimittajuuden lisäksi brittivakooja, kun taas Britanniassa hänen ajateltiin olevan natsimyönteinen toimittaja.
Radiota hyödynnettiin puolin ja toisin
Kirjan pääantia on Delmerin radiotoiminta sodan aikana. Välillä kirjailija Peter Pomerantsev siirtyy pohtimaan nykypäivän propagandaa, joka liittyy Venäjän hyökkäyssotaan tai muuhun valemedia- ja dis- sekä misinformaatiokeskusteluun.
Radio oli merkittävä, uusi tiedotusväline ja natsit osasivat hyödyntää sitä propagandassaan hieman samaan tyyliin kuin nykyisin käytetään eri somekanavia.
Samalla kun saksalaiset kuuntelivat natsipropagandaa virallisilta radiokanavilta, he pääsivät halutessaan kuulemaan lyhyt- ja keskiaalloilla toimivia muita radioasemia.
BBC:n tai muiden ulkomaisten radioasemien kuunteleminen oli rikos, josta seurasi kirjan mukaan hirttotuomio. Ulkomaisia radioasemia häirittiin ja natsit varoittelivat toistuvasti radioaalloilla kuuluvasta vihollispropagandasta.
Delmerin kehittämä fiktiivinen hahmo Der Chef ja hänen puheitaan radioineet asemat eivät profiloituneet kuitenkaan ulkomaisina kanavina.
Der Chef oli kuin saksalainen toisinajattelija
Gustav Siegfried Eins -kanavan ohjelmat alkoivat samalla musiikilla kuin natsien tärkein uutisohjelma. Alkumusiikin jälkeen Der Chef aloitti usein puheensa samalla tyylillä kuin saksalaiset propagandaohjelmissaan: hän haukkui siis amerikkalaisia, brittejä ja japanilaisia karkealla, jopa rasistisella tavalla.
Britannian pääministeriä Winston Churchilia kuvattiin “likaiseksi juutalaisia rakastavaksi juopoksi”.
Natsimaisen syyttelyryöpyn jälkeen Der Chef kertoi rakastavansa armeijaa mutta inhoavansa natsipuoluetta. Natsijohtavat kun viettivät Der Chefin mukaan ylellistä elämää samaan aikaan kun tavalliset kansalaiset joutuivat pelkäämään brittien pommeja.
Der Chef kritisoi natsijohtajia myös siitä, että brittien ilmapommitusten aikana hälytyssireenit eivät soineet. Hän kertoi käyneensä Aachenissa, missä saksalaiset naiset yrittivät kaivaa raunioista lapsiaan.
Maalittamisen mestari
Der Chef oli hyvä maalittamisessa, vaikka sanaa ei tuolloin tunnetukaan. Hän mainitsi nimeltä natsitoimihenkilöitä, heidän lapsiaan ja vaimojaan. Hän tiesi kaupat, josta nämä ostivat ylellisiä ruokatarvikkeita ja viinejä ja myös kertoi sen kaikelle kansalle.
Der Chef maalitti myös esimerkiksi Gestapon Pariisin päällikön Otto Abetzin, joka Der Chefin mielestä ryyppää ja harjoittaa haureutta vakoojien ja sabotöörien kanssa niin että lopputuloksena britit ja amerikkalaiset tietävät kaiken, mitä Ranskassa tapahtuu.
Maalitetuksi tuli myös erään ministerin vaimo osoitteineen. Hän kun oli kertonut poliisille, mitä säännöstelyn alaisessa maassa oli varastettu hänen kaapistaan: kolme tusinaa makkaraa, viisi Westfalenin kinkkua, kaksi ämpärillistä voita jne.
Tiedot vaikuttivat niin tarkoilta ja yksityiskohtaisilta, että kuuntelijat ymmärsivät Der Chefin olevan sisäpiiriläinen, joka paljastaa natsijojohtajien väärinkäytöksiä.
Jopa Yhdysvallat uskoi Der Chefin olemassaoloon
Huvittavaa tässä kaikessa on, että monet muutkin uskoivat Der Chefin olevan oikea hahmo.
Yhdysvaltain Berliinin suurlähetystön attasea piti Der Chefiä merkkinä siitä, että Saksan armeijassa oli kasvamassa natsivastainen mieliala.
Britannian piti paljastaa totuus Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, jotta maassa ei kuviteltaisi natsi-Saksan mielialan olevan oikeasti muuttumassa. Britannia kun halusi Yhdysvaltain osallistuvan sotaan.
Elämme yhä propagandan maailmassa
Kirjan nimi "Totuudella ei voi taistella valhetta vastaan" tarkoittaa, että ei ihmisiä niinkään kiinnosta totuus.
Pomerantsev viittaa paitsi toisen maailmansodan propagandaan myös nykypäivään.
Ei venäläisiä kiinnosta, mitä kauheuksia he ovat tehneet Ukrainassa, jos he uskovat siihen, että Ukrainan pitää olla nöyrä Venäjälle tai peräti osa sitä.
Vaikka tutkiva journalismi olisi tehnyt merkittäviä löydöksiä, journalismi voi kuitenkin lyyhistyä “vuosikymmeniä tarkoituksellisesti kylvetyn epäuskon edessä, jonka mukaan tiedotusvälineet ovat itse asiassa kansan vihollisia”.
Modernit propagandistit haluavat hämmentää, herättää tyrmistystä ja kääntää huomiota toisaalle.
Esimerkiksi kun Venäjä jäi kiinni Ukrainan Butshan verilöylystä, Venäjä vaati YK:ta hätäistuntoon pohtimaan Butshassa tapahtunutta “ukrainalaisten natsien räikeää provokaatiota”.
Pomerantsev sanoo, että Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän johtajien puheet ovat hyvinkin samansuuntaisia. Niissä annetaan ymmärtää, että kyseisiä maita on nöyryytetty ja nyt on koittanut uusi aika.
Ja kun on tultu nöyryytetyksi, onkin aika nöyryyttää muita maita ja kansoja.
Opas medialukutaitoon
Kirja on paitsi viihdyttävä myös hyvin opettavainen. Ainakin se antaa vinkkejä medialukutaitoon ja propagandan moniulotteisuuden ymmärtämiseen.
Kuinka Delmerin musta propaganda lopulta vaikutti saksalaisiin jää kuitenkin arvailujen asteelle.
