Kirja-arvio: Ristiretkimyyttien purkutyömaalla

Ristiretket kuuluvat samaan syssyyn pimeän keskiajan ja suomalaiset ovat luontokansaa -itsekäsityksen kanssa.

Epämääräinen mutta vahva käsitys siitä, mistä oli tai on kyse.

Keskiaika ei ollut sen ”pimeämpi” eli brutaalimpi kuin muutkaan ajanjaksot, vaikka renenssanssin aikana lähimenneisyys haluttiin omaa loisteliasta uudelleensyntymää korostaakseen sellaiseksi kuvata.

Ja me luontokansaa – no, jos haluaa kutsua luonnoksi puupellon keskelle vedettyä hiihtolatua, tai viimeisen päälle koneistettua ”ympärivuotismökkiä” plasmatv-ruutuineen.

Ristiretket eivät olleet vain pyyteetöntä ja antaumuksellista Raamatun sanan levittämistä eivätkä silkkaa sivilisaatioiden veristä taistelua viimeiseen mieheen. Uskonto ja Jerusalemin saaminen ’takaisin’ kristityille toki olivat keskeisessä roolissa, ja miekat ja tapparat yhteen kalahtivat Pyhällä maalla.

Kirjassaan historiaa opiskellutta kirjailija Ville Peuraa ajaa isänsä ja äitinsä kanssa Jerusalemiin ja siellä (vanhassakaupungissa Jerusalemin itäosassa) ristiretkeläisten seinäraapustukset Jeesuksen hautakirkossa.

Kuten yksioikoiset käsityksemme ristiretkistä, graffitit osoittautuvat muiksi kuin Peura odotti ja toivoi. Sellaista historian tutkiminen on.

Kirja ei ole ristiretkien tarkkaa auki kirjoittamista – ei historia, vaan historiaa. Se on pitkä essee meidänkin ajastamme.

Ristiretkien kautta Peura pohtii niihin liittämiämme stereotypioita ja kulttuurien ja uskontojen hyviä ja rajuja kohtaamisia, joiden kaiut kuuluvat yhä. Puolin ja toisin, jos voi sanoa, karkeasti määritellen kristillistaustaisen lännen ja islamilaisen maailman kesken.

Meidän leirissämme täysin maallistunut äärioikeistolainen voi ylistää ristiretkeläisiä, tärkeintä on vastustaja. Terrorismiin valmis jihadisti ei anna ihmisarvoa kuin tiukasti omilleen, ei siis esimerkiksi shiialaisille.      

Sydänkeskiajalla sodankäynti oli tavanomaista. Ristiretket eivät siltä osin poikenneet väkivaltaisista valtakamppailuista.

Peuran reaalipoliittista pyörää vauhdittavat hallitsijoiden halu maiden valloituksiin, koska ne tuovat veroja (jos mailla asuu ihmisiä), ja veroilla ylläpidetään sotajoukkoja, ja niillä vallataan uusia maita.  Valta ei ollut tuolloin keskittynyt meille tuttuun moderniin valtiolliseen keskusvaltaan.

Paaveilla ja piispoilla oli sydänkeskiajalla huomattavasti paremmat mahdollisuudet kerätä henkilökohtaistakin omaisuutta kuin nykyään. Paavia myös tarvittiin ristiretkien käynnistämiseen, ja Pietarin manttelinperijöiden aseman vahvistuminen, gregoriaaninen reformi, käytännössä mahdollisti ne.

Ristiretket eivät olleet pikaisia ja vaarattomia toiviomatkoja Jerusalemiin

Kuten Peuran paavin Urbanus II:n vuonna 1095 käynnistämän ensimmäisen ristiretkenkin kuvaus kertoo, taistelut, taudit, uupumus, keskinäiset eripurat ja muut yhteispeliä vaivaavat vitsaukset koettelivat ajallisesti ja matkallisesti pitkää taivalta – matkaan ei lähdetty siltä istumalta Urbanuksen puheen jälkeen. Mukana oli runsaasti rahvasta, eivätkä ritarit olleet mielikuvamme mukaisia, ratsut olivat pieniä ja varustus heikkoa.

Lopulta ristin ottaneet frankit valloittivat Jerusalemin. Veri virtasi – oli virrannut paljon jo ennen kaupungin haltuunottoa - muttei ilmeisesti myyttien järkyttävissä mitoissa.   

Osa kristityistä jäi nykyiseen Lähi-itään. Peuran mukaan siitä ei seurannut väistämätöntä sivilisaatioiden törmäystä, vaan assimilaatiota sikäläisen kulttuuriin ja ympäristöön, oman uskon säilyttäen. Tämä toteutui niin hyvin, että lännestä myöhemmin tulleiden asenteet joskus törmäsivät assimiloituneiden tapoihin. Ja alueella jo tietysti oli elänyt kristittyjä yhteisöjä.

Ristin väen yhteiselo ei ollut kuin silkkiä vaan. Ei ole vieläkään, mitä Jerusalemin vanhankaupungin kristityssä korttelissa vieraillut ei voi olla huomaamatta.

Elämä muslimien/saraseenien kanssa ei ollut ensimmäisen ristiretken jälkeen ilman konflikteja, ”vihapuhettakin” oli, kuten kirjailija mainitsee. Kyse oli hänen mielestään politiikan yleisestä kaoottisuudesta. Saraseenit kamppailivat myös keskenään.

Peura muodostaa käsitteen latinalainen orientaali. Euroopasta saapuneiden kristittyjen omien taustojen sekoittuminen ja sopeutuminen paikallisiin kristittyihin, ja yhteydet islamiin ja sen harjoittajiin.

Peura kirjoittaa myös henkilöstä, jota ei voi jättää pois ristiretkiin liittyen.

Kyse on Salah-al-Dinista (1138-1193). Lännessä ehkä parhaiten nimimuodossa Saladin tunnettua ja arvostettua johtajaa Peura tarkastelee ritarimyytin kautta. Hänestä on kasvanut arkkityyppinen hyveellinen saraseeni lännessä. Muslimit pitävät häntä myös samankaltaisena suurena miehenä länttä vastaan.  

Peuran historiallinen ja omakohtainen kerronta on letkeää ja puhetyylistäkin. Välillä se toimii, joskus se on alleviivaavaa ja ärsyttää.

Anglismeja on jonkin verran. Noinkohan Pyhältä maalta löytyi 1100-luvulla Jacob’s Ford -niminen paikka. Italialaisen runoilijan Petrarcan etunimi on Francesco, ei Francis. Sittemmin islamin profeetan Muhammedin pako Mekasta, hidzra, kirjoitetaan pienellä.  

Hajota ja hallitse -hallitsemistapa oli käytössä jo Rooman valtakunnan aikana. Englantilaisfilosofi Thomas Hobbes (1588-1679) sen sijaan on paremmin tunnettu perin synkeästä ihmiskuvastaan. Kun ihminen on toiselle väistämättä kuin susi, vain hallitsijan absoluuttinen valta voi tätä piirrettä rajoittaa.   

Myyttien murtaminen on historiantutkijan työn yksi tulos. Tämä pätee myös jo kaukana olevaan menneisyyteen.

Peura hajottaa vuosisatoja vanhoja käsityksiämme ja stereotypioitamme ristiretkistä, vaikka kyseessä ei ole varsinainen tutkimus. Keskiajan myyttejä on äskettäin käsitellyt tutkija Jaakko Tahkokallio kirjassaan Pimeä aika.

Pahoin silti pelkään, että ristiretket ja keskiaika pysyvät yhä tiukasti ainakin puheissa yksiulotteisissa ja jopa väärissä aikansa eläneissä käsityksissään, vaikka yllä mainitut opukset niitä muuttaa.