Kirja-arvio: Älä syytä kaikesta keskiaikaa

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019. 299 s.

Kun seuraavan kerran haukut jotain keskiaikaiseksi, mieti mihin viittaat – ja sitä ennen, lue tämä myyttienmurtajakirja.

Selväähän on, että keskiajalla poltettiin noitia rovioilla, sivistys oli kadonnut, ihmiset elivät väkivaltaisten linnanherrojensa orjuudessa, maan tiedettiin olevan litteä, eivätkä aikakauden ihmiset osanneet edes olla aikuisiksi. Että oikeastaan väestöä niittänyt musta surma oli heille ihan oikein.

Kliseillä saa aikaan vaikuttavaa keskiaikadraamaa, mutta totuus pilaa tämänkin.

Noitaroviot paloivat raivokkaimmin vasta uuden ajan alkupuolella, yliopistolaitos syntyi keskiajalla, ja käsitys Maan muodosta ei rajoittunut pannukakkuun (litteyskäsityksen yleistymisessä keskeinen ”ansio” on yhdysvaltalaisella kirjailija-tarinankertoja Washington Irwinillä (1783-1859)).

Kyllähän keskiaika oli myös väkivaltainen, mutta kuninkaiden, hallinnon, kirkon, yliopistojen, kulttuurin, kaupan ja kaupungistumisen monimutkainen vuorovaikutus ovat toista kuin yksioikoinen ritarin miekan ikeessä raataminen.

Valistuksen aika murjoi keskiaikaa

FT, keskiaikatutkija Jaakko Tahkokallio toteaa kirjassaan, että käsitys keskiaikaisista alaisiaan rääkkäävistä linnanherroista syntyi valistuksen 1700-luvulla.

Tauditkin tietysti tappoivat, mutta niin ne tappoivat aiemminkin, ja tappavat yhä, mutta onneksi meillä on nykyään rokotteita ja lääkkeitä.

Populaarikulttuurin julma keskiaikakäsitys on niin voimakas, että meiltä tuppaa unohtua kysyä itseltämme, että onko tosiaan mekanisoitu massamitan väkivalta, kidutus ja kuolemanrangaistus jälkimodernille ajallemme jotenkin vierasta?

Tahkokallio valottaa ja osin purkaa kymmentä syvään juurtunutta käsitystä aikajaksosta, joka kattaa noin vuosituhannen, syyllistymättä keskiajan valkopesuun.

Osa näistä myyteistä koskee koko läntistä eurooppalaista ´sivilisaatiota´ kattavia instituutioita ja maailmankuvaa, kuten kirkkoa, tiedettä ja ihmiskäsitystä.

Sitten on kapeampia, mutta yhtä kiehtovia, myyttien purkuja ja puolitotuuksien valaisua, kuten ritarien haarniska, noidat ja kirjojen valmistus, jotka toki eivät olleet irrallaan yhteisöistä maailmankuvineen ja tapoineen.

Peilaamista keskiajan kliseisiin

Tahkokallio kuljettaa kerronnan mukana fiktiivistä tarinaa, johon lukija voi peilata historiantutkimuksellista näkemystä ´pimeän´ ja ´valon´ kliseisestä vastakkainasettelusta; väkivaltaa tyrmineen ja rovioineen, ahne piispa, hyvä lähes nujerrettu kuningas, neito ja tähän rakastunut nuorukainen.

Ei ole yhtä keskiaikaa. Tahkokallio jakaa aikakauden tuttuun varhaiseen (n. 500-1000), sydän- (n. 1000-1250) ja myöhäiseen (n. 1250-1500) keskiaikaan. Nekin ovat vain työkaluja vallinneen maailman ja muutosten hahmottamiseen, kyse on kuitenkin pitkästä aikakaudesta.

Keskiajalla eläneet eivät mieltäneet elävänsä keskiajalla. Myöhempi suoranainen propaganda on vetänyt pimennysverhon pitkän ajanjakson ylle.

Tässä kunnostautuivat ensimmäisinä keskiajan lopun ja uuden ajan alun vaiheessa eläneet renessanssihumanistit, joiden mielestä keskiaika kadotti antiikin Rooman kirjallisen kulttuurin perinnön, mikä on puppua.

Kuvaa ovat vieneet eteenpäin tai ylläpitäneet myöhemmät kulttuuriset vaikuttajat kuten Jacob Burckhard (1818-1897), ja moni nykytutkija, kuten kanadalais-yhdysvaltalainen kognitiotietelijä Steven Pinker (1954- ).

”Kristinuskosta rationaalinen”

Kirja ei ole kaiken kattava keskiajan valaisu, mutta Tahkokallio esimerkiksi toteaa, että ”keskiajalla kristinusko kehittyi läpikotaisin rationaaliseksi uskonnoksi”, ja tieteellisen keskustelun leviämisessä katolisella kirkolla oli keskeinen rooli.

Samainen instituutio, jota nykyään suomitaan osin ansioistakin esimerkiksi pedofiliaskandaalien takia ja ehkäisykysymyksissä, oli aikaan saamassa meille tuttua yksilön osallistumista poliittisen yhteisön luomiseen.

Kirja muistuttaa meitä pohtimaan sitä, mistä puhumme, kun puhumme omasta ja muista aikakausista.

Ja vielä yksi monta draamasarjaa pilaava myytin karkotus: mitään oikeudellista säädöstä hallitsijan tai aatelisen ensiyön oikeudesta ei ole ollut olemassa. Sellaista ei ole ainakaan löytynyt.   

Lisää aiheesta

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Olemme päivittäneet MTV Oy:n tietosuojakäytännön. Päivityksen yhteydessä Mediahub Oy:n tietosuojakäytäntö on yhdistetty osaksi MTV:n tietosuojakäytäntöjä. Lue lisätietoja tästä.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja