Kirja-arvio: Kaksi vuosituhatta Egyptiä Aleksanteri Suuresta Al-Sisiin

Andrei Sergejeff: Egyptin historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus. 2019. 432 s.

Onneksi Egyptillä on pitkä historia.

Vaikka maan historia on pidempi kuin arabian kielen ja islamin tutkijan Andrei Sergejeffin kirjan aikajakso kattaa, jo kaksi vuosituhatta avaa riittävän pitkän näkymän kulttuurisiin, hallinnollisiin ja poliittisiin vaiheisiin.

Suuret muutokset eivät aina hötkyile. Esimerkiksi se, että Egypti ei läpiarabialaistunut yhdessä Kuun kierrossa, kun islam levisi Niilin suistoon ja joenvarren kyliin ja kaupunkeihin. 

Egypti päätyi Medinasta johdetun kalifaatin hallintaan vuonna 642. Tätä ennen entisten faaraodynastioiden Egyptiin oli jo saapunut kristinusko.

”Egyptin arabialaistuminen oli spontaani prosessi, joka eteni omalla painollaan eri kansankerroksissa”, Sergejeff kirjoittaa. Islam oli valtaa pitävien uskonto ja sen myötä statukseltaan korkeimmalla, ja arabia hallinnon kieli, mutta kristittyjä ei heitetty ulos hallinnosta.

Kreikka hiipui hyötykielenä 800-luvulle tultaessa. Viimeinen äidinkielenään kristittyjen koptia puhunut nukkui pois 1600-luvulla.

Egyptiläiset muiden hallittavina

Egyptiä ovat hallinneet muut kuin omasta väestöstä nousseet egyptiläiset suurimman osan sen viimeisestä kahdesta tuhannesta vuodesta.

”Kaiken huipuksi egyptiläisillä oli nyt ensimmäistä kertaa yli kahteen vuosituhanteen hallitsija, johon he saattoivat samastua”.

Kyse on – tietenkin – Gamal Abdel Nasserista, joka vuoden 1952 vapaiden upseerien vallankumouksen myötä nousi koko arabimaailman arabinationalistiseksi symboliksi.

Dynastiat, hallitsijat ja vallasta juonivat ihmiset, ja usein sotilaatkin, tulivat muualta. Islam oli ja on sunnalaista, mutta 969-1171 Egyptiä hallinneet fatimidit olivat shiioja. Heitä seurasi ristiretkien eurooppalaisille tuttu Salah al-Din, eli Saladdin, joka oli kurdi.

Sotilasorjataustaiset mamelukit olivat Egyptin herroja yli 250 vuotta. Heidän aikanaan Egypti muuttui uskonnollisperustaisen kalifin johtamasta yhteiskunnasta maallisen johtajan, sulttaanin tai emiirin, hallintovallaksi. Mamelukkien aikana Egyptistä myös tuli sunnimuslimien oppineisuuden napa.

Istanbulista johdetun valtakunnan alaisuuteen Egypti joutui 1500-luvun alkupuolella. Osmanit pitivät Egyptiä enemmän tai vähemmän hallinnassaan 1700-luvulle asti. Turkista tuli myös muun muassa vahva suufilaisuuden vaikutus.   

Napoleon epäonnistui, britit pysyivät pidempään

Sisäinen epäjärjestys koetteli Egyptiä 1700-luvun lopulla, mikä ei ainakaan vaikeuttaneet eurooppalaisten otteen vahvistumista.

Napoleonin Egyptin-retkestä tuli poliittisesti katastrofi, mutta ainakin eurooppalaisille kulttuurisesti hedelmällinen ja pitkävaikutteinen. Sergejeff kuuluu siihen tutkijakoulukuntaan, jonka mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan tuoneet mukanaan modernisaatiota, vaan se oli vain ”yksi vaihe pidemmässä muutosprosessissa”.

1800-luvun merkittävin Egyptin hallitsija ja uudistaja oli albanialaistaustainen Muhammad Ali.

Hän oli erittäin kiinnostunut teknologian uusimmista virtauksista, ja pyrki myös uudistamaan teollisuutta ja vahvistaa taloutta. Osmanihenkinen Muhammad Ali vieroksui egyptiläisiä eliittejä. Niinpä hänen hallintonsa ja asevoimansa täyttyivät niin turkkilaisista ja tsherkesseistä kuin syyrialaisista ja georgialaisista. 

Ennen Nasseria britit vetivät naruja Egyptissä, tarvittaessa kovakouraisesti, mikä edesauttoi egyptiläisen nationalismin heräämisessä jo 1800-luvulla.

Jihadismi esiin Sadatin murhan myötä

Sergeleff käsittelee myös Nasserin jälkeen noussutta islamismia. Muslimiveljesjunta oli perustettu 1928. Väkivaltainen jihadismi tuli maailman tv-ruutuihin lokakuussa 1981, kun Sadat murhattiin sotilasparaatia vastaanottaessaan.

Sadatia seurannut Hosni Mubarak ja nykyinen presidentti, entinen kenraali Abd al-FattahAl-Sisi, eivät ole onnistuneet, kyenneet eivätkä halunneet parantaa egyptiläisten oloja, vapauksista puhumattakaan. Ongelmat ovat valtavia koulutuksesta, väestönkasvusta, korruptiosta ja surkeasta taloudesta lähtien.

Houkutus on sanoa, että Nasserin jälkeisestä ajasta olisi toivonut nykyistä enemmän. Egyptin pitkässä historiassa kyseessä on kuitenkin lyhyt ajanjakso – joskin Eurooppaankin monin tavoin vaikuttava.

Sergejeffin kirjana perusteella nämä vuodet eivät ole erityisen väkivaltaisempia kuin maan menneet vuosisadat. Kamppailu vallasta on ollut usein veristä, nykyaika ei ole siitä poikkeus.

Kirja keskittyy valtioon ja hallintoon

Egyptin kaltaisen maan historian (tai edes 2000 vuotta) kirjoittaminen kattavasti 400 sivuun on silkka mahdottomuus.

Tämä kirja vilisee hallitsijoiden nimiä, dynastioita ja vuosilukuja. Se on ”perinteistä” historian kerrontaa, mitä Sergejeff ei kiellä. Alkusanoissaan hän kertookin keskittyvänsä valtiolliseen ja hallinnolliseen historiaan. Niin taloutta kuin yleisiä yhteiskunnallisia oloja hän kuvaa, mutta ne eivät dominoi.

Oma suomenkielinen kirja Egyptistä Nasserin jälkeen olisi tervetullut. Sellaisessa voisi käsitellä perusteellisesti politiikan ja talouden lisäksi näihin erottamattomasti kytkeytyviä sosiaalisia kysymyksiä sekä uskonnollisia, aate- ja kulttuurivirtauksia. Kokonsa, sijaintinsa ja kulttuurivaikutteidensa puolesta vuoksi Egyptillä on merkitystä.      

Kirja purkaa vanhoja näkemyksiä

Egyptiä ovat siis hallinneet ja hallitsijoiden riveissä taistelleet muut kuin egyptiläiset itse. Egyptiläiset kuitenkin identifioituvat vahvasti maahansa.

Egypti on ollut ja on yhä tärkeiden kauppareittien, kuten tätä nykyän Suezin kanavan, varrella. Siinain, Punaisenmeren ja Välimeren kautta on kuljettu tuhansia vuosia edestakaisin. Maa on toiminut vilja- ja puuvilla-aittana. Niili on tärkeä vesireitti.

Sergejeff nojaa uudempaan historiankirjoitukseen, joka purkaa useita perinteisiä ja kouluhistorian käsityksiä Egyptin ja islamin historiasta. Esimerkiksi sen, että muslimivalloitus ei ollut vääjäämättömällä voimalla edennyt ja tarkoin ohjattu valloitusretki. Islamin leviämistä edesauttoi roomalaisten ja sasanidien jättämä valtatyhjiö Lähi-idässä ja Iranissa.

Kirja muistuttaa myös omalla tavallaan siitä, että ei kannata koskaan jäädä lepäilemään laakereilleen tai Niilin huvialuksen aurinkovarjon alle liian pitkäksi aikaa.

Uuden teknologian omaksuminen kannattaa

Mamelukkien taisteluidentiteettiin kuuluivat jouset ja teräaseet, ja näistä he halusivat pitää kiinni. Niistä ei kuitenkaan ollut pidemmän päälle vastusta tuliaseille. Osmanitkin vastustivat uuden aseteknologian käyttöön ottoa. Siitäkään ei seurannut hyvää.

Ennen kuin hymähtelee mamelukeille ja osmaneille, kannattaa katsoa historiaan ja kysyä, missä ja kuka ei ole jääräpäisyyttään ja ylemmyydentunnettaan uhkuen joskus jäänyt muutosten jalkoihin, tai uhkaa jäädä nyt tai tulevina vuosina.

Menneisyyden pitkät kaaret, siirtymät ja muutokset auttavat lukijaa asettamaan itsensä ajan kulun perspektiiviin, ja huomaamaan, että joskus murrokset ovat nopeita.

Lisää aiheesta

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja