Kirja-arvio: Kun Hammurapi puuttui rakentamisen laatuun

Huono kädenjälki rakentamisessa on yleinen päivittelyn aihe. Monelle se myös maksaa paljon ylimääräistä.

Hyvä - tai huono - rakentaminen on ihmiskunnan yhteisöhistorian ikuisuusaihe.

Se kismitti jo vähintään muinaisessa Babylonissa. Hampaista ja silmistä tunnettu kuningas Hammurapi (1792-1750 eaa.) kuuluisassa lakikokoelmassaan puuttui myös muun muassa rakentajan vastuuseen. Taloja hajosi tuolloinkin.

Seikka käy ilmi teologian tohtori Kirsi Valkaman arkielämää käsittelevästä artikkelista muinaisessa Kaksoisvirtainmaassa, Levantissa ja Egyptissä. Valkama kuvaa myös ravintoa, sairauksia, vaatetusta ja kotien tavaroita.

Vaikka Mesopotamia tuotti periaatteessa runsaasti niin mausteita, hedelmiä kuin vihanneksia, ja eläintuotteitakin syötiin, vesi ja leipä olivat arjen perusta. Runsas viljaravinto johti puutostauteihin, ja veden laadussa oli toivomisen varaa.

Taudit riivasivat muutenkin. Hammas- ja päänsäryt, myrkkyeläinten pistot, ja mielenterveysongelmat olivat tuttuja riesoja.

Mutta vielä hetkeksi Hammurapiin. Silmä silmästä, hammas hampaasta -periaate ei pätenyt aina. Eikä liene yllätys, että miksi.

Nykytermein sosiaalinen eriarvoisuus. Jos vapaa mies tinttasi toiselta vapaalta mieheltä kasvon rakenteita uusiksi, ”hammas hampaasta”. Mutta jos väkivallan kohde oli yhteiskunnan alemmalla tikasaskelmalla, homma hoitui – rahalla, kuinkas muuten.

Tästä kertoo teoksen johdantoartikkelissaan Saana Svärd, dosentti, ja Lähi-idän tutkimuksen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Teoksen ajallinen pääfokus on toinen vuosituhat ennen ajanlaskumme alkua (Svärd huomioi myös vanhemman ajan muun muassa kirjoitustaidon kehittymisineen ja kaupunkien merkityksen vahvitumisineen.)

Toisella vuosituhannella tuon ajan Lähi-itää hallitsi neljä keskeistä valtakuntaa: Assyria, Babylonia, Egypti ja myöhemmän maantieteelisen Anatolian heettien kuningaskunta. Rajat liikkuivat vuosisatojen mittaan. Mutta.

Svärdin mukaan ”imperiumeille oli siis ominaista ennen kaikkea jatkuvuus”. Muutoksista huolimatta hallitsijan kannatti pitää mielessään, että valtansa ollessa legitiimi, sen pohjana olivat aiemmat kulttuuriset piirteet ja rakenteet.

Tutkijat kirjoittavat laajasta kirjosta, olivathan valtakunnat ja yhteisöt huomattavasti keräilytaloutta monimutkaisempia. Uskonnot, tiede, seksuaalisuus, taide ja arkkitehtuuri, hallinto ja lait, etnisyys ja muuttoliike (joita oli monenlaista), kirjoitustaito, kirjallisuus, talous saavat asiantuntevaa ja helposti lähestyttävää valaistusta.

Muinainen ja nykyinen Lähi-itä voivat monen mielestä olla kaukana, vaikka lentäen me olisimme perillä aika nopeasti.

Kirjaan kirjoittaneet ovat alansa huippuja. Tälle huippuyksikkö-tutkimukselle, jonka perustaksi voi viime vuosikymmeniltä nostaa esiin vaikkapa professori Simo Parpolan, on vankka taustansa.

Assyriologiaa yliopisto-opetettiin Helsingissä jo 1800-luvun lopulla.

Lähi-itä oli tuolloin siirtomaavaltojen kartoissa tärkeää aluetta. Politiikan lisäksi muinaishistorian tutkiminen oli muotia, ja lukuisten esineiden ja rakennusten osien laivaaminen eurooppalaisiin museoihin. Ajan henkiset ja aatteellis-kulttuuriset virtaukset läikkyivät peräpohjolaan asti.

Arkeologian dosentti ja yliopistonlehtori Helsingissä, Rick Bonnie, päättää kirjan historiakatsaukseen alan suomalaisesta tutkimuksesta.

Siihen liittyy paljon palavaa tutkimusintoa, vaikeuksia (erityisesti jos oli nainen), osin kyseenalaista ja laitonta kaupankäyntiä löydetyillä esineillä, kansainvälistymistä ja alan tutkimuksen hetkellistä huippuosaamisen institutionaalista katkeamista.

Paljon tutkimusmateriaalia on kadonnut iäksi, ajan hampaan nakertamana. Toisaalta hiekan alta ei ole kaikkea kaivettu esiin.

Vuosituhansia vanha Gilgameš-eepos täydentyi vasta vastikään.

Suleimaniyassa Irakin Kurdistanissa sijaitsevaan yliopistoon saapui 2011 savitaulu. Nuolenpääkirjoitus osoittautui kadoksissa olleeksi osaksi eeposta. Havainnon tehneen tutkijan unet saattoivat jäädä riemusta levottomaksi seuraavana yönä.

Esineitä löytyy myös kokoelmista Suomessa. Jotkut ovat olleet arkistopölyn unholassa pitkään.

Vuonna 1905 antropologi, kielitieteilijä Kai Donner hankki kauppaa käymällä luultavimmin Pariisissa kolme mesopotamialaista esinettä: keskiassyrialaisen savitaulun, hieroglyfipaneelin ja piirtokirjoitusta sisältävän savisylinterin. (Donner ja ystävänsä, sittemmin suurlähettiläs, Harri Holma hankkivat näiden lisäksi kymmeniä muita esineitä.)

Yllä mainitut kolme esinettä ”tulivat uudelleen tietoisuuteen vasta vuonna 2019 Suomen kansallismuseon etnografisesta kokoelmasta”. Roolissaan muinaisesineinä ne asetettiin esille ensimmäistä kertaa 2022 jaa.

Kirjan kuvitus ja kartat puhaltavat varhaisiin valtakuntiin havainnollista lisäeloa. Esineet konkretisoivat läsnäolollaan mennyttä.

Sivistävä lukukokemus. Se muistuttaa siitä, että vaikka ihmiskunnan auringon alla tapahtuu paljon uutta, moni asia myös pysyy tai muuttuu hyvin hitaasti.