Meri Heinonen ja Marika Räsänen: Pohjoinen reformaatio. TCMEMS & Turun historiallinen yhdistys. 2016. 374 s.
Martin Luther julkaisi teesinsä – ehkä hän sittenkin myös naulasi ne kirkon oveen – Wittenbergissä 500 vuotta sitten. Paavin kirkon anekauppaa roimivalla tempauksella oli sittemmin suomalaisuudelle ja Suomelle valtiona ja yhteiskuntana jonkinmoinen merkitys.
En kuulu luterilaiseen tai mihinkään muuhunkaan kirkko- tai uskontokuntaan, joten en tiedä, onko Luther perintöineen kirkkojen messuissa vahvasti esillä tänä vuonna.
Viittauksia juhlavuoteen olen nähnyt erään suomalaisen pienpanimon Martin ja Käthe -nimikko-oluissa. Kunnianosoitus sinänsä, olihan Luther oluen ystävä (Käthe-vaimosta en tiedä), vaikka juopottelun paheistakin muistutti. Siinäpä se sitten tuntui olevankin.
Kunnes kevätretkellä Turun linnaan törmäsin Reformaatio-aiheiseen näyttelyyn, ja linnan putiikissa Pohjoinen reformaatio -kirjaan.
”Yhtä kaikki se (reformaatio) on erottamaton osa suomalaisen kulttuurin identiteettiä.” Näin tiivistää kirjan päätössanoissa arkkipiispa Kari Mäkinen.
Kansan piti totella esivaltaa
Hän muistuttaa katsauksessaan valtion ja luterilaisen kirkon historiallisesta roolista katsoa ihmisiä ylhäältä päin – ”kansan osa oli totella ja oppia” – kuuliaisuutta esivallalle korostaen.
Tätä nykyä luterilainen kirkko yrittää sopeutua muutoksiin. Sitä kiskovat eri suuntiin säilyttävät ja muuttavat voimat. Tämä näkyy mediassa päivittäin. Yhteydet maailmalle ovat tiivistyneet ekumenian hengessä, ja valtiokirkko on laskeutunut kohti kansalaisia. Ei enää ”kansalliskirkko”, mutta yhä ”kansakirkko”.
Arkkipiispa korostaa erityisesti kielen merkitystä lukutaitoineen. Kansankieli nostettiin kirkon kieleksi, se sai keskeisen aseman. Tämän kulttuurista vaikutusta ei voi yliarvioida.
Reformaatio jatkuu, Mäkinen toteaa.
Turkulaisten alan asiantuntijoiden täyteläinen kirja taas kertoo, miten se alkoi, näkyi, tuntui ja vaikutti 1500- ja 1600-lukujen Turun seudulla. Turku oli tuolloin ”Suomen” uskonnollinen keskus.
Kirja aluksi lyhyesti pohjustaa maaperää Euroopassa reformaation synnylle. Ruotsissa puolestaan kuningas Kustaa Vaasa huomasi nopeasti Lutherin oppien käytännön hyödyn idulla olevalle modernimmalle valtiolle hallintoineen. Katolisella kirkolla kun oli omaisuutta, ja sen takavarikointi toi rahaa valtion kassaan.
Luterilaisuuden sijasta uskontona kamppailtiin hallitsijatasolla vielä vuosikymmeniä Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen, mutta saksalaisen teologian professorin opit lopulta voittivat Pohjolassa.
Kirkon omaisuus vietiin
Ruotsin valtaapitävät iskivät heti napakasti kirkon kirstuihin. Västeråsin valtiopäivät 1527 siirsi kirkon omaisuutta suuret määrät sekä keskushallinnolle että aatelille. Kirkosta tuli hallitsijalle alisteinen, mutta sekä kuningas että kirkonmiehet olivat ylisteisiä rahvaalle.
Perusteelliset uskonopin, kulttuuriset ja tapojen muutokset eivät tapahtuneet kertarysäyksellä, vaikka esimerkiksi noin vuonna 1537 ”kansankieli määrättiin liturgiseksi kieleksi kaikissa tuomiokirkoissa ja mahdollisuuksien mukaan myös muissa seurakunnissa”.
Kirjan mukaan pohjoinen reformaatio oli myös joustava. Kaikkia katolisia kirkonmenoja ja -piirteitä ei heti karsittu pois rangaistusten uhalla. Minulla oli mielikuva, että reformaatio vei tai peitti kirkoistamme kuvat ja toi tilalle kansansanan. Uusi kieli tuli, mutta eivät kaikki kuvat kadonneet, toisin kuin esimerkiksi tiukkapipoisimmissa reformistisissa seurakunnissa Saksassa.
Toisaalta 1600-luvulla uskonnon ja muun esivallan ote kansasta tiukkeni. Uskonnollista puhdasoppisuutta pyrittiin tiukentamaan. Tästä opin tiukentamisen pitkistä jälkiaalloista muistuttaa ainakin omana kouluaikanani käytetty termi uskonpuhdistus, ei reformaatio.
Kun synnistä tuli rikos
Perhe, siveys ja seksuaalisuus (erityisesti naisten) tulivat tiukkaan kontrolliin. Synnin tekemisestä tehtiin niin pelottavaa, että siitä tuli myös rikos. Kuolemanrangaistus voitiin langettaa kymmenistä eri rikoksista, joilla ei ollut mitään tekemistä henkirikoksen kanssa.
Käytäntö oli kuitenkin toinen. Kuolemanrangaistukset muutettiin yleensä lievemmiksi, mutta olivat ne silti tuskallisia, oli kyse sakoista tai julkisista häpeärangaistuksista. Todettakoon myös, että vaikka naisten käytöstä ja tapoja kyylättiin, itselliset naiset olivat myös arkipäivää Turussa.
Kirjan lukuisat artikkelit – ne on jaettu teemoittain ja mukana ovat myös katsaukset Eurooppaan – tuovat esiin niin suurempia, nopeammin ja hitaammin muuttuvia linjoja ja ei-materiaalisia seikkoja (kuten suomen kieltä), kuin pienempiä konkreettisia asioita piispantaloista kirkollisiin esineisiin ja uuninkaakeleihin.
Moni asia jää epävarmaksi, koska säilyneitä tai löydettyjä tietolähteitä on paikoin vähän. Kirjasta kuitenkin hahmottuu hyvin ja uskottavasti aikakauden muutos, osana eurooppalaisia virtauksia, mutta myös ”suomalaisena” tai ”kansallisena” muutoksena.
Dominikaanit Turun rakentajina
Tärkeä on Turun donimikaanikonvetista kertova artikkeli. Se perustettiin ilmeisesti 1249, ja Tuomiokirkon ohella oli keskeinen tekijä kaupungin muotoutumisen kannalta. Konventilla oli myös taloudellinen merkitys, mutta se kuihtui reformaation saavuttua.
Teos tekijöineen ansaitsevat kiitoksen kulttuurityöstä. Vaikka kirjaa on fyysisesti raskas pidellä, sisältö kuvituksineen on valaisevaa ja sivistävää. Se on vankka tietopaketti, joka muistuttaa sekä pysyvästä että muuttuvasta identiteetistämme, maastamme ja ihmisenä olemisestamme keskellä kaikkea hälinää, kohinaa ja kiirettä.
