Kirja-arvio: Pakumatkaaja on nyt paluumatkalla

Aino Huilaja jätti työnsä ja muutti pakettiautoon, jonne pakkasi mukaan miehensä ja koiransa. Tästä alkoi uusi elämänvaihe, jossa ei tarvinnut koko ajan tarkkailla kelloa tai miettiä minkälaiset vaatteet laittaa päälle uutisankkurin tehtäviin. 

Tämä kaikki selvisi Huilajan ensimmäisestä kirjasta “Pakumatkalla”. Nyt on uuden kirjan aika. Aino Huilaja on tällä kertaa “Paluumatkalla”.

Mutta kirjan nimestä huolimatta Huilaja ei ole varsinaisesti paluumatkalla vaan koko ajan matkalla uusiin seikkailuihin. Tai ainakin matkalla uusiin koettelemuksiin. 

Opimme esimerkiksi, että pikkuisessa metsämökissä keskellä Lapin erämaata on käytännöllisempää juoda viskiä kuin viiniä – viinipullojen rahtaaminen muiden ruokatarvikkeiden ohessa tiettömien taipaleiden taakse keskitalvella kun on varsin hankalaa.

Paku on parkissa ja elämää yritetään siis vaihteeksi harjoitella ihmisasutuksen ulkopuolella. Huilaja kuvaileekin monisanaisesti askeettista elämäänsä sähköttömässä mökissä talven jättipakkasilla. 

Jos ennen piti opetella tekemään tiivistä tekstiä ja lukemaan maailman kauheudet tyylikkäästi puettuna kameralle, nyt Huilaja opettelee erätaitoja. Hänen kairaamistaitonsa kehittyvät eikä toukan pujottaminen pilkkikoukkuun enää yökötä. Myös kirves pysyy kädessä klapitehtailua varten. 

Ehkä juuri tämä onkin se kirjan otsikon mukainen paluumatka, paluu lapsuuden maisemiin isän rakentamaan mökkiin. Paluu Lapin tuntureiden luo lumiseen kylmyyteen. 

Huilaja pohdiskelee, kuinka nuoret lähtevät syrjäseuduilta, joksi Lappikin luetaan. Harva kuitenkaan palaa, kuten Huilaja nyt yhdeksi talveksi. Ehkä Huilajalla on kyseessä paluu lapsuuden maisemien lisäksi lapsuuden unelmiin – maailmaan, johon moni ruuhka-Suomesta ei lähde. Ei, koska ei pysty, sillä elämä on jo toisaalla. 

Myös erämaamökissä elävien tai pakettiautoelämää viettävien ihmisten on kuitenkin ansaittava jokapäiväinen leipänsä. Työtarjouksia alkaakin sadella ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen. 

Osa niistä on omituisia, kuten ehdotus tosi-tv-ohjelmaa osallistumisesta. Siellä punnittaisiin “sitkeyttä ja kekseliäisyyttä”. Toinen yhtiö ehdottaa koko perheen seikkailurealityä. Mielenkiintoista, mihin kaikkeen vakityönsä jättävä voikaan edetä elämässään, jos siis ottaisi “työtarjoukset” vastaan. 

Toimittajatkin aktivoituvat: voisiko Huilaja tulla puhumaan tv-studioon työllisyydestä, kun on nyt itse vaihtanut vakituisen työn pätkätöihin, tai mihin nyt sitten onkaan vaihtanut. Huilajahan on varmaankin muuttunut työllisyyden asiantuntijaksi. 

Tai, mitäpä jos Huilaja ryhtyisi mainostamaan talvitakkia, silmälaseja tai shampoota tai vaikkapa mekkoja. Ottaisi kuvan tuotteesta, itsestään ja panisi sen Instagramiin. 

Huilaja valitsee toisin ja jättää liian kaupalliset hankkeet sikseen kysyen, pitääkö pakuun tai erämaamökkiin muuttavan ryhtyä mainosnaiseksi vai olisiko kulutuksen vähentämiseen tähtäävä elämäntapa järkevämpi. 

Tuloja tulee sieltä täältä. Matkailulehtiin tarvitaan matkailujuttuja ja Yleisradio ostaa tv-sarjan pakumatkailusta. 

Kirjassa kierrellään Lapin ja Norjan lisäksi eri puolilla läntistä Eurooppaa, löydetään mukavia tai vähemmän mukavia paikkoja. Välillä auto reistailee ja kirjan päähenkilökin joutuu paikattavaksi sairaalaan. 

Kohtaamisia satunnaisten ihmisten kanssa on paljon: on ihminen, joka kammoksuu Suomen Nato-jäsenyyttä ja toinen joka ei edes tiedä Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, koska ei halua lukea uutisia. Meitä on moneksi. 

Paluumatka on kirja, jossa kuvataan lämminhenkisellä tavalla irtautumista perinteisestä palkkatyöstä. Ollaan vapaita ainakin jollain tavalla. Tehdään mieluisaa työtä mutta ei kerätä rahaa liikaa. 

Hyvä ruoka, kauniit maisemat ja kiinnostavat mutta satunnaiset matkan päällä kohdatut juttukumppanit nousevat merkittäviksi iloiksi. Ja joskus materiakin tuottaa tyydytystä – ainakin silloin, kun pakuun hankitaan tarpeita varten ihan oikea vessanpönttö.