Alpo Juntunen: Paasikivi - geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet (Otava 2021)
Suomen ja Venäjän historiaa tutkineen professori Alpo Juntusen kirja Juho Kusti Paasikivestä on elämäkerta, joka painottaa Paasikiven geopoliittisia näkemyksiä.
Geopolitiikalla tarkoitetaan yksinkertaistettuna ajattelua siitä, miten maantiede vaikuttaa eri valtioiden toimintaan. Suomen tapauksessa geopolitiikan korostaminen tarkoitti Paasikivelle Neuvostoliiton maantieteellisten vaateiden ymmärtämistä.
Paasikivi joutui keskustelemaan Suomen rajoista Venäjän edustajien kanssa useasti elämänsä aikana. Ensimmäinen koitos oli Tarton rauhanneuvottelut 1920, jolloin itsenäistynyt Suomi virallisti itärajansa Neuvosto-Venäjän kanssa. Paasikiven mukaan Suomi ei saanut hyödyntää Venäjän heikkouden tilaa, koska Venäjä ei olisi ikuisesti heikko.
Vaikka Suomi sai noissa neuvotteluissa Petsamon alueen ja oli suurempi kuin koskaan sen jälkeen, maalaisliittolaiset ja oikeistolaiset kutsuivat rauhaa häpeärauhaksi. Monien haaveilemat laajat alueet Itä-Karjalassa kun jäivät saamatta.
Geopolitiikka määrittelee rajoja
Sittemmin geopolitiikka oli esillä sota-aikana, kun Neuvostoliitto halusi Suomen rajan kauas Pietarista. Paasikivi ymmärsi ennen talvisotaa venäläisten vaateita mutta neuvotteluissa yhteisymmärrykseen ei kuitenkaan päästy. Suomessa katsottiin, että rajat on jo kerran sovittu eikä niitä lähdetä muuttelemaan.
Neuvostoliitto aloitti talvisodan ja pelkona oli, että todellisena tavoitteena oli koko Suomen valtaaminen. Paasikivi piti tapahtuneen syynä huonoa ulkopolitiikkaa. Valtiolta puuttui hänen mukaansa johto ja hallitus antoi maan luisua sotaan. Toisaalta hän kysyi myös itseltään, tekikö riittävästi sodan estämiseksi.
Sittemmin Paasikivi pääsi vielä neuvottelemaan Pariisin rauhansopimuksesta ja Porkkalan alueen palautuksesta.
Suuret määräävät, pienet vikisevät
Paasikiven geopoliittinen näkemys korosti eroja pienten ja suurten valtioiden välillä. Jos pieni maa kuten Suomi häviää sodan, se voi kadota maailmankartalta. Isolle maalle ei näin käy, vaikka se häviäisikin sodan.
Paasikivi oli koko elämänsä ajan vanhasuomalainen eli suomenmielinen myöntyvyyspoliitikko. Hän ei venäläistämistoimien aikana hyväksynyt aktiivista vastarintaa eikä Bobrikovin murhaa mutta ei myöskään sulattanut Venäjän pyrkimyksiä alistaa Suomi täysin valtaansa.
Sama linja jatkui maan itsenästyttyä ja myös sodan jälkeen. Paasikivi korosti hyviä suhteita kaikkiin suuntiin. Suomen oli tarpeen liittyvä mahdollisimman moneen kansainväliseen järjestöön, jotta maa ei unohtuisi ja jäisi vain Neuvostoliiton oikkujen varaan. Tärkein suunta oli Ruotsi.
Paasikivi luovi tilanteesta toiseen
Paasikivi tunnusti tosiasiat mikä näkyi hyvin esimerkiksi YYA-sopimuksen solmimisessa. Kun tällainen sopimus oli sodan jälkeen Neuvostoliitton vaatimuksesta pakko solmia, kannatti sopimus yrittää tehdä suomalaisten haluamilla sanamuodoilla. Paasikivi ei halunut suomalaisten joutuvan samanlaiseen sopimussuhteeseen kuin mitä Itä-Euroopan kommunistimaat olivat joutuneet.
Kirjassa Paasikiveä pidetään kautta linjan rationaalisena ja älykkäänä. Paasikivi itse piti monia aikansa poliitikkoja useimmiten nurkkakuntaisina ja vähemmän älykkäinä. Paasikivi kritisoi nuoren tasavallan poliitikkojen vähäistä ymmärrystä ulkopolitiikasta ja niin sanotusta reaalipolitiikasta, jota hän itse edusti. Myös ulkoministeriöön hakeutui hänen mukaansa ennen sotia pätemätöntä väkeä.
Kirjassa ei tuoda ollenkaan esille Paasikiven raivokohtauksia ja muita purkauksia vaan kirjassa Paasikivi kuvataan leppoisana miehenä, joka aina menee sinne, minne isänmaa kutsuu. Lopulta presidentiksi saakka. Paasikivestä tehdäänkin tässä kirjassa melkeinpä korvaamaton aikansa poliitikko samaan tapaan kuin Kekkosesta tehtiin myöhemmin. Ehkä Paasikivi osin olikin sitä.