Heidi Köngäs: Sandra. Otava. 2017. 285 s.
Sandra kärsii ja kestää. Kuten niin monet naiset ennen ja nyt Suomessa ja kaikkialla maailmassa. Historiallinen romaani, jota lukiessa vaikenee kunnioituksesta. Miten he jaksavat? Mistä he ammentavatkin voimansa selviytyä ja kasvattaa lapsensa?
Sota ja väkivalta tulevat pihaan, kylille, jakamaan ihmiset ”meihin” ja ”niihin”. Siitä ei koskaan seuraa hyvää. Ei myöskään Sandran kotimaisemissa Ruoveden, Vilppulan ja Mäntän seudulla.
Ytimekäs ja tiheä kerronta puristavat vatsasta. En kyennyt laskemaan käsistäni Heidi Köngäksen romaania ennen viimeisiä rivejä. Ne antoivat armoa ja valoa.
Tarina kulkee vääjäämättä kohti synkeyttä ja kuolemaa. Tiedämme, mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918. Lukija aavistaa, tietää, että kohta tapahtumien kulman takaa vastaan kävelee tragedia. Sitä odottaa, jotta pääsisi yrittämään ottaa vääjäämätöntä haltuunsa.
Pakkolähtö heti joulun jälkeen
Köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus ovat Sandralle syntymämerkki.
”Heti joulun jälkeen on lähdettävä, viimeistään vuodenvaihteeseen mennessä”. Näin isäntä häätää Sandra-tytön äidin lapsineen torpasta. Rästejä ei ole kyetty kuittaamaan.
Tätä ennen lapset jo yrittävät ymmärtää, mitä isäntä tarkoittaa sanoilla ”tilattu” ja ”ruotu”. Huutolaislapsiksi päätyvät, kuin orjakauppaa. Perhe hajoaa, pieni Sandra-sisko erotetaan pienestä Urho-veljestään. Mutta itkua ei huutolaisrivissä parane tuhertaa, toisilleen muistuttavat.
Sandra varttuu ja menee naimisiin tarmokkaan Jannen kanssa. Lapsia tulee, ja pystyyn oma torppa, ja navettakin. Sitten tulee itsenäisyys, talvi ja 1918.