Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. (Suom. Hanna tarkka). Otava. 2017. 478 s.
Tämä on yhteiskunnallinen rakkausromaani. Kertomus elämän koettelemista ihmisistä delhiläisen hautausmaan täysihoitolassa ja kiistellyn Kashmirin vuoriseudulla, jonka laaksoissa, metsissä, järvillä ja rinteillä kuolema tulevat sisään ovista ja ikkunoista.
Delhissä asuva Aftab-poika huomaa olevansa erilainen. Eräänä päivänä hän näkee kapealanteisen naisen, jonka värikäs pukeutuminen ja rannekorut vetävät vastustamattomasti puoleensa. Pukeutuminen on poikkeuksellista muslimien asuinalueella. Kiellettyä. Ovien taakse piilotettua.
Aftabista tulee nimeltään Anjum - hijra, miehen ruumiiseen syntynyt nainen. Hänestä tulee kuuluisuus, mutta mikään julkisuus ei poista hijran sosiaalista ulkopuolisuutta, syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä.
Anjum päätyy, asuttuaan vuosikymmeniä hijrojen talossa, muuttamaan pois ja kuolleiden keskelle ja perustaa sinne täysihoitolan. Siitä tulee kalmiston asukkaiden universumin keskus, jonka vetovoima ulottuu elävien maailmankin puolelle.
Hautausmaa on intialaisittainkin marginaali-ihmisten asuinsija. Tosiasiaa ei poista se, että hautojen keskellä asumisen yksi hyöty on, että (varastettua) sähköä riittää aina, sillä ruumishuone on pidettävä viileänä.
Valllanpitäjät eivät tykkää
Intialaisen Royn edellisestä ja ensimmäisestä romaanista on 20 vuotta. Sen jälkeen hän on toiminut poliittisena, yhteiskunnallisena ja ympäristöaktivistina. Intiassa valtaapitävät eivät ole hänen fanejaan. Tämä kauan odotettu romaani ei tuota suhdetta paranna.