Minna Huotilainen & Leeni Peltonen: Uuden ajan muistikirja. Otava. 2020. 256 s.
Miltä kuulostaisi ”kiireetön, rauhallinen ja keskittynyt tunnelma” työpaikalla?
Niin minustakin. Tohottava multitaskaaminen, ”kognitiivinen joustavuus” ja katkeamaton ryöppy keskeyttäviä sosiaalisen median muistutuksia tai saapumisääniä pitäviä sähköposteja ovat oivallisia keinoja saada aivot väsymään, tehtyjen virheiden määrän lisääntymään, ja pidemmän päälle ihmisen tympääntymään.
Rutiineissa on voimaa, ne eivät uuvuta työmuistia ja pääkoppaa. Mutta rutiineja tuppaa olemaan vähemmän ja vähemmän, koska ne lykätään algoritmeille ja roboteille. Niinpä jatkuvat häiriötekijät ja ajateltavien tai reagointia vaativien asioiden muuttuminen väsyttävät aivoja ja muistia.
Miltä kuulostaisivat pidemmät tauot tai vaihtoehtoisesti lyhyemmät työpäivät? Niitä tarvittaisiin, pohtivat muistia käsittelevässä kirjassaan kasvatustieteen professori, aivotutkija Minna Huotilainen ja tiedetoimittaja Leeni Peltonen.
Muistia monesta näkökulmasta
Muistia on monenlaista. Se liittyy erottamattomasti tunteisiin, on pitkää ja lyhyttä muistia, ja muisti auttaa jäsentämään asioita ja katsoo myös tulevaisuuteen. Iän myötä muisti haurastuu (mutta sitä voi aina harjoittaa), mutta toisaalta muisti osaltaan auttaa erottaa olennaisen epäolennaisesta.
Huotilaisen ja Peltosen kirja käsittelee muistia niin toiminnallisesta kuin fysiologisesta näkökulmasta. Se antaa käytännön ohjeita esimerkiksi oppimistekniikoihin ja opitun muistamiseen.
Mutta lukijaa valistetaan myös muistin ja muistojen ja henkilökohtaisen elämänkokemuksen suhteesta. Kirjailija Olli Jalonen puolestaan kertoo kirjassa muistin, tarinoiden, kokemusten ja assosiaatioiden yhteydestä. ”Muisti on sielu”, Jalonen on kirjoittanut.
Muisti voi myös pettää, se tulkitsee ja sopeutuu sosiaalisesti. Todistusaineistona muisti ei ole vedenpitävintä Me luulemme muistavamme, emmekä välttämättä valehtele, vaikka kivenkovaan muistamme väärin. Aivot myös unohtavat aktiivisesti, kuonaa siivoutuu pois tärkeämmän tieltä.
Supermuistin huono puoli on se, että ikävätkin asiat tuppaavat liikaa pulpahtamaan esiin, vaikka henkisen tilan kannalta olisi parempi, jos ne pysyisivät pinnan alla.
Mikä muistia odottaa vuosikymmenien päästä?
Kirjansa lopussa Huotilainen ja Peltonen visioivat siitä, mitä muistille ehkä joskus voidaan tehdä.
Olisiko tarjolla muistipillereitä? Entä alzheimerin hoitoon ultraäänihoitoa tuhoamaan aivoplakkia? Tai jos kyborgeiksi heittäydytään, meihin kytkettäisiin ulkoinen kovalevy? Science fictionin ja tieteen mahdollisuuksien ero voi muutaman vuosikymmenen päästä jo olla kadonnut, joidenkin tulevaisuuden pohdintojen kohdalla.
Muistia on tutkittu paljon, ja tutkimus jatkuu. Kirja ei siten ole sanonut viimeistä sanaa muistin mekanismeista ja vaikutuksista (evoluutio tosin on aivojamme muokannut ja opettanut selviämään), mutta se on ajankohtainen muistutus asiasta, jota ilman emme olisi ihmisiä.
Ja jotta voidaan olla ihmisiksi, muista huolehtia muististasi.