Uudet menetelmät ja geenitutkimus ovat avanneet lisää mahdollisuuksia muinaisten ihmisten kasvojen ennallistamiseen yhä tarkemmin.
Vaaleat hiukset, vihertävät silmät ja pisamat. Kuvassa esiintyvä nuori mies voisi kävellä milloin tahansa vastaan matkallaan töihin tai opintoihin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tuntematon nuorukainen eli noin 400 vuotta sitten.
Miehen jäännökset löydettiin 1960-luvulla Sipoon ulkosaaristossa sijaitsevalta kallioiselta Eestiluodon saarelta. Hänen kasvonsa on ennallistettu pääkallon luuanalyysin ja dna:n perusteella.
Nuorukaisen nimeä ei tunneta, mutta hänen elämäänsä voi hahmotella jäänteiden sekä Suomenlahdella sijaitsevan löytöpaikan perusteella.
– Eestiluodolla ei ollut pysyvää asutusta. Todennäköisesti saarella pysähtyi merenkävijöitä, ja se on voinut toimia kalastajien ja hylkeenpyytäjien tukikohtana. Miehen historia kytkeytyy jollain tavalla merenkulkuun, pohtii arkeologi Ulla Nordfors.
Hän työskentelee dosenttina ja tutkijana Turun yliopistossa sekä tutkijana Tampereella museokeskus Vapriikissa, jossa on esillä seitsemän muinoin eläneen ihmisen kasvoennallistusta.
Kasvoja tavallisille ihmisille
Nuorukaisen kohtalosta voi tehdä lisää päätelmiä. Hänet oli haudattu kiviröykkiöön, mikä kertoo, ettei hänen kuolemansa jäänyt huomaamatta. Väkivallan merkkejä ei näkynyt.
– Tuohon aikaan erilaiset taudit aiheuttivat paljon kuolemia, kuten ehkä tässäkin tapauksessa, Nordfors huomauttaa.
Menneinä vuosisatoina tauluihin ja veistoksiin ikuistettiin etupäässä varakkaita ja vaikutusvaltaisia. Sipoon nuorukainen on esimerkki siitä, että nyt voidaan antaa kasvoja myös tavallisille ihmisille.
Vapriikin näyttely Muinais-DNA: Avain menneisyyteen esittelee ennallistuksia 600–1600-luvuilla eläneistä ihmisistä. Jäännöksiä on löydetty Valkeakoskelta, Tammelasta, Pälkäneeltä, Isostakyröstä, Porvoosta ja Sipoosta.
Työ alkaa luuanalyysistä
Aiemmin ennallistuksia tehtiin käsin esimerkiksi savesta. Nykyisin käytetään myös digitaalisia menetelmiä.
Kasvojen muoto määritellään kallon rakenteiden perusteella. Silmien sijainti perustuu silmäkuoppien muotoon ja mittoihin, suun linjat hampaiden purentasoihin ja leukojen rakenteisiin.
Kallomallin päälle asetetaan markkereita, jotka osoittavat keskimääräisiä kudospaksuuksia eri kohdissa kasvoja. Ne toimivat ohjeena, kun kasvojen pehmytkudoksia, kuten lihaksia, rakennetaan kallon päälle.
– Lopullinen kasvojen muoto on varsin hyvin kallon anatomian sanelema, Nordfors kertoo.
Jäännöksistä eristetyn dna:n avulla voidaan arvioida ihon, hiusten ja silmien väriä sekä joitakin kasvonpiirteitä, kuten korvalehden muotoa, leukakuoppaa, hymykuoppia ja pisamia.
Mukana on myös taiteellista valintaa.
– Esimerkiksi nenän leveys perustuu nenäonteloon, mutta ennallistaja luo nenän muodon oman tulkintansa mukaan.
Ennallistusten tarkkuus lisääntyy geenitutkimuksen edistyessä.
– Tulevaisuudessa jopa pelkkä dna saattaa riittää ulkonäön arviointiin, jos kasvojen luut eivät ole säilyneet.
Luvassa lisää kuvia
Muinaiset suomalaiset saavat lisää kasvoja Turun yliopiston tutkimushankkeessa, joka koskee Ruotsista palautettuja pääkalloja.
Antropologi Gustaf Retzius vei 1800-luvulla kalloja Suomesta Ruotsiin ihmistieteellisiin tutkimuksiin. Tukholman Karoliininen instituutti palautti 82 pääkalloa Suomeen toissa elokuussa. Mukana oli myös muita kuin Retziuksen keräämiä kalloja.
Tutkimushankkeessa aiotaan ennallistaa kasvot noin 15:lle Pälkäneelle haudatulle ja joillekin muille ihmisille muualta Suomesta.
Rekonstruktiot valmistaa skotlantilainen Hew Morrison, joka on tehnyt myös Vapriikin ennallistukset. Valmiita kuvia viedään hankkeen Facebook-sivuille ja myös täydentämään Vapriikin näyttelyä.
Hanke ei rajoitu vain kasvojen ennallistamiseen. Kalloja on tutkittu ennen niiden toimittamista haudattavaksi omiin kotipaikkoihinsa.
– Tarkoitus on kertoa näiden ihmisten elämäntarinoita sen perusteella, mitä heistä saadaan selville. Palautamme näin heidän ihmisyyttään, Nordfors kuvailee.
Värikäs rautakausi
Vapriikin näyttely esittelee myös ennallistuksia pronssi- ja rautakauden vaatteista.
Kokoelman helmiä ovat Tampereen seudun muinaispuvut, jotka perustuvat rautakauden aikaisiin tekstiililöytöihin ajanjaksolta 1150–1250. Löytöjä on tutkittu mikroskoopilla ja värikemiallisella analyysilla.
– Muinaispuvut on valmistettu juuri tätä näyttelyä varten, kertoo näyttelypäällikkö Maj Meriluoto.
Puvut ovat näyttäviä hienoine koruineen ja vöineen. Naisella on tummasävyinen alus- ja päällysmekko sekä balttilaisia vaikutteita sisältävä sininen viitta pronssikoristeluineen.
Miehen puku on erityisen kallisarvoinen ja kertoo myös yhteyksistä idän kauppateille. Asuun kuuluu silkillä ja hopeabrokadilla koristeltu oranssinsävyinen tunika, joka on värjätty krappilla eli värimataralla.
Viihteessä rautakautta ja keskiaikaa saatetaan kuvata harmaina ja värittöminä ajanjaksoina, mutta tekstiilianalyysit osoittavat toista.
– Maailma on ollut täynnä värejä. Ihmisillä on ollut ymmärrystä värien käytöstä ja keinoja värjätä vaatteita. Värit ovat olleet hyvin kauniita ja hohtavia.
Kalliimmat, erityisesti ulkomailta tuodut väriaineet eivät kuitenkaan olleet kaikkien ulottuvilla.
– Tavallinen kansa käytti myös värjäämätöntä kangasta, arjessa ja alusasuissa varmasti myös rikkaammat.
Villa säilyy haudoissa
Meriluodon mukaan naisten muinaispuvut noudattavat samanlaista rakennetta: alusmekon päällä oli peplosmekko, joka kiinnitettiin olkapäille soljilla. Asuun kuului myös esiliina.
Vaatetuksessa käytettiin lisäksi viittoja, päähuiveja, koristeita ja koruja. Lautanauhavöillä sidottiin vyötärölle muun muassa puukkoja tai avaimia. Rinnuksilla saattoi roikkua kulkusia tai vaikkapa pieniä korvalusikoita.
– Villakankaat ovat säilyneet hautalöydöissä paremmin kuin pellava tai puuvilla, josta on vain viitteitä. Oletuksena kuitenkin on, että ihoa vasten olleet vaatekerrokset olivat pellavaa.
Tammikuussa Vapriikilta on tulossa Pirkanmaan arkeologista tekstiilikulttuuria käsittelevä tietokirja.
Vapriikin muinais-dna-näyttely valottaa laajasti Suomen alueen ja koko ihmislajin vaiheita. Näyttely päättyy kesäkuussa 2028.