Kirja-arvio: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa? Täytyykö sitä ymmärtää?

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa? (Atena 2021)

Suomalainen nykytaidemusiikin säveltäjä Osmo Tapio Räihälä on tehnyt erinomaisen viihdyttävän kirjan taidemusiikista ja siinä sivussa vähän itsestäänkin. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee nykymusiikiksi kutsuttua taidemusiikkia, joka on monen mielestä vaikeaa kuunneltavaa. 

Räihälä ei yritä väittää, että nykymusiikki olisi helppoa, ei se ole, mutta kyllä se tämän kirjan myötä hieman ymmärrettävämmäksi muuttuu.  

Toisinaanhan taidemusiikkia ei tarvitse varsinaisesti edes kuunnella – ainakin, jos tutustuu John Cagen kuuluisaan teokseen 4´33´´, joka sisältää neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta (tai lähinnä sitä vaimeaa hälinää, joka muista ihmisistä tulee kappaleen "soidessa"). Tässä Berliinin filharmoonikoiden tulkinta tuosta sävellyksestä

Ennen kaikkea kirja itsessään on mahtava tietopaketti musiikin historiaan ja nykyisyyteen. Räihälä yrittää antaa vastauksen moniin esittämiinsä kysymyksiin, kuten mistä taide, taideteos ja säveltäjä syntyvät? Miksi nykytaidemusiikki on kummallista, miten sitä sävelletään, ketkä sitä kuuntelevat ja miten sitä pitäisi kuunnella? 

Taide on kuritonta

Räihälä pohtii, mitä taide itse asiassa on. Taide on hänen mukaansa rakenteellisesti yhteiskunnan vastaista. Taustalla on Räihälän ajatus siitä, että yhteiskunta perustuu kuriin ja taiteen lähtökohtana on puolestaan kurittomuus. Yhteiskunta tarvitsee taidetta, koska taide osoittaa kurin rajat, Räihälä kirjoittaa. 

Taide yrittää laventaa ymmärryksemme kenttää, paljastaa tabuja ja toisinaan rikkoa niitä. Ilmeisesti nykymusiikki, nykkäriksi kutsuttu, pyrkii sitten kurittomasti etsimään musiikiksi määritellyn asian rajoja ja ylittämään ne. 

Nykytaidemusiikin juuret ovat klassisessa musiikissa ja siksi Räihälä käy pitkään läpi klassisen musiikin historiaa. Itse termi "klassinen musiikki" otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla ja sanapari tulee aikansa klassismiksi nimitetystä taidesuuntauksesta. 

Termillä klassinen musiikki haluttiin tehdä ero kansanmusiikkiin. Räihälä tähdentää, että me ymmärrämme "oikeaksi" klassiseksi musiikiksi nimenomaan eurooppalaisen klassisen musiikin ja esimerkiksi aasialainen vastaava musiikki kuulostaa Räihälän mukaan korvissamme yleensä etniseltä tai kansanmusiikilta. 

Klassinen musiikki on päättynyt

Mutta nyt "klassinen musiikki on jo päättänyt". Toisen maailmansodan jälkeisestä musiikista puhuttaessa on Räihälän mukaan käytettävä sanaa taidemusiikki. 

Klassinen musiikki on Räihälän mukaan muuttunut taidemusiikiksi samalla tavalla kuin kuvataide on muuttunut abstraktiksi. Vanha klassinen musiikki oli tonaalista eli esittävää taidetta, joka muuttui taidemusiikiksi, abstraktiksi, ei-esittäväksi musiikiksi, josta 1950 luvun sarjallinen musiikki on Räihälän mukaan hyvä esimerkki. 

Itse en ymmärrä "sarjallisuutta", joka tuntuu olleen nykymusiikin yksi perustekijä viime vuosisadan puolenvälin jälkeen. Se perustuu Arnold Schönbergin luomaan dodekafoniaan eli 12-säveljärjestelmään. 

Myöhemmin taidemusiikki on kurottautunut elektroniseen musiikkiin ja siitä on myös pop-musiikki saanut vaikutteita. Karlheinz Stockhausen on tämän alan kuuluisa nimi. Räihälä luettelee ja selittää lukuisia muitakin musiikkityylejä, kuten minimalismin ja uustriviaalisuuden (virolainen Arvo Pärt edusti tätä uushurahtuneisuutta). 

Sittemmin musiikkia sävellettiin uussarjallisesti tai jälkisarjallisesti ja tätä on hyödynnetty muun muassa tietokoneavusteisessa musiikkityylissä, jota kutsutaan spektraalimusiikiksi. Kyllä, tässä on paljon vaikeita sanoja, joista en ole aiemmin kuullutkaan, mutta Räihälä selittää kaikki vaikeat termit lähestulkoon ymmärrettävästi, joten kirja kannattaa lukea. Nimittäin muuten et tiedä, mitä on konkreettinen musiikki (soittimilla ei soiteta vaan niistä loihditaan ääntä jotenkin muuten) tai esinemusiikki.

Vähän yleisöä, vähän ymmärtäjiä

Räihälä kritisoi pitkin kirjaa sitä, että nykytaidemusiikia ei kuunnella paljon, siitä ei kirjoiteta eikä sitä edes yritetä ymmärtää. Nykytaidemusiikin festivaaleilla ja muissa tilaisuuksissa käy suhteellisen vähän ihmisiä ja nuokin ihmiset ovat yleensä alansa asiantuntijoita – niin sanottu suuri yleisö loistaa poissaolollaan. 

Tästä huolimatta olemme kaikki kuulleet nykytaidemusiikkia. Jos ei muuten, niin vaikkapa György Ligetin musiikkia  Stanley Kubricin elokuvissa. Nykymusiikki tuntuu sopivan elokuviin mutta sopiiko se kuunneltavaksi sellaisenaan, siinäpä kysymys. 

Räihälä myöntää, että nykytaidemusiikkia voi olla vaikea "ymmärtää" eli siitä voi olla vaikea nauttia, koska se ei ole odotuksiemme mukaista, se on jotain aivan uutta ja siksi vaikeaa tai jopa käsittämätöntä. Uudessa taidemusiikissa ei ole välttämättä selkeitä sääntöjä, joita seurata ja ihmisethän kaipaavat sääntöjä ja tottumuksia. Tästä huolimatta hän puolustaa nykymusiikkia varsin kiihkeästi.  

Todellisuudessa nykytaidemusiikkia ei Räihälän mielestä edes tarvitse ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella. 

Ainoa merkityksellinen asia on kuulemma musiikkiesityksen antama kokemus, se miten musiikki vaikuttaa: innostaako tai yllättääkö musiikki – tai sitten ei innosta tai yllätä. Olisiko tässä taas analogia nykytaiteeseen – ei sitäkään tarvitse ymmärtää, pääasia että siitä nauttii. 

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja