Sibelius-Akatemiassa suhisee, piipittää ja kohisee. Elektronista kokeilevaa musiikkia on tehty ja opetettu tässä klassisen musiikin pyhätössä jo 20 vuotta. Niinpä olikin aika juhlaviikon verran esitellä nuorten muusikoiden halua uudistaa taidemusiikkia. Siis miten käy Sibeliukselta digibeat?
Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian osastoa sen perustamisesta saakka johtanut professori Andrew Bentley kytkee studiossa koneet päälle. Hän esittelee isoa värkkiä vuodelta 1979, se on tietynlainen futuristisen konemusiikin Stradivarius.
Vanha syntikka on lajinsa Stradivarius
Bentley siirtelee plugipiuhoja laitteen kymmenissä kytkimissä. Alkaa kuulua ujellusta ja surinaa kuin avaruuselokuvassa. Nuppeja kääntämällä löytyy rytmiikkaa ja huojuntaa. Lopulta syntikka soittaa itsekseen hypnoottista melodiaa, jonka Bentley juuri loihti.
Tämä on modulaarisyntetisaattori, jonka Yle lahjoitti tarpeettomana(?!) Sibelius-Akatemialle. Näitä on enää muutama sata maailmassa. Jotakuinkin tiskipöydän kokoisen ihmeen ääressä kuolaavat konemusiikin vanhat rakastajat – vaikka totuus onkin se, että liki kaikki tämän laitteen saundit saa nykyään mallinnettuina läppäreille.
– Yksi juttu puuttuu. Tässä voit nupeista kääntämällä ihan manuaalisesti vaikuttaa siihen, miltä musiikki kuulostaa. Se ei ole ihan sama juttu läppärin äärellä, hymyilee Andrew Bentley.
Sibelius & konebiitti? Ei!
Mutta entäs se Jean Sibelius ja konebiitti? Voiko klassista musiikkia todella lähteä muuttamaan tähän suuntaan?