Kirja-arvio: Miksi Notre-Damen tuho oli mysteeri

Maaliskuussa 2019 liekit ahmivat Notre-Damen katedraalin puukattoa.

Kaltaiselleni filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen -henkiselle post-ateistille visio ei ollut suorastaan helvetillinen, mutta kirkkorakennuksen tuho järkytti perin pohjin. Siinä loimusi vuosisatoja eurooppalaista ja kristikunnan historiaa keskellä Pariisia.

Toinen professori emeritus, kirjallisuuden, filosofian ja eurooppalaisen kulttuurin syvätuntija Tarmo Kunnas avaa ajastamme kiitettävästi poikkeavan pohdiskelevan ja ideologisen vasaranpaukkeen torjuvan teoksensa sydänkeskiaikaisen katedraalin palolla.

Hän puhuu onnettomuuden aiheuttaman poikkeuksellisen tunnetilan arvoituksellisuudesta: Kyse oli eräänlaisesta uskonnollisesta mysteeristä tai pyhän kokemuksesta, ilman jumalia ja jumaluusoppia kaiken kaupallisen ja yltiöyksilöllisen hälinän keskellä. Aika oivallisesti kuvailtu.

Kunnas omin sanoin eli ateistisen nuoruuden, eikä asemoi itseään mihinkään symboliseen juoksuhautaan.

Uskonnot ja niiden totuudet ovat hänelle pohtivan tiedonnälän kohde. Hän toki pitää ”hiukan jännittävämpänä hypoteesia, että kaiken takana olisi jokin korkeampi voima pikemminkin kuin tyhjyys, mutta en käy asiasta inttämään kenenkään kanssa.”

Tuonpuoleinen on Kunnakselle filosofisesta pohdinnasta tuttu transsendenssi, ei esimerkiksi Raamatun taivas.

Kunnas pohtii moraalia ja pyhää monen uskonnon ja filosofin kautta. Nykyajalle harvinaisemmin hänelle tärkeät ajatusten herättäjät eivät puhu ja kirjoita äidinkielenään englantia, vaan ranskaa ja saksaa.

Schleiermacher, Nietzsche, Heidegger, Rudolf Otto, Sartre, Mircea Eliade, esimerkiksi. Toki esimerkiksi William James ja Adam Smith saavat tilaa.

Lukija ei voi olla huomaamatta, että teoksessa kaikki pohdiskelijat ovat miehiä. Vain hieman kärjistäen sanottuna, ainoa esiintyvä nainen on neitsyt Maria. Ja naiset ja lapset, jotka ovat osana kuvaliitteen taideteosten ja pyhien esineiden rauhallista analyysia.  

Tiedettä hän arvostelee siitä, että se on joskus liiaksi samassa leirissä rahamaailman, teollisuuden ja valtapolitiikan kanssa. Kirja on vapaamielisen, rakkautta ylistävän, mutta kielenkäytöltään välillä vanhollisen humanistimiehen essee.

”Tieteen popularisointi ei ole vain tiedemiesten salainen rakastajatar vaan pahimmillaan julkea prostituoitu, joka ei häpeä omaa julkeaa epäluotettavaa tapaansa niittää mainetta ja ottaa sen palkkioksi vastaan rahaa.” Kyseessä ei liene miesprostituoitu…

Mutta tämän ei kannata antaa häiritä häiritsevästi.

Ateistinen tai uskonnollinen – tai mikä tahansa henkinen ja aatteellinen – fanaattisuus ovat Kunnakselle vierasta. Myös ärhäkän ateistinen luonnontieteilijä Richard Dawkins säästyy teilaukselta, tällainen kun olisi kirjailijalle vierasta. Kunnas hakee Dawkinsin kanssa keskusteluyhteyttä. (Sanottakoon, että tämän arvion kirjoittaja nautti suuresti Dawkinsin evoluutiokirjasta The Greatest Show on Earth. The Evidence for Evolution.)

Moraalilla on muuttuva historia, se ei ole pudonnut jumalallisen uskonnon taivaasta. Kunnas myötäilee Friedrich Schleiermacherin ajatusta siitä, että moraali paitsi muuttuu, myös vanhenee. Moraali ei avaa ”taivasta”, vaan se on täällä ihmisten mukana.

Moraali kollektiivisena pakkopaitana on vaarallinen. Lippuun liimattuna tai vaikka ristinpuuhun naulattuna yhteisenä jäykkänä vakaumuksena se on ”abstraktin dogmaattisuuden ja kollektiivisen manipuloinnin yhdistelmä”. Tämä tietää ruumiita.

On siis hyvä pysähtyä ajattelemaan hyvää ja pahaa, huomata toiset ja kunnioittaa myös itseään.

”Itsekunnioitus on pyhyyden läsnäoloa ihmisessä. Sille rakentuvan moraalin ainoa pahe on turhamaisuus”. Mutta turhamaisuus sentään on ihmisenä olemisen inhimillinen piirre.

Mitä Kunnas sanoo pyhästä?

Sitä on monenlaista. Nykymaailmassa Kunnas näkee sen parhaimmillaan ja ytimeltään merkityksellisimmillään pyhyytenä, joka on pyyteetön, joka ei ahdista eikä vainoa.

Pyhä on kauneuden sisar. Sillä ei ole alkuperää. Eri uskontojen harjoittajat saattavat olla eri mieltä, ehkä yksijumalisuuteen uskovat panteisteja enemmän.

Se on hiljaisuutta, ylevyyttä, sisäisyyttä. ”Se on jotain niin suurta, että se karttaa käsitteellistä ilmaisua”. Pyhyyttä voi kokea luonnossa ja taiteessa, mutta myös onnettomuuksien ja kuoleman yhteydessä, hyvästi jättäessä. 

En ole samaa mieltä kaikista Kunnaksen näkemyksistä ja nykyajan tai menneisyyden tulkinnoista. Mutta eipä tarvitse ollakaan, kunhan emme torju toisiamme, vaan kuuntelemme. Se on kirjan keskeisiä ajatuksia.

Kunnas nostaa esiin Nietzschen ajatuksen siitä, että ihmisen suuruuden mittaa tämän kyky sietää epävarmuutta. Epävarmuus on ”lumoavaa ja tiedonhalua siivittävää”, Kunnas puolestaan kirjoittaa.

Muistutuksena itselle ja muille tiukkojen ja armottomien opinkappaleiden vaaroista.

”Kun ihminen luulee tietävänsä kaiken, hänessä kuolee älyllinen ihmettely ja henkinen seikkailunhalu.”

Notre-Dame nousee liekkien jäljiltä.

Odotan, että pääsen taas käymään minulle rakkaassa kaupungissa. Ehkä siinä malttamattomassa ja uteliaassa odotuksessa on ripaus alkuperätöntä pyhän tuntua.