Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa. (Gummerus 2023) 348 s.
Avoimesta ikkunasta kuuluu lintujen kevätliverrystä. Puiden vaaleanvihreät lehdet pursuvat elinvoimaa.
Idyllin rikkoo autojen ja raitiovaunujen urbaani häly.
Seesteiseen mielentilaan pääsee astumalla japanilaisen perinteisen kulttuurin estetiikkaan ja aistikokemuksiin. Se onnistuu lukemalla Japani-tutkija Minna Eväsojan tietoteos Sensei.
Alaotsikko Oppilaana Kiotossa viittaa syvästi henkilökohtaiseen, hienovaraiseen oppimatkaan perinteiseen japanilaiseen esteettiseen kulttuuriin: teerituaaleihin, puutarhoihin, teatteriin, kuvataiteeseen ja filosofiaan.
Kirja on myös kertomus ystävyydestä ja oivaltamisesta, oman tien, minän, esiin noususta, paikkansa ottamisesta, kun sen aika on.
Sensei on opettaja, oman alansa mestari, joka välittää oppimaansa oppilailleen, ja siivittää heitä omille poluilleen. Hän myös avaa ovet, luo mahdollisuuksia ja suojelee. Siksi on tärkeää, että saa mestarikseen sensein, jonka kanssa on samanhenkiset säkeet.
”Vanhoissa japanilaisissa klassisissa teksteissä korostetaan, että loppujen lopuksi oppiminen tapahtuu ”ilman opettajaa”. Tieto ja ymmärrys tulee jokaisen itse löytää tutkimalla, katsomalla, kuuntelemalla ja oppimalla tekemisen kautta”, Eväsoja kuvaa.
Eväsoja opiskeli Kiotossa ensin teekoulussa vuoden 1989-90, ja sen jälkeen valmisteli miljoonakaupungissa 1994-97 väitöskirjaansa. Wabia eli karun kauneuden ilmenemismuotoja käsittelevä opinnäyte valmistui lopulta Helsingissä. Näiden vuosien jälkeenkin Eväsoja on viettänyt aikaa Japanissa.
Eväsojalle sensei on ollut suuri opettaja, opastaja ja tuki väitöskirjatiellä ja japanilaiseen perinteiseen kulttuuriin upottautumisella.
Vaikka Eväsoja vietti sensein kanssa paljon aikaa Japanin-vuosinaan ja vieraili usein myös opettajansa kotona, sensei ei koskaan avannut yksityiselämänsä ovia sepposen selälleen.
Kirjan loppu toki tuo syvästi inhimillisen ulottuvuuden sukupolven kestäneeseen opettaja-oppilas-suhteeseen. Se on liikuttavaa luettavaa eleineen, anteeksipyyntöineen, kyyneleineen, häpeän tunteineen, kaikkien vuosien jälkeen – ja on kirjan filosofinen avainluku.
Lukijalle ei kerrota sensein nimeä, vaikka hänen opillisesta taustastaan ja akateemisesta asemastaan Eväsoja kertookin (riittävällä googlaamisella mysteeri varmastikin ratkeaisi). Niinpä kän kulkee nimellä Sensei. Hänen vaimonsa on Vaimo. Sikäläisen ystäväpiirinsä Eväsoja tuo mukaan omilla nimillään.
Aluksi nimettömyys tuntui hieman oudolta, mutta sipulin lailla Eväsoja tuo häntä esiin persoonana oppineen miehen lisäksi. Eikä se nimi ole keskeistä.
Lukija pääsee pikku hiljaa, kiireettömästi etenevälle esteettiselle ja filosofiselle historiallis-kulttuuriselle matkalle ulkopuolisen silmin. Vaikka Eväsoja japanilaistui sinnikkäästi ja opiskeli halulla, ulkopuolisuus on hienovaraisesti ja välillä näkyvästikin läsnä.
Jos on ulkopuolisen vaikea – muttei mahdotonta, joten tervetuloa ja hihat ylös - sukeltaa suomalaisuuden ytimiin, se ei ole helppoa Japanissakaan. Kieli, mentaliteetti, hiljaisuus, kulttuurin homogeenisuus, ulkopuolisten vierastaminen, samankaltaisuuksia siellä ja täällä.
Japanilainen kulttuuri ja estetiikka ovat vanhaa ja hyvin rikasta. Tätä tematiikkaa Eväsoja tuo esiin laajasti ja syvästi analysoiden, kuvaillen ja mukana kulkien. Tämä on silkkaa kiireettömyyden, hienostuneisuuden ja epätäydellisen kauneuden nautintoa ja oppimista.
Kirjan kuvaliite on mainio ja tarpeellinen, kun Eväsoja liikkuu puutarhoissa ja teehuoneissa, pohtii 1400-luvulta lähtien esitettyä nō-teatteria, ja tutkii maalauksia. Japanissa kuvataidetta ei perinteisesti ole ripustettu pysyvästi seinille, kuten täällä lännessä. Kuvia on maalattu niin välioviin, sermeihin kuin vaikka seinäkaappien oviin.
Kuvaliitteessä on muutama otos Eväsojan vuonna 1997 Senseiltä läksiäislahjaksi saamastaan mahdollisuudesta järjestää itse teeseremonia Kōzanjin temppelissä Kiotossa. Kerran elämässä -mahdollisuus, kirjoittaja kertoo.
Seremoniaan liittyy erottamattomasti asia, joka meillä arkisuudessaan innostaa vain harvaa, oman elämänsä aurikanasia.
Siivoaminen. Kyse ei toki ole imuri kouraan ja matot tamppaukseen -lauantairituaalista.
Eväsoja kuvaa rauhallisella rytmillä, paikan historiaa samalla avaten, niin valmistautumisen, itse teeseremonian, kuin sen päättymisen. Valmistautumiseen kuuluu erottamattomasti teehuonetta ympäröivän roji-puutarhan siivoaminen, vaikka ”japanilaiseen estetiikkaan liittyy aina ripaus epäsiisteyttä”.
”Otin tehtävän ilolla vastaan, sillä teetaide on ennen kaikkea siivouksen taidetta. Kaikki alkaa huolellisesta siivouksesta tiettyjen sääntöjen mukaisesti ja päättyy siivoukseen.” Siivouksella on symbolinen merkitys, ja se ”on olennainen osa keskittymistä, mielen kultivointia tulevaan tilaisuuteen”.
Nykyjapanilaisille maan perinteet ovat usein, noh, menneisyyttä. Eväsoja on ollut fyysisesti ja mielessään siellä, missä miljoonat japanilaiset eivät ole kulkeneet, kuin ehkä käväisten. Henkilökohtaisuus on joka sivulla, se on kirjan ”valkoisen käärmeen” hengitys. Sensei antoi oppilaalleen tuon nimityksen Japanin mytologiasta.
Kulttuuria ja estetiikkaa käsitellessään Eväsoja samalla tuo esiin monia japanilaisuuden keskeisiä piirteitä.
Yksi sellainen on luontosuhde. Japanilaiset rakastavat luontoa. Se näkyy suhtautumisessa vuodenaikoihin ja puutarhoihin, joita Japanissa on rakennettu 500-600-luvuilta lähtien. Erilaisia puutarhatyyppejä on paljon. Meikäläinen luonto on kuitenkin suurkaupunkijapanilaiselle kaukana, niinpä ”luonnosta on tullut taidetta”.
Zen-taiteessa on seitsemän erityispiirrettä: epäsymmetria, yksinkertaisuus, ylevästi lakastunut, luonnollisuus, hienostunut, täydellinen vapaus ja tyyneys. Eväsoja pohtii teemaa puutarhan kautta ja siinä ilmentyen.
Lainaten Sensein omaa opettajaa Hisamatsua, puutarha ei ole vain ulkoinen olemus, vaan myös sisäinen filosofinen aatemaailma. Niinpä puutarhassa kaikella on paikkansa ja merkityksensä poluista ja astinkivistä lähtien. ”Puute ja riittämättömyys ovat osa luonnollisuutta”. Siellä pitää yhdistää uutta ja vanhaa, huonoa ja hyvää.
Japanilaisessa mentaliteetissa ei ole yllätys, että hillitty ja kontrolloitu käytös on vähintään suotavaa.
Tyynen ulkokuoren alla kytevästä vulkaanisuudesta hän antaa kuvauksen, kun yksi Sensein oppilaista ei kykene saavuttamaan riittävää tietämisen tasoa opettajan kotiseminaarissa. Sensei ajaa oppilaan pois tavalla, joka taatusti jäi kaikkien mieleen.
Kirja on ylistys menneelle maailmalle, joka jää yhä vain kauemmaksi taustapeilissä.
Tunne kasvaa kirjan aikakaaren muodostuessa ja ihmissuhteiden avautumisessa lukijalle. Tietty surumielisyys ja melankolia, mutta myös rauha lepää kaikessa, vaikka ollaan sykkivässäi Kiotossa. Eväsojan tuntema ulkopuolisuus Japanissa ja Suomessa on herkistänyt havainnoille ja vivahteille.
