Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus. Esseitä tieteestä, luonnosta ja kulttuurista. Into. 2017. 200 s.
Anto Leikolaa (s. 1937) on aina nautinto lukea. Emeritusprofessori, biologi, tieteen oppihistorioitsija ja kulttuurivaikuttaja kirjoittaa selkeästi, kiireettömällä tyylillä, pohtien ja perustellen. Syvä historiallinen asioiden tuntemus kertoo, että hän on perehtynyt elämänsä aikana muuhunkin kuin sammakoihin ja vesiliskoihin – niiden alkionkehitystä hän tutki väitöskirjassaan.
Sammakoiden nahkea todellisuus -esseekokoelmassaan hän liikkuu tutusti biologian, ihmis- ja luontokäsitysten, evoluution, geenien, tiedon, tieteen, teknologian ja elämän käsityksen kentillä. Kirjoitukset on julkaistu erikseen toisaalla, varhaisimmat vuosituhannen vaiheessa.
Kirjan alkuosassa Leikolan katse ja mietteet suuntautuvat menneeseen, siihen millaisena ihminen ja eläin käsitettiin menneinä vuosisatoina. Toisin kuin ranskalaisfilosofi Descartes (1596-1650), nykyään ihmisen mieltä ja ruumista ei enää yleisesti eroteta omiksi osikseen – tosin toisin ajatteleviakin yhä on. Eläimiähän (ei siis ihmistä) hän piti yksiselitteisesti tunteettomina koneina.
Leikola kirjoittaa myös kulttuurievoluutiosta, ja kristinuskon vaikutuksesta luontokäsitykseemme.
Kulttuurievoluution keskeiseksi tekijäksi ja muuttajaksi – kulttuurievoluutio voi liikkua moneen suuntaan, hän toteaa - Leikola esittää tiedon ja siihen pohjautuvan oppimisen.
Tieto ihmisen todellisuuden voimana
Ihminen on oppinut yhä kiivaammin varastoimaan, levittämään, käyttämään ja tuottamaan lisää tietoa. Tiedon avulla muokkaamme myös luontoa, ja matkaamme teknisten vempainten kautta jo aurinkokuntamme ulkopuolellakin, kaukoputkista ja muista tutkimusvälinestä puhumattakaan. Mutta onko kehitys edistystä?
Ja millainen on luonto, jossa elämme, ja olemmeko me ihmiset päälliköitä, joilla on oikeus ja velvollisuus muokata sitä mielemme mukaan?
Moderni länsimainen ajattelu on suhtautunut luontoon raaka-aineena ja kulutushyödykkeenä viimeistään 1700-luvun valistuksen ja hyödyn aikakaudesta lähtien.
Viime vuosikymmeninä on onneksi ymmärretty, ettei näin voi jatkua loputtomiin, vaikka viimeiset kaksi vuosisataa ovat tuoneet meille kiistämätöntä edistystä esimerkiksi lääketieteen tutkimustulosten muodossa. Ymmärrys ei ole kuitenkaan vielä lihallistunut riittävän päättäväisiksi toimiksi maapallomme elinkelpoisuuden turvaamiseksi.
Mutta ihmisen kielteinen tai luontoa ja eläimiä ”ylenkatsova” näkemys ei syntynyt vasta teollistumisen myötä. Nimittäin pitkään pidettiin itsestään selvänä, että ihminen ei ole eläin, vaan jotain korkeampaa, luotu sellaiseksi (ja on meillä yksi presidenttiehdokaskin, joka uskoo tähän sokeasti).
Luonto käsitteenä syntyi antiikin Kreikassa. Käytännöllisille, maanpäällistä imperiumiaan rakentaneille roomalaisille luonto oli hyödyntämisen kohde, ei arvo sinänsä.
Eläinkielteinen kristinusko
Juutalaisuudesta ammentaneelle kristinuskolle luonto oli ihmiselle alisteinen. ”…siitä [kristinuskosta] tuli varsin eläinkielteinen. Sen mukaan kasvit ja eläimet olivat olemassa ihmistä varten, ja tämä ”luomakunnan herruus” edellytti selvää eroa ihmisten ja eläinten välille.”
Kristinusko samaisti pahuuden ja eläimellisyyden (sisältää myös naiset kavalina olentoina) - kielikuva ja käsitys, joka muuten elää yhä ilmeisen syvään juurtuneena. Eläimellinen ihminen ei ole kuin perhonen kedolla, vaan raateleva peto, joskaan eivät ne leijonat ja karhut tapa vain huvikseen tai ahneuksissaan, toisin kuin homo sapiens.
Leikola kirjoittaa myös geeneistä ja niiden muokkaamisesta, eugeniikasta ja ihmisroduista. Hän myös pohtii ihmisarvon käsitettä muuttuvassa maailmassa. Nämä kaikki ovat poliittisesti ja yhteiskunnallisesti arkoja aiheita, ja kirjaa lukevalle taatusti nousee mielessään vasta-ajatuksia (mikä on hyvä keskusteluun houkuttelevan kirjan merkki).
Leikola lähestyy teemoja biologina. Hänelle esimerkiksi maailmassa on eri ihmisrotuja, mutta se ei kerro mitään niiden ”puhtaudesta”. Ihmiskunnan rodullinen yhtenäisyys lisääntyy koko ajan, kun ihmiset eri puolilta maailmaa tapaavat ja lisääntyvät keskenään. Leikola mätkii tämän tästä natseja rasistisine ihmisoppeineen.
Harmi ettei kansien välissä ole uunituoretta esseetä aivan viime päivien tieteen, biotietiden ja teknologian ja näiden keskinäisvaikutusten, kehityksestä. Essee jatkuvasti muuttuvasta tieteenalasta voi jäädä piankin ison pyörän osin ohittamaksi.
Ihminen ”Jumalan” paikalla?
Leikola toiki pohtii näitä yhä ajankohtaisempia teemoja ja etiikkaa, muun muassa sitä myyttiä, ettei ihminen saisi ottaa ”Jumalan” paikkaa ja muokata ihmistä ainakaan liikaa. Miksi ei, ja missä raja kulkisi? Mehän jo muokkaamme, muusta luonnosta puhumattakaan. Hänen mukaansa geeniteknologiaan suuntautuu irrationaalisia pelkoja.
Mutta miten hän näkee ihmisen ja koneen mahdollisen yhdistymisen. Ihmisen kehoa jo ollaan muokkaamassa muutenkin kuin biologisesti (jota siis on tehty jo niin sanotusti iät ja ajat).
Meihin istutetaan tietosiruja ja anturoita, ajatuksiamme halutaan kytkeä älyverkkoihin ja toisin päin. Geenejämme räätälöidään ja synteettinen biologia on mullistamassa biotieteitä. Liudentuuko ihminen jossain vaiheessa toiseksi kuin mikä meidän käsityksemme biologisesta ihmisestä osana ympäröivää ei-keinotodellisuutta (vielä) on?
Ja ehkä jo sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja saatetaan saada takaisin. Tämä ei ole enää pelkkää science fictionia. Uutta esseekokoelmaa odotellessa.
Leikola on luonnontieteilijä, muttei mikään teknologiauskovainen, eritoten kun teknologiaan liittyy taloudellisen voiton tavoittelu lähes hintaan mihin hyvänsä.
Aikaa ei ole paljon
Hän pohtii hyötyjä ja arvoja. Biologi tuntee ja ymmärtää luontoa. Aikaa ei ole paljon kurssin muuttamiseksi. ”Huomenna on aina liian myöhäistä”, Leikola lainaa Unescon entistä pääjohtajaa Federico Mayoria vuodelta 1988. On turha väittää, ettemme muka tiedä, mitä on tapahtumassa, Leikola muistuttaa.
Mutta mikä onkaan sammakon nahkea todellisuus, tuo kirjan nimen olomuoto?
Sammakoita tutkinut ranskalainen biologi Jean Rostand (1894-1977) puhui tieteen totuuksista nahkeina. Biologiassa totuudet eivät ole kovia, Leikola kirjoittaa, vaan joustavia ja muuntelevia, ja myös ”nahkamaisen sitkeitä”, joihin eivät ”filosofien tekohampaat pysty”, luonnontieteilijä-Rostandin näkemystä esiin tuoden.