Kirja-arvio: Mitä se elämä oikein on?

Elämän tarkoitukseen ei ole vielä löytynyt yleispätevää vastausta, vaikka jokaisella on omansa.

Mutta ennen kuin se tarkoitus ehkä kirkastuu, pitäisi tietää, mitä itse elämä on.

Asia tuntuu selkäydinreaktiolla itsestäänselvyydeltä, mutta tällä reaktiolla ei pötki pitkälle.  Sille ei nimittäin ole vieläkään yleisesti hyväksyttyä määritelmää, muistuttaa Paul Nurse, Nobelilla palkittu brittiläinen biokemisti.

Tiede menetelmineen ja tekniikoineen menee vauhdilla eteenpäin. Biologia ei ole poikkeus, se ei vain luokittele eliökuntaa ja tiiraile kohdettaan mikroskoopin läpi.

Nursen mielestä biologiasta voi kehkeytyä nykyistä huomattavasti monimutkaisempi ja abstraktimpi tiede.

Hän vertaa sitä Albert Einsteinissa henkilöityneeseen maailmankaikkeuden käsityksen mullistumiseen. Biologia on tietysti kemiaa, ja biologi – tai Nursen lailla biokemisti – tarvitsee apua niin matemaatikoilta, fyysikoilta kuin it-osaajilta, kun ala vain monimutkaistuu. Tällainen monitieteisyys ei toki koske vain biologiaa. 

Nursen kirja jakautuu kahteen osaan, tieteeseen ja biologian yhteiskunnalliseen rooliin.

Suuri osa kirjasta kertoo perusasioista lähtien, yksityiskohdista kokonaisuuteen, mistä elämä koostuu. Luvut käsittelevät solua, geeniä, evoluutiota, elämän kemiaa ja informaatiota elämän selittäjänä, hänen vastauksenaan kirjansa kysymykseen.

Helposta vaikeampaan, perusasioiden kertauksesta uusimpiin löydöksiin ja näkemyksiin, voi sanoa kirjan etenevän.

Vaikeutuminen ei johdu suomennoksesta, joka on sujuva, ja Nurse osaa kertomisen taidon, vaan itse teemasta. Kun biologia tieteenä on ajan myötä edistynyt ja paljastanut uusia asioita, se on myös monimutkaistunut.

Samalla Nurse kertoo sujuvasti tieteenhistoriaa ja omakohtaisia kokemuksia.

Sitruunaperhonen herätti mielenkiinnon

Eräänä varhaisteiniytensä päivänä puutarhassa istuessaan ohi lepatti sitruunaperhonen. Se herätti Nursen kiinnostuksen. Koulussa puhuttiin evoluutiosta.

Kun kouluopetuksen ja Raamatun selitysten ristiriita kävi ilmeiseksi, hän kävi kylänsä baptistipapin pakeilla. Pappi ei ollut pohtivaa vaan saarnaavaa lajia. ”Hän sanoi että minun oli uskottava Genesiksen kirjaimelliseen totuuteen ja että hän rukoilisi puolestani”.

Liperikaulan rukoilu ei näyttänyt tehoavan, ja Nurse onneksi valitsi kristillisen luomiskertomuksen sijaan kriittisen tieteellisen lähestymistavan todellisuuteen.

Aitoon itseään vähättelevään brittityyliin Nurse sanoo päässeensä pitkälle, vaikka aloitti solukierrosta kiinnostuneena ”vain” oluenvamistukseenkin käytettävien fissiohiivasolujen tutkijana.

Hänelle myös kävi yllättäen ja vasta myöhäisellä iällä ilmi, että hänen vanhempansa eivät olleetkaan hänen vanhempiaan vaan isovanhempiaan. Asia selittyy menneen ajan puritaanisilla moraalikäsityksillä.

Olellista on informaatio

Mutta mitä elämä on Nursen mielestä?

Olennaista on asia, jota ei ole aiemmin biologiaan joka käänteessä yhdistetty: informaatio.

Elämä on tarkoitushakuista, sitruunaperhosta myöten. Sellainenkin koko ajan kerää ja käyttää informaatiota koskien sen ”sisäistä tilaa että maailmaa niiden ympärillä”, jotta sekin voi toimia monimutkaisena ja hyvin järjestäytyneenä järjestelmänä.

Pelkkä solu rakenteineen ja perimä kaksoiskierteineen eivät siis riitä. Keskeistä roolia pelaa soluviestintä, jossa infomaatio kulkee niin solujen sisällä kuin koko ekosysteemissä. Nurse koettaa avata tätä ei-niin-yksinkertaista asiaa opuksessaan.

Tämän arvion kirjoittajan piti lukea kirjaa ajatuksella. Biologian suhteen harjaantumattomana en väitä sisäistäneeni Nursen näkemystä, mutta toivottavasti ymmärsin sen. Se on kiehtova, ja aika näyttää, oliko hän oikeassa.

Emme ole nähneet biologiassa ja sen antamissa selityksissä todellakaan kaikkea.

”Meillä on vain alustava ymmärrys siitä, miten miljardien yksittäisten neuronien yhteydet synnyttävät abstraktia ajattelua, itsetietoisuuden ja vaikutelman vapaasta tahdosta.” Tai miten ympäristö vaikuttaa eliöihin yksilöinä ja kokonaisuutena.

Kirjansa yhteiskunnallisessa osuudessa hän muun muassa korostaa geenimanipulaation etiikkaa ruoantuotannossa (kannattaa) ja lääketieteessä. Näissä kysymyksissä melko uusi ala synteettinen biologia voi pelata keskeistä roolia.

Haluaisiko lukija tietää milloin ja miten todennäköisesti kuolee, hän myös pohtii. (En ainakaan minä halua).

Nurse on huolissaan ilmaston lämpenemisestä ja elonkehästämme. Ja sitten ovat populistipoliitikot ja muut pölvästit.

”Tasavalta ei tarvitse oppineita eikä kemistejä”, tiuskaisi vuonna 1794 sen ajan kaikenmaailmandosentteja halveksiva tuomari pariisilaisessa oikeusistuimessa.

Kohteena oli nykyaikaisen kemian perustajaksi sanottu Antoine Lavoisier (1743-1794), joka toimi myös veronkerääjänä. Vallankumouksen myrskyissä se ei ollut turvallinen työ. Kuten elinajasta käy ilmi, tuomari langetti Lavoisierille menomatkan giljotiiniin.

Nursen kirja on tiivis, sivistävä, keskusteleva, haastava ja kiehtova matka sekä meihin itseemme että kaikkeen muuhun elävään maapallolla, muuttuvaan ja kestävään, kuten jo toista miljardia vuotta olemassa olevaan Cdc2-geeniin. Kirjassa on myös kaunis kansipaperi.