Suomen miehiä suomalaisuutta hahmottamassa

Martti Mykkänen on tuntematon, mutta Mykkäsen kädenjäljen tuntevat kaikki. Hän oli graafikko, joka suunnitteli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kannen. Muun muassa.

Pekka Puupää -elokuvat ovat viime aikoina herättäneet (taas) närää Pekan ja Pätkän afrikkalais-käsitysten takia.

Nykypäivästä katsoen ne ovat lapsellisen aikansa eläneitä. Mutta Pekka Puupään isä Ola Fogelberg (1894-1952) oli kaikkea muuta kuin aikansa ääripää. Hän oli osuustoimintamies, sitäkin tosin taatusti joku pitää ääripuuhasteluna.

Puupää-sarjakuva heijastaa kansalaissodan jälkeisen Suomen jakautuneisuutta, mutta myös sitä kuinka yhteiskunnassa ”sovittelevuus” alkaa saada ja ottaa tilaa. Viime sotien jälkeen kukkahattumies olikin jo ”kansallisomaisuutta”.

Kun Puupää muilutettiin

Fogelberg vastusti kaikenlaista ääriliikehdintää. Se näkyi myös Puupäässä, mistä kirjoittaa mainion vetävästi ja elämän tosiasioille armollisesti Ville Hänninen, sarjakuvien ja kirjallisuuden asiantuntija, toimittaja ja kirjailija.

Fogelbergin kynänjälki ärsytti äärioikeiston sinimustapaitoja niin, että Lapuan liikkeen miehet muiluttivat Puupään 1930-luvun alussa. Ehkä heitä ärsytti myös se, että Fogelberg oli nähnyt maailmaa ja halusi tuulettaa tunkkaisia Suomi-kodin nurkkia.

Hännisen mukaan Fogelberg/Puupää teki myös pioneerityötä suomalaisen sarjakuvan vientituotteena.

Hännisen kirja on all-male panel, kuten nimikin kertoo. Se on henkilögalleria miehistä, jotka hahmottavat suomalaisuutta, Suomea, omia ihanteitaan, pettymyksiään ja ahdistustaan graafisesti. Suomea mieskuvina, kuten Tuntemattoman kansi. (Hänninen kyllä kirjoittaa myös keskiaikaisesta kivikirkkokuvastosta ja tuhansia vuosia vanhasta kalliomaalauksesta.)

Ei supersankarimiehiä

Supersankareita kansien välistä ei löydy. Kirjan alaotsikossa keskipäivä viittaa elämän keskivaiheeseen edenneisiin miehiin, joita kalvaa ja jäytää epävarmuus: ”...kerralla karrelle ei pääse, mutta hiipumisen ajatus pelottaa.” Keski-iästä ei voi pakittaa.

Kansalaissota, talvisota ja jatkosota jättivät jälkensä. Henrik Tikkasen illuusiot haihtuivat rintamalla, mutta ikääntyminen toi – ainakin meille muille – kuvan ja tekstin purevasti yhdistävän Henrikin. Tikkanen Henrikeineen on tuttu ns. osoitesarjastaan ja Helsingin Sanomista, missä oli myös toinen superlahjakkuus kukkona tunkiolla, Kari ”Kari” Suomalainen.

Palsa ja kähmintöjen Mämmilä

Hänninen käy oman varhaisteini-ikänsä muisteluin läpi Kalervo Palsaa, uhon ja itseinhon näpeissään pitämää miestä, seksuaalisuuden, vallan ja kuoleman kolmiyhteyden kuvaajaa, jonka elämä ei ehtinyt keskipäivää pidemmälle.

Armollisempi itselle ja muille on Tarmo Koivisto. Mutta: hänen Mämmilästään löytyy rakennemuutoksen Suomi kähmintöineen ja kunnanisien visioineen. Puitiinpa Koiviston Mämmilän todellisuuskuvaa oikeudessa asti. Tositarina on hilpeä.

Vaan ei ole tuo aika vain mennyttä. Hännisen mukaan mämmilämäisyyttä on niin Kittilän kunnan sekoilussa kuin vaikkapa Kehittyvien Maakuntien Suomi –projektissa.

Tuolta se on tullut ja kohta tuonne se menee, elämä nimittäin. Mitä siitä jää jäljelle? Aikansa kuvia ja persoonia Suomesta, Hännisen persoonallisella ja nasevalla kynänäänellä valaistuna.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa