Kirja-arvio: Entisen stalinistin henkinen ruumiinavaus

Lauri Hokkanen oli stalinisti.

Retki poliittiseen äärilaitaan ei kestänyt kauan, mutta sen intensiivisyys, uskon katoaminen ja joidenkin poliittisten heimolaisten vainoharhaisuus jättivät jälkensä. Hokkasta kun ryhdyttiin sittemmin epäilemään CIA:n agentiksi.

Hokkasen tilinteko on melkoinen lukukokemus. Se on läpi- ja pitkittäisleikkaus kylmän sodan ajan raskaasta jaksosta.

Teos on myös vahvasti henkilökohtainen mielen vivisektio. Oman väärille teille päätyneen menneisyyden paperille kirjoittaminen kaikkien nähtäväksi ei ole helppoa.   

Kysymykseen siitä, miksi ja miten Mikkelissä 1950 syntynyt partiopoika Hokkanenkin päätyi ylistämään sokeasti ja liturgisesti Neuvostoliittoa, saa odottaa syväsukeltavaa itsetutkiskelua kolmesataa sivua.

Ei niin, etteikö sitä ennen kirjoittamansa olisi muuta kuin kiukaan lämmittelyä.

Päinvastoin, Hokkanen vyöryttää välillä aikajanalla ja asiasta toiseen edestakaisin pomppien kansainvälistä ja kotimaista historiaa, ja tietysti laitavasemmiston sisäisiä jakolinjoja. Siinä lomassa hän kirjoittaa omaa ja perheensä tarinaa.

Kiihkovasemmistolaisissa kyseessä oli joukkoliike. Ei massiivinen, mutta stalinismi imi riveihinsä etuojoukoksi ikäluokkiensa terävimpiä päitä.

Nimiä, hyvin tunnettuja ja vähemmän sellaisia, on paljon.

Yhdeksi keskeisimmäksi vaikuttajaksi ja neuvostoliittolaisen kommunismin kotimaiseksi pää-äänitorveksi ja ideologiapäsmäriksi hän nostaa Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen. (Hokkasen mukaan Jokisen ja puoluepamppu Taisto Sinisalon arkistot pysyvät yhä kiinni.)

Henkilöhakemistossa hän on viittauksissa samassa määräkategoriassa Hrustsovin, Kekkosen, Leninin, ja Stalinin kanssa.

Jos kirjassa olisi asiahakemisto, proletaarisen internationalismin hengen palossa 1972 perustettu Kulttuurityöntekijöiden liitto olisi luultavasti piikkipaikalla viittauksissa. Niskaan hengittäisi SOL, Sosialistinen opiskelijaliitto.

Historian kulkuun hän ei tuo uutta. Hokkasen itse mainitsema pyrkimys on tuoda esiin taistolaisuuden suhde Venäjään.

Siinä tämän arvion kirjoittaja haluaa tarttua psykologiseen tasoon, kirjan nimikin siihen viittaa: seisoa joukossa muiden kanssa.

Miksi ja miten ihmisen ajautuu – vai onko kyseessä tiedostettu ja itse valittu kulku – kohti äärtä.    

Hokkasen kertomuksesta tulee mieleen usko turvalliseen Isään, Jumalaan. Tässä kaikkivoipa on rajan takana oleva marxilais-leniniläinen Neuvostoliitto.

Kun on Jumalan armeijan sotilas, rivissä ei kysellä, eikä siihen ole tarvetta. Isä tuo fyysisen turvan, tässä tapauksessa deterministisen Historian voittajien puolella olemisen ja eliminoinnin välttämisen.

Valittuun joukkoon kuuluminen sallii myös ylimielisyyden, sillä ollaanhan sitä ei silmien edessä avautuvan todellisuuden, vaan sokean uskon lähteellä.

Kyllä porukoissa suljetuissa ympyröissä Moskovaa arvosteltiinkin, mutta silti usko oli riittävän vahva, ja veturissa piti pysyä.   

Suomalaisiakin nuoria kiehtoi 1960-luvulla purskahtanut aiempien konservatiivisten arvojen, näkemysten ja hierarkioiden kyseenalaistaminen ja purkamishalu. Kuusikymmenlukulaisuudessa oli paljon antiautoritaarisuutta ja huumoria, mistä muun muassa M.A. Nummisen muistelmat oivasti kertoo.

Sitten tuli betoninraskas, suupielet alas vetänyt, autoritaarisen ja hierarkkisen kommunistipuolueen johtama Neuvostoliitto.

”…valintamme oli irrationaalinen lähennellen mielenvikaisuutta”, ”…ei helposti taivu järjellä käsitettäväksi”. Stalinistien retoriikka oli aggressiivista, väkivaltaista, oli paljon verta ja aseita, vallankumousta, liehuvia lippuja, nyrkkiä pystyssä rauhan puolesta.

Järjestö- ja puolueaktiivi Hokkasen mukaan ”taistelevan työläisnuoren” (moni oli akateemisessa putkessa) puoluevalinta oli usein sattumaa. Myös kaveripiiri merkitsi paljon, ja rakastumiset. Ja tietysti ”kapakka ja sosialismi kohtasivat”. Hokkasella oli maolaistausta. Ideologia säilyi, mutta isäntä vaihtui, kuten hän tiivistää.

Hokkanen korostaa tunteiden ja tuntemusten merkitystä. Kaikilla sukupolvilla on omat avainkokemuksensa ja sukupolvikapinansa. Lenin oli stalinistien ”isäkapinan tavaramerkki”.

Nuoret pääsivät matkustamaan maailmalla aivan toisessa määrin kuin aiemmat sukupolvet. Syntyi tunne kuulumisesta isoon joukkoon.

Hokkasen porukoilla niitä vahvisti ja levitti television näyttämät vääryydet. Suomi eli YYA-ajassa, jonka olemassa olemattomuutta ei voinut kuvitella.

Ajan taustalla olivat syvät, puhumattomat sotatraumat ja pelot, ja suomalaista sotakeskustelua käytiin itsesyyllisyyden kyllästämänä.

Kekkosen toimia Neuvostoliiton kanssa ei osattu lukea oikein. Nuorstalinistit uskoivat yksiulotteisuuttaan ystävyysliturgiaan.

Neuvostoliiton painostuksen ilmapiiri oli ahdistava.

”…uhan edessä pelko muuttuu uhkaavan voiman motivaatioiden ymmärrykseksi – muutti ajattelua”. Näin Hokkanen pohtii, miksi neuvostopanssarien vyöryt satelliittimaihinsa hänen piireissään hyväksyttiin. Tukholma-syndrooma.

Pelko jalosti nöyräksi, ja tuntemalla kuuluvansa isoon ja voittamattomaan rintamaan tunsi itsekin ”tulevansa vahvemmaksi”. Stalinistit alkoivat ihailla nöyryyttäjäänsä. Heistä tuli kuuliaisia alamaisia, ja Moskovan huomio nostatti itsetuntoa. Visiiteillä idässä stallareitakin kohdeltiin kuin prinssejä.

Älykäs mutta neuvostouskoon tullut etujoukko ei omaksunut marxismia vaan Moskovan opin, Hokkanen kirjoittaa. Olihan se venäläisjohtoista aatetta. Entinen imperiumi haluttiin palauttaa, ja vielä enemmän, vaikka Suomea myöten uskottiin Leninin höpinöihin itsenäisyyden palauttamisesta ihan ilman taka-ajatuksia.

Vielä kerran: ”…valitsimme Neuvostoliiton sen voiman ja mahtavuuden takia.”

Kannattaa kahlata edeltävät kolmesataa sivua ennen näitä itsetutkiskeluja. Näillä loppupuolen sivuilla Hokkanen myös kertaa järjetöntä Lenin-kulttia YK:ta myöten. Kultti-sanaa ei pidä ymmärtää vain kevyenä vertauskuvana. Lenin oli kuin vapahtaja.

Kirjassa on useita naurut herättäviä sarkastisia heittoja.

Leonid Brezhnev muistetaan kulmakarvoistaan, oppimattomuudestaan ja geriatrisen pysähtyneisyyden symbolina. Muistan mainiosti, miten Kremlin muumioituneelle johdolle ansoista naurettiin ja vitsailtiin.

Mutta olihan setä-Leonidilla kirjallisiakin saavutuksia, vaikka kenraali ja historioitsija Dmitri Volkogonovin mukaan tämä ei osannut käyttää edes välimerkkejä kirjoitusvirheiden täyttämissä päiväkirjoissaan.  

Brezhnev oli painosten tsaari. Hänen nimissään kirjoitettuja muistelmiaan painettiin 400 miljoonaa (kaksi nollaa), kuudellekymmenelle eri kielelle.

Yksi saamistaan prenikoista oli Leninin kirjallisuuspalkinto. Mahtoi Brezhneviä harmittaa, jos ei saanut painosmääristään rojalteja.