Paolo Rossu: Modernin tieteen synty Euroopassa. Vastapaino. 2018. 464 s. (Suom. Lena Talvio)
Aurinko kiertää Maata. Näin uskottiin pitkään. Siltä se taivaalle katsoessa näytti, niin katolinen kirkko kertoi ja tarvittaessa pakotti uskomaan, ja niin myös ne antiikin auktoriteetitkin olivat järkeilleet. Moderni tiede ei muuttanut käsityksiä ja maailmankuvaa hetkessä.
Eivät edes itse peruuttamattomasti maailmankuvaa muuttamassa olleet tiedemiehet (miehiä yleensä olivat) suorittaneet korviensa välistä ajatusloikkaa sormiaan napsauttaen, eivätkä nykynäkökulmasta edes kokonaan.
”Moderni tiede ei ole syntynyt empiiristen havaintojen yleistämisestä, vaan abstraktioihin kykenevän analyysin pohjalta.” Näin toteaa Paolo Rossi alunperin 1997 ilmestyneessä tieteen muutosten historiaa käsittelevässä teoksessaan.
1600-luku läpimurtovuosisata
1600-lukua yleisesti pidetään modernin tieteen, tai ainakin sen perustan, lopullisena läpimurtovuosisatana, vaikka kirkon ote ja opit ja rangaistusten uhka olivat yhä tiukasti läsnä.
Descartes, Leibnitz, Newton, Francis Bacon, William Harvey ja kumppanit pyrkivät selittämään ihmismieltä, maailmaa ja maailmankaikkeutta empiirisesti kokein, abstraktisti geometrian ja matematiikan avulla, ja tutkivat ihmistä luonnontieteellisesti.
Auktoriteetti, valta ja pyhän ”omistaminen” olivat Rooman ja Lutherinkin mielestä Herrassa, ei kaukoputken tai mikroskoopin linssissä tai uudessa mekanistisessa luontokäsityksessä. Ristiriidat olivat väistämättömiä.