Mika Rissanen: Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo. Atena. 2022. 246 s.
Turkin presidentti on kaihtamattoman pelin mies. Recep Tayyip Erdoğan härskeilee myös jalkapallossa, onneksi ”vain” Turkissa.
Erdoğan mieluusti sanoo melkein päässeensä nuorena aikuisena maineikkaan istanbulilaisseura Fenerbahçen pelaajaksi. Sulttaanin hovihistorioitsijat totta kai laulavat ylistystä. Kriitikot eivät tarinaa tuosta noin vain niele.
Erdoğanin futishenkselien paukuttelu kertoo lajin verenkiertomaisen tärkeästä roolista myös Turkissa.
Hän on häärännyt niin sopupelitutkimusten lopettamiseksi (ne lopetettiin), häntä vastustavien istanbulilaisten äärikannattajien eli ultrien kontrolloimiseksi ja kuriin laittamiseksi, kuin perustattamalla Istanbulin kolmen suuren - Fenerbahçen, Galatasarayn ja Beşiktaşin – kilpailijaksi 2014 Başakşehir-seuran.
Seuran peliasun värit ovat AK-puolueen sinioranssit. Eikä Recep ole Vladimiria pahempi: seuran vihkiäismatsissa teki hattutempun eräs nimeltä mainitsematon turkkilaispoliitikko, kuin Putin jääkiekkomatseissaan. Katsomoaan seura ei ole saanut faneista pullistelemaan.
Tietokirjailija, historianopettaja, FT Mika Rissasen kirja eurooppalaisten jalkapalloseurojen vastakkainasetteluista kentillä (nk. derbyt) ja stadionien ulkopuolella paranee kohti loppua kuin itäisen Välimeren ruokatorien antimet.
Ei alun luvuissakaan sinänsä ole mitään moitittavaa. Asiantuntevaa historian, ideologioiden, identiteettien, uskontojen ja sosiaalisten erilaisuuksien taustoittamista siitä, miksi joidenkin seurojen yhteenotot ovat enemmän kuin vain tavallinen sarjaottelu.
Glasgow’n hegemoniamittailusta (Celtic vastaan Rangers), Manchester Unitedin ja Liverpoolin vastakkainasetteluista - ja varsinkin FC Barcelonan ja Real Madridin välisestä kukkotappelusta - on kirjoitettu jo paljon. Toki aina oppii uutta, ja sille, joka sukeltaa ensimmäistä kertaa futiksen yhteiskunnallisiin kerrostumiin, kirja antaa paljon.
Balkanin alueen ja Kreikan jalkapallo ei ole täysin tuntematonta.
Jugoslavian hajoamissodat lisäsivät seuroja jakavia ja myös yhdistäviä voimia. Belgradin suuret Partizan ja Crvena Zvedza eli Punainen tähti ottavat aina yhteen tulisesti ja värikkäästi katsomon fanikoreografioita ja lauluja myöten.
Serbinationalismi voi hyvin paksusti, Kosovon kuulumisesta Serbiaan ei saa riitaa aikaiseksi. Normaalin futismekkaloinnin lisäksi kovan oikeistolainen ja kansallismielinen kieli raikuu myös naapurissa Kroatiassa Hajduk Splitin ja Dinamo Zagrebin katsomoissa.
Molemmissa maissa fanien pään sisällä vaikuttavat myös toisen maailmansodan vaikea aika, ja Titon politiikka. Kirjassa zagrebilainen sosiologian professori Dražen Lalić avaa kansallismielisen uhon ja tosiäijäilyn syitä.
”Toinen maailmansota oli Kroatiassa käytännössä sisällissotaa, partisaanit vastaan fasistit. Myös 1990-luvun sodassa oli sisällissodan elementtejä. Nämä kokemukset, sukupolvelta toiselle siirtyneitä, selittävät kannattajakulttuurin väkivaltaisuutta ja ääriajattelua”, toteaa Lalić.
Tietää mistä puhuu, hänen ”futisoppiarvonsa” on torcida (nimitys brasilialaisesta futiskulttuurista), Hajdukin kiihkeä kannattaja.
Poliitikot mielellään sormeilevat futista niin Balkanilla kuin Kreikassa.
Jos vellitakapuolisuudestaan tunnettu Euroopan jalkapalloliitto Uefa ei kähmintään puutu, urheilullisia tai muita oikeudellisia seuraamuksia on vaikea Euroopan noilla kulmilla saada langetetuksi.
Ateenalaisten, laskettakoon nyt Pireus siihen, Olympiakosin ja Panathinaikosin taustahistorioiden, riitaisan mutta myös humoristisen keskinäisen nokkimisen, ja kannattajien huliganismin lisäksi Rissanen tuo esiin sen masentavan piirteen, että mitä suurempi koira, sitä suurempi on aukko koiratarhan seinässä.
Onhan se kivaa ja tunteita roihauttavaa, että katsomoissa on ääntä ja väriä, mutta lajia kirjaimellisesti korruptoiva toiminta tuntuu jatkuvan. Kaikenkarvaisen miljardöörirahan kaapattua jalkapallon kainaloonsa houkutus kieroiluun ja lajikulttuurin muokkaamiseen vain kasvaa.
Eikä voi puhua sen luonnonvoimamaisesta, pysäyttämättömästä, roolista. Lännempänä ja koillisempana Euroopassa poliitikkojen näpit pysyvät paremmin irti, kun käsiä tietoisesti pidetään pöydällä, ei sen alla.
Derbyllä viitataan saman kaupungin seurojen välistä ottelua kaikkine siihen liittyvine mausteineen ja koristeineen. Toivotaan muuten, että naistenkin derbyt nousevat tunneskaalan kuumemmalle puolelle.
Rissanen on laajentanut maantieteellistä janaa. Rotterdamilainen Feyenoord vastaan amsterdamilainen Ajax on alankomaalainen sosiologinenkin klassikko. Hollannin naapurista Rissanen valaisee hampurilaisen vaihtoehtoseura St. Paulin ja entisen ddr:läisen seuran Hansa Rostockin suhteellisen tuoretta derbyä.
Ja kyllä. Derby viittaa erääseen Derbyyn Englannissa. Lähtökohta on hevosenlannan hajussa, ei jalkapalloviheriön tuoksussa.
1700-luvun lopulla 12. Derbyn jaarli Edward Smith-Stanley halusi saada vapaa-ajan täytettä kaltaiselleen joutilaan luokan jäsenelle.
Laukkakisat! Niitä hän alkoi järjestää maatilallaan. Katsojille omien ja muiden hevosten mittelö oli erityisen kihelmöivää seurattavaa. (Paidatta ja hoilaten siellä tuskin kuitenkaan kannustettiin…)
Kisojen erityinen ilmapiiri alkoi levitä käsitteenä toisiin hevoskilpailuihin ja muuhun urheiluun, lopulta myös erääseen rahvaan lajiin.
Rissasen teos on hyvä lisä futiksen pelin ulkopuolisia vaikutuksia ja merkityksiä käsittelevään kirjallisuuteen, fanittamisen arkipäiväisempien analyysien lisäksi.
Euroopan suurten miesten sarjojen suurten seurojen maailmaa jauhetaan ähkyyn asti, kellon ympäri ja kalenterin sivu toisensa jälkeen.
Me haluamme jalkapalloa kulttuurina myös muualta. Kustantajat, rohkeasti laittakaa tarjolle muutakin kuin varmoja nakkeja. Kiihkoa ja lumoa on kaikkialla.