Toni Alaranta: Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia (Gaudeamus 2024). 293 s.
Jaettu Kypros ei ole ollut aina Kreikan ja Turkin suhteita koetteleva kiista.
Iso ryppy syntyi vuonna 1974, kun Turkin joukot miehittivät turkkilaisenemmistöisen Pohjois-Kyproksen 20. heinäkuuta. (Alue julistautui 1983 itsenäiseksi tasavallaksi, jonka vain Turkki on tunnustanut.)
Turkin invaasio ei kuitenkaan ollut alku vaan tapahtumien ketjun yksi pääte, kulminaatio, kuten toteaa kirjassaan Toni Alaranta, Itäisen Välimeren alueen ja Lähi-idän tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Taustalla vanha laajentumissuunnitelma
Vain päiviä ennen invaasiota Kreikan upseerijuntta toteutti vallankaappauksen itsenäisellä, kreikkalaisenemmistöisellä Kyproksella, pyrkimyksenään liittää saari Kreikkaan osana enosista, ulkokreikkalaisten tavoitetta liittyä emo-Kreikkaan.
Taustalla oli 1800-luvun nationalistisessa hengessä syntynyt Megali idea, jonka mukaan Kreikan tuli laajentua Osmanivaltakunnan alueille, missä kreikkalaisten osuus oli tuntuva.
Kreikka itsenäistyi Osmanivaltiosta 1822. Vaikka Kreikan ja Turkin välit eivät sen jälkeen ole olleet auvoisat, pari vuosikymmentä ennen Kyproksen jakoa Ateena ja Ankara olivat normaaliväleissä.
Britannia pelasi hajota ja hallitse -peliä
Kypros puolestaan oli osa Britannian siirtomaahallintoa. Kun kyproksenkreikkalaisten Eoka-järjestö ajoi väkivalloin liittymistä Kreikkaan, vuonna 1955 Lontoo Britannian, Kreikan ja Turkin kolmikantakokouksessa teki Turkista Kyproksen-kysymyksen tunnustetun osapuolen.
Alarannan mukaan Britannia pelasi klassista hajota ja hallitse -peliä, koska halusi pitää itsellään sijainniltaan strategisesti tärkeän saaren. Sittemmin tapahtumat kaatoivat imperialistien shakkilaudan.
Jakautunut Kypros aluevesineen ja niiltä löytyvine luonnonvaroineen on nyt osa paitsi Kreikan ja Turkin köydenvetoa, myös erottamattomasti EU:n sylissä (Kyproksesta tuli 2004 EU:n jäsen). Se on myös Yhdysvaltojen strategisen tasapainoilun päänsärky, vaikka Kreikka ja Turkki ovat molemmat Nato-maita.
Kyproksen dilemman ratkaiseminen on vaikeaa. Sitä on yritetty niin kyproslaisten pään yli kuin saarelaisten tahtoa kysymällä. Sanottakoon, että osa Pohjois-Kyproksen turkkilaisista karsastaa Ankaran ohjaavaa kättä, erityisesti Recep Tayyip Erdoğanin islamistista maailmankuvaa.
Lue myös: Kyproksen "kuollut vyöhyke" on monien uhanalaisten lajien turvapaikka: "Villieläimet ja kasvit ovat nousseet kukoistukseen"
Analyysiä Kreikasta, Turkista ja Kyproksesta
Alaranta analysoi kolmea valtiota valtioidentiteetin käsitteen kautta.
Toisin sanoen, miten kansakunta rakentaa ja määrittelee itsensä ja yhteisönsä paikan maailmassa, ja miten tämä olemus on suhteessa toisiin kansakuntiin. Valtioidentiteetti ei ole yhtä kuin kansallinen identiteetti, vaan se on rooli ja status kansainvälisessä poliittisessa järjestelmässä.
Kreikan ja Turkin historiassa on ollut käänteitä ja mullistuksia sotilasvallankaappauksista lähtien.
Turkki yrittänyt alueen johtavaksi islamilaiseksi maaksi
Osmanivaltion raunioille noussut Turkki on Mustafa Kemal Atatürkin sekulaarista, vanhoillista islamia vieroksuvasta kemalismin ajanjaksosta ja perinnöstä huolimatta perustaltaan sunnimuslimivaltio.
Kaksi viime vuosikymmentä Turkkia hallinnut presidentti Recep Tayyip Erdoğan on uskonnon ja modernisaation yhdistävän uusosmanismin vahva henkilöitymä.
Hän on yrittänyt tehdä Turkista (taas) alueen johtavan islamilaisen valtion, mutta on joutunut havaitsemaan, että se on helpommin sanottu kuin toteutettu. Turkin EU-jäsenyyspolku puolestaan on jämähtänyt lähtötelineisiin.
Kreikka tuntee itsensä altavastaajaksi
Voisi kuvitella, että EU-maa Kreikka on puolestaan ollut alusta lähtien Eurooppaan suuntautunut, mutta 1981 toteutunut jäsenyys silloisessa EY:ssä vasta eurooppalaisti maan ulkopolitiikkaa. Myös suhde Yhdysvaltoihin on elänyt.
Maassa on myös horjumattomia Bysantin, ortodoksisuuden ja klassisen Kreikan perustavanlaatuisuutta korostavia länsivastaisia nationalisteja.
Alarannan mukaan Kreikka tuntee itsensä altavastaajaksi suuren Turkin naapurissa, ja edellä mainittuihin tuntoihin liittyy alemmuuskompleksi vauraampaa länttä kohtaan.
Kreikka on viime vuosina pyrkinyt lähentymään useita arabimaita ja Israelin vastapainona Turkin valtatavoitteille.
Paljon keskinäisiä riitoja
Kyproksen lisäksi Turkilla ja Kreikalla on riitoja muun muassa keskinäisistä aluevesistä ja merialueista ja joidenkin Egeanmeren saarien asemasta.
Vastakkainasettelusta huolimatta Kreikalla ja Turkilla on myös samaa.
Asevoimien välillä vahva asema ja sotilasvalta, kansan keskuudessa suuri Yhdysvaltain-vastaisuus ja lännen epäily, pyrkimys autonomiseen ulkopoliittisen rooliin, naapuriuhan käyttö sisäisessä vallankäytössä. Alaranta mainitsee myös molempien varhaisen lähestymisen Euroopan taloudelliseen yhdentymiskehitykseen.
Alarannan teos on analyyttinen, pohdiskeleva ja varmaotteinen kirja kolmen valtion monimutkaisesta ja moniulotteisesta identiteettien ja politiikan dynamiikasta.
Se on tarpeellinen kirja, joka valaisee yllättävän vähän tunnettua Välimeren kolkkaa.