Kirja-arvio: Iran ja Saudi-Arabia ottavat mittaa toisistaan

Lähi-itä on uutisissa pitkien konfliktien, energian, kansannousujen ja satunnaisten arkeologisten löytöjen takia. Qatar toki toi voimakkaasti esiin jalkapallon MM-kisat. Urheilu onkin alueen valtaapitävien uusi areena hankkia näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa – keinoja kaihtamatta.

Lähi-itä on ollut suurvaltapolitiikan shakkilauta, missä yllä mainitut tekijät ovat osa peliä. Yhteiskuntien sisäiset politiikat ja ongelmat kietoutuvat osaksi isojen valtioiden toimia ja strategioita.

Kylmän sodan aikana mittaa ottivat liittolaisineen Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Yhdysvallat on yhä läsnä. Venäjän rooli on valtioedeltäjäänsä pienempi, mutta keskeinen esimerkiksi Syyriassa. Kiina lisää vaikutustaan Lähi-idässäkin suurine infrastruktuuri- ja muine aikeineen.

Lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen laudalla Iran on ollut vihollisen roolissa islamilaisen vallankumouksen takia vuodesta 1979 lähtien. Pakotteiden(kin) takia se on hakeutunut Moskovan ja Pekingin leiriin. Saudi-Arabia ottaa nyt hajurakoa länteen.

Teheran ja Riad eivät silti lyö kättä päälle. Päinvastoin. Ne ovat lähes periksi antamattomia toistensa vastustajia. Maiden viime aikojen varovaisesta lähestymisestä ei vielä kannata odottaa syvän epäluulon murtavaa uutta aikakautta, vaikka syitä muutoksiin on.

Lähi-itää vuosikymmeniä seurannut ja alueen maissa paljon matkustanut, Roomassa asuva toimittaja Liisa Liimatainen taustoittaa kirjassaan molempia maita yhteiskuntina ja alueellisina poliittisina toimijoina, Irania jonkin verran enemmän.

Keskeisenä voimana Liimatainen pitää valtataistelua shiialaisen ja sunnalaisen islamin – niiden alueellisten pääedustajien Iranin ja Saudi-Arabian – välillä. Hän kutsuu tätä uskonnollista sektarianismia nurkkakuntaisuudeksi.

Liimatainen nostaa esiin kolme nurkkakuntaisuutta kärjistänyttä poliittista aaltoa.

1979 vallankumous Iranissa nousi länteen nojaavaa hallintoa vastaan. Shiiaenemmistöisenä maana mullistus siellä säikäytti jo vanhoillisen vesirajanaapurin Saudi-Arabian, jota symboloi kirjan tittelissä aavikkokansojen kameli. Riikinkukko edustaa urbaanimpaa ja vanhemman kulttuurin ja historian Irania.

Saman vuoden lopulla äärisunnit miehittivät Mekan suuren moskeijan ja vaativat vanhoillista wahhabilaista al-Saudin hallitsijasukua syrjään, ja tilalle entistä tiukempaa, mielestään oikeaa, wahhabilaista sunnalaisuutta. Kapina kukistettiin, mutta heidän viestinsä meni perille: olot ja elämä maassa tiukentuivat.

Toinen aalto löi 2005. Iranissa valittiin presidentiksi (ei kuitenkaan maan merkittävimmäksi poliittiseksi vaikuttajaksi) kielteisesti Saudi-Arabiaan suhtautuva Mahmud Ahmadinejad. Myös Irakin sisällissota syveni valtaapitävän shiiaenemmistön ja jihadististen sekä ’saddamilaisten’ sunniryhmittymien välillä.

Kolmas vaihe olivat viime vuosikymmenen alun kansannousut seurauksineen. Niidenkin takana haluttiin nähdä ulkopuolisen vihollisen kädenjälki.

Ulkopuolisten suurvaltojen lisäksi sekä Iran että Saudi-Arabia yrittävät puuttua mahdollisuuksiensa mukaan alueen muiden valtioiden sisäpolitiikkaan. Jos Lähi-idän politiikka tuntuu sekavalta, se on sitä: monimutkaista ja -syistä, lukuisten intressitoimijoiden takia.

Tämä näkyy erityisesti Irakissa, Libanonissa ja Syyriassa, ja näistä Liimatainen pureutuu syvimmin Libanoniin ja shiialaiseen toimijaan Hizbollah-liikkeeseen, josta on tullut siellä valtio valtiossa, huumekauppaa myöten. Saudi-arabia puolestaan haluaisi ohjata maan sunnien toteuttamaa politiikkaa. Hän pohtii lyhyesti myös Turkin lisääntynyttä roolia.

Liimataisen pitkä perehtyminen perusteellisine haastatteluineen näkyy kirjassa – ja onneksi Roomasta on parempi näköala Lähi-itään, Välimeri kun yhdistää monella tavoin.

Kirja olisi kuitenkin kaivannut editointia ja vielä yhden oikoluvun.

Rakenne on hieman sekava, ja sivuilla on paljon toistoa. Niinpä asioiden ja yksityiskohtien vyöry on välillä uuvuttavaa. Lähi-idästä kiinnostuneet toki jaksavat, mutta ensikertalaiselta vaaditaan aavikkolaivan sitkeyttä.

Egyptin presidenttiä Gamal Abdel Nasseria ei 1970 kuollut murhan uhrina. Seuraajansa Anwar Sadat kuoli väkivaltaisesti 1981. IMF on Kansainvälinen valuuttarahasto, ei Maailman valuuttarahasto.

John Kerry toimi Yhdysvaltain ulkoministerinä, ei valtiosihteerinä (Secretary of State). Maan Bush-presidenteistä nuoremmasta Suomessa yleisesti käytetään muotoa George W. Bush, ei junior. Välillä tekstissä käytetään liittoumista, järjestöistä ja ryhmittymistä niiden englanninkielisiä nimiä ja lyhenteitä, välillä arabiankielisiä nimiä.

Lähi-idästä ei ole suomeksi liikaa kirjallisuutta, joten tämä on hyvä taustoitus viime vuosikymmeniin ja nykypäivään.