Mainos

Kirjat: Peruutus länsisuuntauksesta – kaksi ajankohtaista kirjaa Turkista

Toni Alaranta: Turkin historia Atatürkista Erdoğaniin. Gaudeamus. 2019. 244 s. - Tom Kankkonen: Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa. Docendo. 2019. 216 s.

Mustafa Kemal Atatürk halusi modernisoida ottomaanien Turkin katsomalla sopivin kohdin länteen. Maan nykyinen johtaja, islamilaisen AK-puolueen Recep Tayyip Erdoğan on kääntänyt maalliselle kemalistiselle Turkille selkänsä.

Näin voi karkeasti esittää vuosisadan kaaren modernin Turkin kahden merkittävimmän johtajan välillä.

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Toni Alarannan aatehistoriallinen kirja tuo syvyyttä ja monitasoisuutta yksinuottiseen läntinen vastaan islamilainen Turkki -vastakkainasetteluuun.

Kemal ei leikannut Turkkia irti monisataavuotisesta osmanilaisesta menneisyydestä kertaviillolla. Ei kaikkea perinteitä hylätty. Vaikka hänen johdollaan Turkkia maallistettiin kieltä myöten, uskonto säilyi osana ihmisten yksityistä elämää, ja valtion kontrollissa.

Kemal modernisaation toteuttajana

Alaranta kytkee kemalistisen Turkin muotoutumisen maailmalla tuohon aikaan keskusteltuihin ja toteutettuihin valtioaatteisiin ja modernisaationäkemyksiin. Kemal halusi kansallisvaltion, missä kaikki ovat turkkilaisia, myös kurdit ja alevit. Tämän päivän Turkkiakaan ei voi ymmärtää ilman kansainvälistä viitekehystä.

Turkin 1900-luvun historia on dynaaminen.

Yhteiskunnan tekninen, taloudellinen ja poliittinen modernisaatio puolueineen, asevoimien rooli, ja poliittisen islamin nousu nivoutuvat Alarannan kirjassa sujuvasti ja näkemyksellisesti yhteen – monien voimien yhteiskunnaksi.

Länsimainen demokratia ei kuitenkaan Turkkiin juurtunut, ja se etsii yhä paikkaansa, jos se on juurtuakseen.

Vaaleja järjestetään, mutta edelleen niihin puututaan tai epäillään tulosten manipulaatiosta – viime keväänä Istanbulin paikallisvaalit piti uusia, kun Erdoğanin ehdokas hävisi (tämä hävisi myös uusintaäänestyksen).

Asevoimien kutistunut rooli

Asevoimien rooli oli keskeinen pitkään, se puuttui politiikkaan useilla väliintuloilla. Vasta 2000-luvulla kenraalien asema on laeilla ja henkilövaihdoksin saatu kutistumaan mahtivuosikymmeniä pienemmäksi.

Vuoden 2016 vallankaappausyritys kuitenkin taatusti on Erdoğanin takaraivossa koko ajan. Kaappauksesta hän syyttää entistä islamistista liittolaistaan Fethullah Güleniä, ja länttä, jotka eivät välittömästi tuominneet kaappausritystä. Asevoimissakin voi yhä olla tyytymättömyyttä.

Kaappaus myös on antanut Erdoğanille entistä paremmat mahdollisuudet tukkia opposition suita, mistä Turkkia vuosikymmeniä seuranneen ulkomaantoimittaja Tom Kankkosen kirja kertoo liberaalia demokratiaa kannattavia kylmäävästi.

Alarannan mukaan yksi Turkin murroskohtia oli 1950-luvun alku. Maa liittyi Natoon, mutta vaalien kautta valtaan alkoivat nousta virkamiehet ja insinöörit upseerien tilalle. Konservatismi otti ohjaksia politiikassa, ja uskonto nosti päätään politiikassa, ja pikku hiljaa islam ”kansallistettiin”.

Nykyisessä AK-puolueessa tiivistyvä uusosmanilaishenkinen islamismi siis kasvoi hitaasti mutta kärsivällisesti. Asevoimatkaan ei vastustanut uskontoa sinänsä, mutta sen näkyviä ilmaisuja kuten huivia virallisissa yhteyksissä. Tämäkin sittemmin murtui.

Maalaisten kulttuurista ”hegemoninen”

Aiemmin takapajuisena pidetty maaseudun konservatiivis-uskonnollinen muuttui ”vastakulttuurista” ”hegemoniseksi” kulttuuriksi maallistuneiden kaupunkilaisten kauhuksi.

EU:ssa seurattiin huolestuneena ja toiveikkaana AKP:n alkuvuosia vallassa. Erdoğan näytti uudistavan maata ja lakeja Brysselin tahdon mukaan, kuolemantuomion poistamista myöten.

Nyt on toisin, Erdoğanin itsevaltaisuus on vain paisunut, ja Turkin tie EU:n jäseneksi on tukossa. Ehkä lopullisesti. Voisi sanoa, että sillanrakentajasta tuli riidankylväjä. Myös maan ulkopolitiikka on muuttunut, ja Turkki haluaa alueelliseksi suurvallaksi.

Turkin yhteydessä on puhuttu syvästä valtiosta. Alaranta ja Kankkonen molemmat kirjoittavat lyhyesti tästä naruja kulissien takana vetävästä ”valtaklikistä”.

Kankkosen mukaan sillä ”ei ole puhelinnumeroa tai osoitetta, mutta sen arvellaan olevan verkosto, johon kuuluu ainakin sotilaita ja tiedustelupalvelun virkailijoita”. Nk. Ergenekon-oikudenkäynti liittyi ”syvään valtioon”.

Armenialaisten kohtalo

Turkissa armenialaisten brutaali kohtelu ensimmäisen maailmansodan aikana on tulenarka aihe.

Kankkosen mukaan heidän kohtalonsa ”näyttäisi täyttävän” kansanmurhan määritelmän (joka luotiin kansainväliseen oikeuteen 1948). Alaranta tuo esiin kilpailevia näkemyksiä heidän kohtalostaan, mutta myös sanoo, että ”Anatolian alueella asunut armenialaisvähemmistö karkotettiin ja tuhottiin jo ennen tasavallan perustamista (1923)”.

Kirjansa nimen mukaisesti toimittaja Kankkosen napahenkilö on Erdoğan. Hän toki taustoittaa kerrontaansa maan nykyhistorialla mytologista kielen ”aurinkoteoriaa” myöten (turkki olisi kaikkien kielten kantakieli).

Ote on samalla journalistinen, analyyttinen ja omakohtainen kokemuksineen ja lukuisine ihmisten kohtaamisineen vuosien mittaan. Se tuo lihaksi ja katutason väkeviksi tunnoiksi 80 miljoonan ihmisen maan, isoine kurdi- ja alevivähemmistöineen.

Sen verran Kankkosen raportointi on Ankarassa ärsyttänyt, että häntä on nimitetty mm. ”terroristien tukijaksi”.

Erdoğan seuraa kriitikkoja myös Suomessa

Maasta pakoon lähteneiden haastattelut tuskin tätä näkemystä muuttavat. On hyvä muistaa Suomea myöten, että Erdoğanin hallinto seuraa ulkomailla asuvien kriitikkojen toimintaa. Tilanne on vain kiristynyt 2016 kumousyrityksen jälkeen.

AKP on muuttunut monen johtajan puolueesta yhden henkilön kultiksi, Kankkonen kirjoittaa.

Erdoğan esittää itsensä eliittien vastustajana, kansanmiehenä.

On hyvin tunnettua, että hän pelasi nuoruudessaan jalkapalloa, ja urheilulla ratsastaminen on johtajan kuin johtajan poliittisessa arsenaalissa.

Jalkapallo ja silloin väheksytyn imaamikoulun käyminen sopii kansanomaiseen mielikuvaan. Erdoğan nousi islamisti Necmettin Erbakanin MSP-puolueen kautta yhä enemmän esille, ja 1990-luvulla suur-Istanbulin pormestariksi asti. Se jos mikä on näköala- ja vallankäyttöpaikka.

Myös Kankkonen kirjoittaa Erdoğanin EU-suuntautuneisuudesta, tai ainakin taktisista myönnytyksistä Brysselille.

”EU liian sinisilmäinen”

Kankkosen haastatteleman, Saksassa asuvan elokuvaohjaaja Mustafa Altioklarin mukaan EU on osasyyllinen Erdoğanin nykyiseen asemaan.

Oli maita ja johtajia, jotka suhtautuivat epäillen jäsenyyteen. Altioklarin mukaan EU:ssa uskottiin kuitenkin liikaa, että Erdoğan valtaan nousunsa jälkeen edusti maltillista islamia. Jäsenyyshakemus on muuten yhä voimassa.

Turkin tämän vuosituhannen suurin sisäinen islamistinen valtataistelu käytiin Erdoğanin ja Yhdysvalloissa asuvan Gülenin välillä. Taktisista liittolaisista tuli verivihollisia.

Gülen, jota Kankkonen kävi Atlantin takana jututtamassa, rakensi kärsivällisesti niin koululaitostaan kuin kannattajaverkostoaan Turkin hallinnossa ja oikeuslaitoksessa.

Gülenistit kaappaamassa valtaa

Miesten välit rikkoutuivat tämän vuosikymmenen alkupuolella. Erdoğanin lähipiiriä vahingoittavia nauhoitteita alkoi pulpahtaa julkisuuteen, ja tämän läheisiä ratsattiin. Erdoğan sai korruptiotutkinnan vaimennettua, ja alkoi siivota gülenilaisia viroistaan.

Kankkonen esittää useita teorioita kesän 2016 vallankaappausyrityksestä. Niissä keskeinen rooli on gülenisteillä, tosin mukana saattoi olla myös muita Erdoğanin vastustajia, jotka löivät hanskat tiskiin viimeistään, kun yritys alkoi kuivua kasaan.

Yhden teorian mukaan Erdoğan tiesi kaappauksesta, mutta antoi sen edetä, kunnes voisi kääntää suunnan ja tehdä itsestään entistä suuremman sankarin. On myös niitä, joiden mielestä koko yritys oli Erdoğanin lavastama.

Sèvresin syndrooma ja kurdit

Turkkia vaivaa Sèvresin syndrooma, Alaranta kirjoittaa.

Vuoden 1920 rauhansopimus uhkasi pilkkoa entisen osmanivaltion, ja mm. antaa kurdeille oikeuden äänestää itsenäisyydestään.

Länttä epäillään aina haluista kutistaa ja sitoa Turkki. Näitä äänen painoja kuulee nytkin, kun Turkki hyökkäsi Rojavan kurdialueelle Koillis-Syyriassa. Hyökkäysellä on Turkissa laaja tuki.

Kurdit ovat kärsineet kovia Turkissa, ja taistelleet myös aseellisesti hallintoa vastaan. Heiltä vietiin virallisissa yhteyksissä jopa kokonainen identiteetti, kurdeista puhuttiin ”vuoristoturkkilaisina”.

Kurdien tavoitteet ovat vaihdelleet itsenäisyyshaluista itsehallintotoiveisiin. Erdoğan jonkin aikaa paransi kurdien asemaa ja kävi neuvotteluja sopuisasta tulevaisuudesta, mutta kurdipuolue HDP:n menestys vaaleissa vuonna 2015 käänsi kelkan toiseen suuntaan.

Kurdikysymys on ”haava, joka ei umpeudu”, kuten Kankkonen otsikoi kurdilukunsa. Tuoreet tapahtumat kertovat siitä surullisesti.

Alarannan ja Kankkosen kirjat ovat erittäin ajankohtaisia ja hyvin kirjoitettuja – yhdessä vankka tietopaketti kompleksisesta maasta, missä suhtautuminen uskontoon ja ylhäältä annettuihin normeihinkaan ei ole yksiviivaista. Turkin kartta vain olisi ollut avuksi.  

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja