Kirja-arvio: Huumesota seis, ruoho lailliseksi, rahaa hoitoon

Yhdysvaltoja riivaa opioidiongelma. Se niittää surullista satoa syrjäseutuja myöten.

Poliitikot ovat heränneet ilmiöön. Uskallan väittää, että osin siksi, koska ongelma riivaa myös näkyvästi valkoihoisten keskuudessa. Ei crack-aallosta 1980- ja 90-luvuilla oltu näin huolissaan Washingtonin poliittisissa piireissä. Crack vaivasi suurkaupunkien huonommissa kortteleissa, joita ei kansoittanut äänestävä valkoinen keskiluokka, joka nyt tuntee asemansa uhatuksi.

Opioidiongelman syyksi oikeusministeri Jeff Sessions esitti marijuanaa. Se perinteinen porttiteoria. Yksi todennäköisempi syy on lääketeollisuus, täysin laillinen bisnes.

Economist-lehden toimittaja Wainwright toteaa kirjassaan, että Yhdysvalloissa ”kaksi kolmasosaa heroiiniriippuvaisista on aloittanut käyttämällä väärin reseptillä saatavia kipulääkkeitä”.

Hänen tapaamansa Cynthia Scudo kertoo jääneensä melkein heti koukkuun saatuaan lonkkavaivaansa voimakkaita kipulääkkeitä, joita lääkäri oli kirjoittanut rempseällä mitalla. Pian hän oli heroinisti.

Laittomien reseptilääkkeiden kiro

Wainwrightin mukaan joka vuosi yli 10 miljonaa yhdysvaltalaista ostaa laittomasti reseptilääkkeitä. ”Tämä on enemmän kuin kokaiinin, ekstaasin, metamfetamiinin ja LSD:n käyttäjien lukumäärä yhteensä.”

Se siitä kammottavasta ja Meksikon rajan yli tulevasta marijuanasta, jonka yliannostukseen kenenkään ei tiedetä menehtyneen. Ja jota jo kaupataan laillisesti esimerkiksi Coloradossa.

(Sessions ampuu väärää maalia joko siksi ettei tiedä asiasta, tai hän sivuuttaa tietoisesti lääketeollisuuden vaikutuksen. Ja kun Yhdysvallat käy huumesotaa, se tuo rahaa niin asevalmistajille kuin turvallisuuspalvelujen tarjoajille ja näiden pörssiyhtiöiden osakkeenomistajille. Käyttäjien hoidot eivät tuota suurvoittoja, vaikka niiden vaikutus on todettu moneen kertaan tehokkaammaksi ja edullisemmaksi.)

Wainwrightin reseptit huumeiden vaikutusten hoitoon ja laittomaan huumekauppaan ovat sellaisia, joita yhä enemmän maailmalla esitetään, mutta joita esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Euroopassa ei haluta kuulla (Portugalin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta).

Huumetuotannon kitkeminen perinteisissä tuottajamaissa eteläisestä Amerikasta Afganistaniin ei ole onnistunut vuosikymmenien voimatoimien, loputtomien käytettyjen miljardien ja viattomien kuolleiden jälkeenkään. Ja kun synteettisiä huumeita voidaan tuottaa vaikka suomalaisessa autotallissa, on vaikea uskoa, että Suomen tai Yhdysvaltain ilmavoimat pommittaisivat suomalaisia autotalleja.

Puutu kysyntään

Kysyntä on huumekaupassakin a ja o. Huomio terveydenhuoltoon ja kuntoutukseen. Rahat hoitoon, ei poliisille ja asevoimille nykyisessä mitassa. Globaali näkökulma, sillä huumeet ylittävät kansalliset rajat.

Ja se kiistellyin ja tyrmätyin ehdotus, jota Economist-lehti(kin) on jo vuosia ajanut: sallitaan kontrolloitu luvanvarainen huumeiden myynti. Se veisi osan huumekartellien ja muiden laittomien toimijoiden tuloista ja toisi rahaa verovaroina.

Wainwright sanoo kannabiksen valvotulle myynnille kyllä. Hänen mukaansa kannabiksen käyttö on ei ole liiemmälti muuttunut 20 vuodessa ainakaan Yhdysvalloissa, eikä myynnin laillistaminen ole ainakaan vielä johtanut sen hallitsemattomaan käyttöön, vaikka yksittäisiä esimerkkejä väärinkäytöstä tietysti on. Joten, sorry Sessions.

Kirjassa on valaiseva luku marijuanan laillisesta myynnistä ja sen liiketaloudellisista haasteista. Kilpailtu ala sekin on.

Mutta Wainwright avaa myös synteettisten huumeiden kauppaa. Siinäkin virkavalta juoksee koko ajan pari askelta kemistien perässä.

Lailliseksi muutakin kun marijuana

Uusi-Seelanti yritti jo laillistaa synteettiset huumeet. Kun maassa ryhdyttiin kieltämään lailliset lievempivaikutukselliset synteettiset aineet, tilalle tuli aina vain rajumpia vaihtoehtoja.

Entä heroiini? Sen laillistamista hän perustelee sillä, että kun suurkuluttajat saataisiin valvotun kaupan ja hoitojen piiriin, samalla vähennettäisiin diilereitä. Heroinistit yrittävät nimittäin saada rahaa seuraavaan annokseensa myymällä huumeita. Ja he ovat tietysti itsekin laittoman kaupan asiakkaita.

Kokaiini on Wainwrightille hankalampi pala. Hän ei mainitse sitä erikseen, mutta toteaa vain yleisesti, että kovempien huumeiden laillistaminen vaikeuttaa huumekartellien toimintaa.

Yllä kerrottu on kirjan huumepoliittinen osuus, mikä sekin on erottamaton osa huumekauppaa.

Laillisen marijuanan ja synteettisten huumeiden lisäksi Wainwright kirjoittaa laittomastakin huumekaupasta kuin mistä tahansa bisneksestä. Hän soveltaa liiketalouden mekanismeja. Kirja avaa tervetulleesti huumekauppaa perinteisen väkivallan ja sosiaalisten kysymysten ulkopuolelta.

Kauppaa se on huumekauppakin

Huumekaupassa pitää miettiä markkinoita, tuotanto- ja myyntiketjun rakennetta ja sujuvuutta, kilpailla (tai sopia reviirijaoista), kehittää uusia tuotteita tai yrittää parantaa jo olemassa olevia, siirtää tuotantoa halvempiin maihin (esimerkiksi Hondurasiin), pitää työntekijät tyytyväisinä ja välttää törppöjen rekrytoinnit, rakentaa franchising-toimintaa, pohtia yritys- ja yhteiskuntavastuuta, hallita mediaa (Meksikossa uhaten, kiristäen ja tappaen).

Rikollisten huumekauppiaiden pitää yrittää vaikuttaa sekä hallituksiin mukaan lukien sen väkivaltakoneisto, että kansaan. Huumekauppiaiden lobbaus on lahjontaa, uhkailuja ja niiden toteuttamista. Jos valtio on heikko, tämä on sitä helpompaa.

Kirja ei moralisoi, mutta se haluaa kertoa, että kontrolloitu laillinen kauppa olisi pienempi ja väkivallattomampi paha. Vankilatkin kun sattuvat olemaan erinomaisia työvoimatoimistoja.

Wainwright kirjoittaa nasevasti ja käyttää sopivasti huumoria. Numeroita ja tilastoja hän on tarkistuttanut Economistin tutkimusosastolla.

Kirja on sujuvasti käännetty. Latinalaisen Amerikan paikannimien anglismeja tosin on, kuten Mexico City ja Guatemala City. Parempi olisi käyttää alkuperäisiä nimiä - onhan kirjassa esimerkiksi Ciudad Juárez eikä Juárez City, ja/tai suomentaa se mikä järkevää on, kuten Knights Templar -kartelli tai Highway 40, molemmat Meksikossa, eivät Yhdysvalloissa.