Pyöreät 70 vuotta täyttävä Jukka Puotila on tehnyt pitkän uran teatterissa, televisiossa sekä imitaattorina ja jäänyt jo virallisesti eläkkeelle. Intohimoammatista on vaikea vetäytyä, mutta sekin päivä on konkarin mukaan vielä edessä.
1980-luvulta asti Suomen tunnetuimpiin näyttelijöihin lukeutunut Jukka Puotila on siirtynyt uudelle ikävuosikymmenelle. Suomen Kansallisteatterissa pitkän uran tehnyt konkari syntyi tasan 70 vuotta sitten.
– 70 vuotta tuntuu kyllä, jos ajattelee sillä lailla, että tuossa on nolla ja sata on se ehdoton maksimi – joka tietysti tuntuu aika mahdottomalta – niin loppupäässä ollaan, Puotila sanoo.
– Toisaalta, pitää myös olla iloinen siitä, että saa olla niin sanotusti rivissä vielä.
Puotila ei järjestä isoja tasavuosijuhlia, mutta yhdet isot ja tärkeät 70-vuotisjuhlat tuli vietettyä saaressa Saimaalla. Siellä sijaitsee miehen perheen mökki.
Näyttelijän perhe järjesti syntymäpäiväsankarille yllätysjuhlat.
– Sen isompia juhlia ei oikeastaan voisi ollakaan. Siellä oli pojat puolisoineen ja kuusi lastenlasta, Puotila kertoo innoissaan.
Hän oli yllätysjuhlista erittäin otettu ja myös yllättynyt.
– Vaimo pystyi harhauttamaan aika hyvin. Kahdestaan oltiin menossa mökille ja siellä olivatkin kaikki paikalla. Vaimo, jos kuka, osasi näytellä sen tilanteen.
Vilkas espoolaislapsi ja -nuori
Jukka Puotila syntyi Helsingissä 9. syyskuuta 1955. Hän kuitenkin varttui naapurikaupungissa.
– Olen syntyperäinen helsinkiläinen, mutta olen muuttanut aika nopeasti Espoon Tapiolaan. Olen espoolainen, Puotila toteaa.
– Toinen identiteetti voisi olla eteläkarjalalainen. Siellä olen viettänyt kesiä niin paljon ja mummola oli siellä.
Millainen lapsi Jukka Puotila oli?
– Aina sitä ajattelee, että kaikki ne kolhut ja kaikki sellaiset tapahtumat, ne ovat vaan kuuluneet elämään. Siitä on tullut se kokonaisuus, joka minä nyt olen. Kyllä minä olin vilkas lapsi.
– Kyllä sitä nuoruutta tuli elettyä ihan reippaasti. Ne olivat niitä vaiheita, joissa vähän aloitin imitaatiojuttuja. Silloin oli sellaista esiintymisen tarvetta aika paljon.
Näyttelijä ei kuitenkaan vielä tuolloin ajatellut lainkaan, että esiintymisestä tulisi hänelle ammatti tai että joku vielä maksaisikin hänelle siitä palkkaa.
"Se tuntui jotenkin niin hienolta"
Jukka Puotila pääsi 1970-luvun lopulla ensin Ylioppilasteatterissa näyteltyään opiskelemaan teatterikorkeakouluun.
Valmistumisen jälkeen vuonna 1984 hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatteriin. Tuossa rakennuksessa Helsingin ydinkeskustassa hän työskenteli näyttelijänä vuoteen 2019 asti.
– Olin aina ihaillut Pentti Siimestä. Muistan sen kohdan tuolla Kansallisteatterin käytävällä, missä hän tuli toivottamaan tervetulleeksi taloon. Ajattelin, että...
Haikea hymy leviää näyttelijän kasvoille.
– Se tuntui jotenkin niin hienolta. Siimes osasi sanoa sen niin koskettavasti, että todella tunsin oloni tervetulleeksi. Ja voin sanoakin, että Kansallisteatterissa on aina ollut sellainen henki, että täällä otetaan ihmiset hyvin vastaan. Niin vierailijat kuin vakituiset näyttelijätkin.
Jukka Puotila on tehnyt vuosikymmenten saatossa uraa Kansallisteatterin lisäksi myös televisiossa sekä imitaattorina.
– Ennen vanhaan tehtiin niin, että esimerkiksi Maikkarilla ja Ylellä soviteltiin aikataulut teatterin mukaan. Tänä päivänä ei sellaista tapahdu enää, hän pohtii.
– Nykyään melkeinpä sanotaan, että "ota virkavapaata tai lähde teatterista, jos haluat olla tässä jutussa mukana". Mutta ajat olivat toisenlaiset.
"Miten minä voisin olla vapaamatkustaja"
Vuonna 2015 Jukka Puotilan työtahti hiljeni. Miehellä todettiin suusyöpä.
Raskaat syöpähoidot tehosivat.
– Sitä ajatteli, että miten minä voisin tässä olla vapaamatkustaja, niin, että kaikki menisi vain mukavasti, Puotila sanoo ja selkeästi hieman herkistyy.
– Tietysti jotkut asiat tuollaisen sairauden myötä muuttuvat. Sitä rupeaa ajattelemaan, miten on aikaansa käyttänyt ja miten tästä eteenpäin, jos kaikki menee hyvin... Mutta päällimmäisin ajatus oli se, että miten voisi olla niin, ettei minulle tätä sairautta tulisi.
Nyt on kulunut noin kymmenen vuotta syöpädiagnoosista ja hoidoista. Puotilan terveystilanne on hyvä.
– Se on vähän sellainen herkkä aihe ja siitä on vaikea puhua, näyttelijä tunnustaa.
– Kun tuollainen sairaus ihmisen kohtaa, siinä on edessä aika kovia hetkiä. Siihen liittyy toivoa, pettymystä, sitten tulee taas toivoa, että kyllä tämä tästä meneekin, mutta sitten se voi kuitenkin päättyä ikävällä tavalla, niin... Sanotaan, että sitä asiaa ei voi vähätellä. Ei yhtään voi vähätellä.
Teatteri määrittelee
Jukka Puotila eläköityi virallisesti Kansallisteatterista kuusi vuotta sitten, mutta työt talossa ovat jatkuneet.
Puotila on nähty viime vuosina Esa Leskisen kirjoittamassa ja ohjaamassa Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmässä Ensimmäinen tasavalta. Ensi vuoden helmikuussa hän nousee taas Kansallisteatterin lavalle Leskisen ohjauksessa näytelmässä Toinen tasavalta.
Mutta millä mielellä?
– Teatterissa on se, että näytelmä tulee ensi-iltaan jossain vaiheessa ja se voi pyöriä hyvällä tuurilla puolitoista vuotta. Ja silloin se määrittelee vielä sen puolitoista vuotta aikataulua, Puotila pyörittelee.
– Kun tässä nyt omia 70-vuotispäiviä tanssitaan, tulee mietittyä, että tarvitsenko muita määrittelemään omia aikataulujani. Mutta kivaa on mennä teatteriin takaisin.
Miten on, malttaako Jukka Puotila pysyä poissa teatterilavoilta?
– No, eiköhän nämä teatterijutut rupea olemaan siinä. Sehän on aina siitä kiinni, jos terveys antaa myöten niin sitten mennään eteenpäin niin kauan, kuin saadaan mennä.
– Mutta enpä usko, että tämän jälkeen enää teatteriin palaan. Joskus sekin on lopetettava.
"Ehkä se on hienoin asia"
Mikä on hienointa, mitä Jukka Puotilan elämässä on tapahtunut?
– Kyllä se varmaan yksityiselämän puolelle menee. Ainahan sanotaan, että lasten syntymät ovat aika isoja juttuja, näyttelijäkonkari vastaa.
– Mutta kyllä minä sanon, että loppujen lopuksi se, että olen löytänyt sellaisen puolison, jonka kanssa ollaan oltu jo 42 vuotta naimisissa.
Niin pitkään ajanjaksoon mahtuu monenlaista asiaa.
– Kyllä täytyy sanoa, että kun ne asiat lasketaan yhteen, niin ehkä se on se hienoin asia, mitä minun elämässäni on tapahtunut, sanoo Puotila.
– Ja sitten on tietysti se, että on saanut tehdä tällaista työtä.
