Kirja-arvio: Mistä tulevat huumekaupan superpahikset?

Huumekauppiaat saattavat olla toimittajan kanssa jutusteltaessa mukavia heppuja, ja he perustelevat väkivaltaista toimintaansa yhteiskunnallisilla epäkohdilla. Mutta he ovat myös kylmäverisiä tappajia ja joukkomurhaajia.

Brittitoimittaja Ioan Grilllo on tehnyt paljon jalkatyötä Huumesota-kirjaansa varten, Rio de Janeirosta Jamaikalle, El Salvadorista ja Hondurasista Meksikoon. Kustakin maasta hän on valinnut yhden rikollisjärjestön, ja peilaa niiden kautta maiden ja alueen lähihistoriaa ja sosiaalista todellisuutta.

Hän on tavannut järjestöjä johtavia tai niissä muuten vaikuttavia niin isoja kuin pikkurikollisia ja monia muita ihmisiä, joita huumekauppa ja sen mukana kulkeva väkivalta on surullisella tavalla koskettanut.

Huumesota on masentava, järkyttäväkin reportaasikirja. Se ei kuitenkaan kerro vain yksittäisiä henkilökohtaisia tarinoita. Grillo tuo esiin huumeiden ja väkivallan taustalla vaikuttavat köyhyyden, historiallisen epäoikeudenmukaisuuden, rasismin, korruption ja politiikan yhteydet. Hän myös kuvaa rikollisjärjestöjen toiminnallisia rakenteita.

Omankäden oikeuslaitoksia

Jos järjestöt eivät ole valtioita valtiossa, ne ovat kaupunkeja kaupungeissa, omankäden oikeuslaitoksiaan, julmia ja jumalienkaltaisia järjestyksenpitäjiä alueillaan, joihin julkisella vallalla ei ole pääsyä tai edes halua vaikuttaa. Vankiloissa rikolliset toimivat lähes kuin omissa läänityksissään.

Grillo kutsuu suuria huumepomoja ”superpahiksiksi”. He ovat suosittuja omiensa keskuudessa, ja populaarikulttuuri ylistää heitä, videopeleistä meksikolaisiin narco-balladeihin. Pomot ovat idoleita, mutta nuoria houkuttelee järjestöihin epätoivo, tunne kuulumisesta heidät hyväksyvään yhteisöön, ja rahan tuoma valta ja materia, ja aseiden tuoma valta päättää elämästä ja kuolemasta.

Grillo muistuttaa kirjansa alussa, että Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian valtioissa murhattiin yli miljoona ihmistä. Järjestäytyneellä rikollisuudella on tässä keskeinen osa.

Brasilian ja Meksikon huumekaupasta on kirjoitettu meilläkin. Jamaikan posseista ja Keskisen Amerikan Mara-jengeistä vähemmän. Grillo tuo ansiokkaasti esiin näiden pienempienkin yhteiskuntien syviä ongelmia esiin. Mitä pienempi sen vähemmän väkivaltaisempi -ajatus ei päde.

Auttaisiko uusi huumepolitiikka?

Grillon mukaan ”yksi vahva rikollisjärjestö tuottaa vähemmän väkivaltaa kuin monta heikompaa ryhmää”. Hän kutsuu sitä alueen rikossotien paradoksiksi. Mutta toisaalta yksi vahva jengi on haastavampi viranomaisille, kun sen ei tarvitse keskittyä nitistämään kilparikollisia.

Mutta mitä huumekaupalle ja vastenmielisen julmalle väkivallalle voisi tehdä?

Grillo ehdottaa itse kolmea rakenteellista asiaa: uudenlaista huumepolitiikkaa (mm. marijuanan laillistaminen ja riippuvuuden hoito), oikeusjärjestelmien rukkausta (tehokkaat syyttäjänvirastot ja tuomioistuimet, pätevä ja korruptoimaton poliisi), ja keskittymistä slummien ja ghettojen olojen ja asukkaiden tarpeisiin. Niissä yhteenkuuluvuuden tunne ja jäänyt yksilön etua korostavaan elämän jalkoihin.

Käännös on sujuva. Mutta akateemikko ei ole yleistermi akateemiselle yliopistotutkijalle. Se on arvonimi. World Cup on Jalkapallon MM-kisat.