Kirja-arvio: Sacklerien suku – opioidiepidemian kuolemankauppiaat

Kapitalismi on joskus läpimätää.

Sen puitteissa voi aiheuttaa satojentuhansien ihmisten kuoleman yhä jatkuvassa opioidiepidemiassa käytännössä laillisella huumekaupalla, kääriä yhden kipulääkkeen busineksessa miljardien dollarien omaisuuden, esiintyä taiteen ja tieteen hyväntekijänä, ja yrittää pestä kätensä kaikesta.    

Sacklerien perheen sukuhaaroja riepoo, että heidän nimensä on kirjaimellisesti poistettu lukuisten museoiden, gallerioiden ja yliopistojen rakennuksista ja osastoilta eri puolilla maailmaa Oxycontin-opioidilääkkeiden koukuttamien ja tappamien ihmisten takia.

Olkoon pienenä lohdutuksena Sacklereille se, että keskenään riitelevät sukuhaarat ovat yhä vauraita, oikeuden määräämistä korvausmaksuista huolimatta. Mahdollisuus lisävaateille on ilmeisesti yhä olemassa.

Vuosien mittaan Purdue Pharma -perheyrityksen juristilegioonat luikerruttivat perheen irti henkilökohtaisista massiivista korvauksista kerta toisensa jälkeen. Koska tärkeintä elämässä on kuitenkin raha, jota pitää olla mahdollisimman paljon.

Toimittaja, tietokirjailija Patrick Radden Keefen synkkä, dekkarimaisesti etenevä kaupunkigoottilaissävyinen tarina on tosikertomus nykypäivän omatunnottomista rosvokapitalisteista. Sivu toisensa jälkeen lukija puistelee vihaisena päätään ja miettii, miten tämä kaikki meni läpi, ja miten härski voi ihminen olla.

Sacklerit ovat yrittäneet tukahduttaa OxyContinin ja perheen perään kyseleviä toimittajia, ja muita epäkohdista puhuvia oikeustoimin ja maineentahrauskampanjoin. Tämä kirja kertoo järkyttävästi miksi ja miten.   

Sacklerien nimi yhdistettiin Yhdysvaltoja riivaavaan opioidiepidemiaan - kyse on virallisesti, ei vain kuvaannollisesti, epidemiasta – suhteellisen myöhään. Sille on syynsä.

Perhe halusi alusta lähtien pitää nimensä irti opioideja sisältävistä kipulääkkeistä niin hyvin kuin mahdollista. Heillä oli kaikki tieto tietää ja ymmärtää, että opioidituotteensa on vaarallinen.

Lääkeperheen päänä voi pitää 1913 Brooklynissä vaatimattomaan juutalaisperheeseen syntynyttä Arthur Sackleria. He eivät siis ole Mayflowerin tuomien puritaanien tai muiden itärannikon eliittisukujen siniverisiä.

Maanisen työhullu ja itsekeskeinen Arthur opiskeli lääketiedettä ja päätyi urallaan ja varhain psykiatriselle puolelle. Mutta hän ei viihtynyt vain stetoskooppi kaulalla ja tekemässä hoitokokeiluja.

Arthur oli samaan aikaan töissä myös markkinointitoimistossa, jonka asiakkaina oli mm. lääkeyhtiöitä. Hän haistoi lääkkeiden käytön, markkinoinnin ja alan teollisuuden rahan kolmiyhteyden. Arthur kuitenkin piti visusti piilossa hääräämisensä eri tahoilla, kuten lääketieteellisten julkaisujen perustamisessa, joihin hän itse kirjoitti.

Arthur oli mukana mullistamassa lääketeollisuuden markkinointia tuomalla mukaan erityiset myyntiedustajat, jotka propagoivat lääkkeitä lääkärikunnalle. Tuolloin lääkkeitä ei saanut mainostaa suoraan käyttäjille.

Arthur Sackler rakensi jo varhain koko ketjuun alusta loppuun.

”He saattoivat kehittää lääkkeen, tehdä sille kliiniset testit, varmistaa suotuisat tutkimusraportit tuntemiltaan lääkäreiltä ja sairaaloista, joihin heillä oli yhteydet, suunnitella mainoskampanjansa omassa mainostoimistossaan, julkistaista tutkimusartikkeleita ja mainoksia omissa lääketieteellisissä julkaisuissaan sekä käyttää viestintäosaamistaan saadakseen näkyvyyttä sanoma- ja aikakauslehdissä.”

Sacklerin suvun modus operandi, mistä syystäkin halusivat olla vaiti. Myös yhteyksistään alan viranomaisiin ja poliitikkoihin Washingtonia myöten.

Sacklerien kolme veljestä Arthur, Mortimer ja Raymond olivat ostaneet 1952 Manhattanilla kaupan olleen lääkeyhtiön nimeltään Purdue Frederick. Sen rinnalle seuraava sukupolvi perusti Purdue Pharman 1990. Tämän yhtiön päämäärä oli iskeä lääkemarkkinoille erityisellä agressiivisuudella.

Vuosien ja vuosikymmenien mittaan myyntiedustajat oppivat edistämään kipulääkkeiden myyntiä, erityisesti Purdue Pharman rahantekokonetta, oksikodonia sisältävää Oxycontinia, joka otettiin käyttöön 1990-luvulla.

Siitä haluttiin lääke jokaiselle, vähintään kipua kärsiville, joita oli tuolloin yhtiön oman arvion mukaan 50 miljoonaa pelkästään Yhdysvalloissa (maailmanvalloitus alkoi myöhemmin). Jotta myös patenttioikeus säilysi, pillerin kalvoa ja nimeä hieman muutettiin vuonna 2010, mutta se säilyi edelleen erittäin vahvana, laillisille ja laittomille markkinoille uppoavana opioidina.

Siitä tuli luvan kanssa lääke, jota sai markkinoida tuotteena jota ”ei voi väärinkäyttää”. Kirjan yksi kauhistuttavista asioista on, kuinka helposti Yhdysvaltain lääketuotteita valvovat terveysviranomaiset olivat valmiita hyväksymään opioidilääkkeen myynnin ja harhauttavan markkinoinnin. Suorasta lahjonnasta ei ole näyttöä, mutta jokunen FDA-virkailija vaihtoi julkiselta puolelta Purdueen töihin. Parempi liksa.  

Sacklerien nimi oli jo ennen 1990-lukua alkanut ilmestyä taide- ja tiedemesenaattien joukkoon. Kun rahaa alkoi virrata perheen sukuhaarojen edustajille OxyContinin tuotteistamisen jälkeen, sukunimi levisi hyväntekijänä mitä arvovaltaisimmilla taiteen ja tieteen foorumeilla.

Sackleria ja OxyContinia ei kuitenkaan yhdistetty toisiinsa vielä vuosiin, edes opioidikriisin jo roihuessa. Sukuhaarat halusivat pitää visusti piilossa vaurautensa synkän perustan. Harmi, ettei kirjassa ole roistogalleriasta valokuvia.    

Erityisen pahaa tuhoa OxyContin ja seuraajansa - ei toki ainoana opioidina mutta erittäin keskeisesti - on aiheuttanut etelävaltioissa ja keskilännessä. Appalakkien vuoristossa OxyContinin ja Valiumin (sen takaa löytyy Arthurin työenergiaa) yhdistelmä sai nimekseen Cadillac-känni. Hengenvaarallinen päihdetila.

Yhtiön johtajat, edustajat ja omistajat kiistivät ja kiistävät opioidilääkkeidensä keskeisen roolin epidemiassa, vaikka OxyContinin tiedettiin olevan muuta kuin mitä markkinointi lupasi. Keksittiinpä jopa termi ”pseudoaddiktio” kiistämään suoran riippuvuuden aiheuttamisen, ja sysäämään ongelmat narkkarien ongelmiksi.  

Tärkeintä oli saada kaupaksi niin paljon OxyContinia kuin mahdollista, isoin kerta-annoksin ja mieluusti vuosia kestävin kuurein. Purdue Pharma jopa kehotti määrällisesti lisäämään opioidilääkeannosta, jos käyttäjällä esiintyi vieroitusoireita annosten nauttimisen välillä.

Mordor alkoi lopulta sortua median uutisoinnin, kansalaisaktivistien kuten itsekin opioidiriippuvaisen valokuvaaja Nan Goldinin, ja eri tason oikeusviranomaisten tutkimusten seurauksena.

Firmaa vastaan – ja lopulta myös useita Sacklereita henkilökohtaisesti - oli nostettu lukuisia oikeudenkäyntejä jo vuosien ajan (niitä sovittiin rahalla), mutta vasta aivan viime vuosina opioidiepidemian paine tuhosi perheen nimen. Alkoi pikainen lahjoitusten vastaanottajien käsienpesu.

Rahaa heille kuitenkin jäi paljon, joten paha ei saanut palkkaansa. Perhe tosin ei koskaan myöntänyt minkäänlaista osuuttaan. Omaatuntoa ei ole herkistänyt edes se, että FDA antoi 2015 luvan markkioida OxyContinia myös lapsille.

Perheen donaldtrumpmaisesta tosiasioista piittaamattomasta, öykkäröivästä, moraalittomasta, vain raha merkitsee -arroganssista voi syyttää jo Arthur Sackleria.

Hän halusi ostaa New Yorkin Metropolitan-museolta runsaasti taideteoksia hinnalla, jolla museo oli ne aikoinaan hankkinut, ja lahjoittaa ne sitten takaisin Metille - tietysti näkyvällä saatteella, että kyseessä on Arthur Sacklerin lahja. Eikä siinä kaikki.

 ”Arthur oli myös oivaltanut verosuunnittelun hyödyt, joten verotuksellisista syistä hän ilmoitti jokaisesta lahjoituksesta senhetkisen markkinahinnan, ei suinkaan maksamaansa hintaa. Se oli tyypillistä Arthur Sackleria: kekseliästä, näyttävää, hitusen epäilyttävää. Hyväntekeväisyyttä, jolla hän verohyödyn ansioista itse asiassa tienasi rahaa. Museo kuitenkin oli rahan tarpeessa, joten ehdotukseen suostuttiin.”

Suvun tarina kertoo myös epätasa-arvosta, epäoikeudenmukaisuudesta ja rahan vallasta Yhdysvalloista.