Hannu Himanen: Missä enkelitkin pelkäävät – Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus (Docendo 2024).
Entisen Suomen Moskovan-suurlähettilään, nykyisin eläkkeellä olevan Hannu Himasen kirja Missä enkelitkin pelkäävät on kronologia Suomen ulkopolitiikasta ja Venäjän tapahtumista viimeisten neljän vuoden ajalta.
Himanen on nykyisin kysytty Venäjä-kommentoija ja tässäkin kirjassa hän kommentoi tv:stä tutulla tyylillään rauhallisesti mutta päättäväisesti viime vuosien tapahtumia.
Himasen mukaan kirjassa on kaksi päähenkilöä: Vladimir Putin ja Sauli Niinistö. Molemmille riittää paljon kritiikkiä.
Putin kaipaa menneeseen
Vladimir Putinin Venäjä haluaa Himasen mukaan entisen Neuvostoliiton ja jo sitä edeltäneen keisarillisen Venäjän tapaan olla “imperialistinen suurvalta, jota muut pelkäävät ja kunnioittavat”.
Neuvostoliitto inspiroi Putinia, sillä saihan Venäjän sydänalueet tuolloin turvakseen laajan etupiirin neuvostotasavalloista ja Itä-Euroopan niin sanotuista kansandemokratioista.
Nyt Putin yrittää imperialistisesti valloittaa Ukrainaa ja siinä samalla raunioittaa kansainvälisen nykyjärjestelmän, joka pohjautuu kansainväliseen oikeuteen ja yhteisesti tunnustettuihin pelisääntöihin.
Jos Putin onkin jämähtänyt menneisyyteen toistaessaan eräänlaista venäläiseen maailmaan koodattua tehtäväänsä, Suomen presidentti joutui pakosta kurkottamaan tulevaisuuteen.
Nato-vastustajasta Nato-maan presidentti
Sauli Niinistön johtaman Suomen linjana oli kirjoittajan mukaan helmikuuhun 2022 asti olla monen muun länsimaan tapaan Venäjälle hyvä naapuri. Niinistö loi itselleen “roolia suhteiden takuumiehenä”. Tilanne muuttui täysin Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Himasen sanoin viimeiset neljä vuotta ovat paradoksaalisia muun muassa siksi, että presidenttikautensa Nato-jäsenyyttä määrätietoisesti vastustanut valtionjohtaja jää Suomen historiaan presidenttinä, joka vei maan Natoon.
Himanen käy läpi viimeisten neljän vuoden tapahtumia paljolti omia kolumnejaan hyödyntäen. Himanen kirjoitti Ilkka-Pohjalaiseen ajassa kiinni olevia kolumneja, joiden anti pitää hyvin tänäkin päivänä.
Lukijan kannalta kolumnien uusiminen kirjassa ei välttämättä ole paras ratkaisu, sillä kolumnien lisäksi Himanen kirjoittaa lähes samat asiat leipätekstiin. Niinpä kirjassa on paljon turhaa toistoa.
Himanen kertoo kuitenkin sujuvasti Venäjän presidentin yhä yksinvaltaisemmista otteista.
Korona pilasi Putinin suunnitelmat suurista toisen maailmansodan päättymisen 75-vuotisjuhlista. Myös Putinin masinoima kansanäänestys perustuslain muutoksista eli käytännössä hänen ikuisesta presidenttiydestään piti siirtää myöhemmäksi.
Nato-prosessi eteni lopulta nopeasti
Venäjä esitti joulukuussa 2021 vaatimuksen turvallisuustakuista lännelle tietäen, että vaatimus ei mene läpi.
Putinin luonnostelemien takuiden hyväksyminen olisi muun ohella tarkoittanut, että Suomi ja Ruotsi eivät saisi liittyä Natoon. Putin vaati myös, että Nato-aseet olisi pitänyt poistaa Itä-Euroopan Nato-valtioista.
Lännen kieltäytyminen Venäjän sopimustarjouksesta tarkoitti Venäjän käsikirjoituksessa, että maan piti hoitaa turvallisuustakuut ottamalla Ukraina Venäjän ”suojaan”. Himasen mukaan tarkoitus oli harhauttaa ja luoda savuverhoa, jonka takaa Venäjä jatkoi sotilaallista valmistautumistaan.
Venäjän ukaasien torjumisen jälkeen alkoikin pohdinta, hyökkääkö Venäjä todella Ukrainaan. Himanenkin myöntää, että vielä joulukuun lopulla hän sanoi, ettei uskonut hyökkäyksen toteutuvan vaan että Venäjä halusi uhittelullaan lähinnä sitä, että se otetaan vakavasti ja mukaan erilaisiin korkean tason keskusteluihin.
Sodan alkaminen johti jäsenyyteen
Kun sota sitten kaikista ennakkospekulaatioista huolimatta alkoi, Suomi ryhtyi pyrkimään Natoon. Niinistö lennähti Washingtoniin mutta Nato-lupauksia ei sieltä tullutkaan.
Niinistön Washingtonissa suomalaistoimittajille antaman kryptisen lausunnon mukaan “turvallisuusyhteistyötä kehitetään prosessimaisesti”.
Tästä ymmärrettiin vain, että mitään Yhdysvaltojen turvallisuustakeita ei ollut saatu eikä Nato-reittikään näyttänyt miltään kiitotieltä.
Himanen käy läpi Nato-kevättä, jossa aluksi kansalaiset ja tämän jälkeen myös poliitikot kääntyivät Nato-jäsenyyden kannalle.
Tosin valtionjohdon näkemyksiä saatiin odottaa varsin pitkään ja Himanen lainaakin Niinistön epämääräisiä lausuntoja, joista ei saa selvää, minkälaista turvallisuusjärjestelmää Niinistö oli keväällä 2022 Suomelle kaavailemassa.
Presidentin lausunnot hämärän peitossa
Himanen lainaa Annika Hällstenin kirjaa, jossa ministeri Anna-Maja Henriksson kuvailee hallituksen ja presidentin (ns. tp-utva) ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan istuntoja Nato-keväänä: “Asia eteni kenenkään sanomatta suoraan, että Suomi hakisi Naton jäsenyyttä”. - - “Kesti varsin pitkään, ennen kuin alkoi valjeta, oliko (presidentin) lausunnon tarkoitus tukea Suomen Nato-hakemusta vai ei.”
Risto Uimosen kirjassa Niinistö sanoi, että “kyllähän minun mielipiteeni oli luettavissa koko ajan, ja se oli ilmoittamattakin selvä. Näin päättelin koko ajan.”
Jos Suomen valtiojohto eli presidentti ja keskeiset ministerit ovat voineet pitää useita kokouksia, joissa kaikki eivät tiedä, mihin presidentti on pyrkimässä, ei voi olla kuin kummissaan.
Vasta 12. toukokuuta, siis vajaat kolme kuukautta Venäjän hyökkäyksen jälkeen presidentti Niinistö ja pääministeri Sanna Marin sanoivat tiedotustilaisuudessa, että Suomen on haettava Naton jäseneksi.
Turvallisuuspolitiikka muutoksessa
Himasen mukaan Venäjän muuttuneen politiikan merkit olisi pitänyt lukea oikein viimeistään vuonna 2014, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan alueelle Krimiin ja liitti sen itseensä. Jo tätä ennen Venäjä oli seikkaillut Georgiassa ja miehittänyt sen kaksi aluetta.
Himanen toteaa, että Suomi on ollut aina sopeutujan roolissa ja tuo sopeutus oli siis Nato-jäsenyyden hakeminen viimein 2022. Himasen mukaan päätös liittyä Natoon “oli kaikkea muuta kuin itsestään selvä” Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Päätös tehtiin kuitenkin lopulta nopeasti.
Entäpä Ukrainan sodan päättyminen? Himasen mukaan Putin ja hänen sisäpiirinsä eivät aio eivätkä voi perääntyä valitsemaltaan tieltä.
Siksi Ukrainan sota “ei voi päättyä kestävällä tavalla muutoin kuin Ukrainan voittoon ja Putinin hallinnon romahtamiseen”. Himanen pitää Ukrainan voittoa realistisena mutta päämäärä edellyttää hänen mukaansa runsasta sotilaallista apua.
Todennäköisimpänä tulevaisuusvisioina Himanen näkee jonkinlaisen palatsivallankumouksen tai uuden presidentin nimeämisen. Vähemmän todennäköisiä vaihtoehtoja ovat demokraattisen Venäjän nousu tai maan hajoaminen pienempiin osiin.
Valtaoikeudet pois presidentiltä
Paitsi Nato-tiestä, Himanen kertoo läpi kirjan, miksi Suomen presidentin valtaoikeuksia pitäisi karsia niin, että Suomessa olisi jatkossa vain edustuksellinen presidentti ja sisä- ja ulkopolitiikkaa johtaisi pääministeri.
Jo korona-aika toi Himasen mukaan pulmia pääministerin ja presidentin valtaoikeuksien määrittelyyn. Esimerkkinä kiistoista on muun muassa Niinistön yritys edistää jonkinlaista koronanyrkkiä korona-asioiden hoitamisessa, vaikka vastuu pandemia-asioista oli yksiselitteisesti hallituksella.
Himanen tuo kirjassaan esille lukuisia tapauksia, joissa presidentti pyrki laajentamaan valtaoikeuksiaan muun muassa EU-asioissa.
EU-politiikka on Suomessa kuitenkin jyvitetty pääministerille ja asianosaisille ministereille. Nyt Nato-Suomessa on määritelty, että Nato kuuluu presidentin toimivaltaan ja tämä tuonee jälleen lukuisia ongelmia presidentin ja pääministerin suhteeseen.
Himasen näkemykset presidentin valtaoikeuksien poistamisesta tai karsimisesta ovat kyllä varsin vakuuttavia ja kysyä sopii, miksi Suomessa ei voisi siirtyä pääministeri-vetoiseen järjestelmään muiden eurooppalaisten valtioiden tapaan. Ainoa poikkeus EU:ssa on Suomen ohella Ranska.
Epäilenpä kuitenkin, että presidentin valtaoikeudet pysyvät entisellään. Sen verran innokkaasti suomalaiset haluavat itselleen aina uuden “kuninkaan”.