Kirja-arvio: Ei tavallinen maratontaival

Tämä teos ei ole maratonin mittainen sivuiltaan.

Kirsikka Myllyrinne juoksi maratonin Marathonista Ateenaan marraskuussa 2021.

Moderni klassinen matka, jonka tarina on muovautunut ajan saatossa, sanansaattaja Feidippideestä tai Thersippoksesta 2000-luvulle.

Henkiselle ja fyysiselle valmistautumiselleen tähän mäkiseen reittiin Myllyrinne ottaa mukaan niin antiikin klassikkoja kuin nykypäivän kirjailijoita, juoksemisesta kirjoittavia kuten runoilija Jouni Tossavainen ja Haruki Murakami.

Tätä nykyä Kyproksella asuva kirjoittaja ja kustannustoimittaja Myllyrinne muistaa ensimmäisen juoksukilpailunsa Helsingin Eläintarhan kentällä syksyllä 1983.

Sieltä on sijainniltaan ja ajassa pitkä matka koronapandemian ja sen jälkeiselle Välimerelle. Eltsusta olemassa olevalla perheen kaitafilmillä paistaa Myllyrinteen juoksemisen ilo. Se on siivittänyt häntä jaloille.

Tässä mietteliäässä, korona-ajan yksinäisyyttä, aatoksia, kipua, juoksuhikeä ja hengitystä tihkuvassa teoksessa on pitkänmatkan juoksun rauhallinen rytmi. Siinä ehtii pohtia, miksi ihminen, tässä tapauksessa Myllyrinne, juoksee.

”Kaikilla on oma syynsä juosta”. Kuitenkin.

Kehon kemiallisten ja fyysisten reaktioiden lisäksi, ja erottamattomasti niihin liittyen, juokseminen on suoritusta suurempaa.

Mielihyvä, väsymyksen tuoma onni, päämäärä, rytmi, henkinen vapaus, liikkuessa olemisen ja tekemisen filosofointi, jolla ei tarvitse olla seinään naulattua totuutta, koska, kuten juokseminen, joskus rullaa paremmin, toiste tuskaisemmin.

Juokseminen on samalla lineaarista ja kaaosmaista aikaa.

Mieli voi keskittyä ajatukselliseen polkuun tai pähkinän ratkaisuun, se voi poukkoilla ja kulkea omalakisesti missä ja miten tahansa. Se voi olla meditatiivisesti tyhjä, täydellinen tila. Varsinkin jos korvissa humisee kahlitsematon ilma, ei podcast, soittolista, radiokanava.

Myllyrinne kehrää antiikin historiallisia paikkoja ja sen myyttejä juoksutarinansa lankaan.

Ajatus juosta Marathonista Ateenaan syntyy koronapandemian sulkemissa yksitoikkoisissa kotiympyröissä Nikosiassa Kyproksella. Saarivaltioon verrattuna suomalaiset rajoitukset olivat suurta vapautta.

”Takavasemmalle” perhe-elämässä jäänyt juoksu alkaa houkuttaa antiikin kertomusten, itäisen Välimeren historian, maisemien ja sirpaleiden, ja fossiilin siivittämänä.

Koronaviruksen seisauttamassa elämässä Myllyrinne siirtää ”ajatukset menneeseen, olen hetken irti näköalattomasta nykyhetkestä. Samoin tapahtuu juostessa”. Hän kirjoittaa siitä, kuinka antiikki elämänohjeineen, -tapoineen ja aatteineen on samaa pitkää lankaa tähän päivään.  

Asuinseudun mäkiset maastot ovat hyvää ja mehut puristavaa harjoitusta maratonille. Lenkeillä Myllyrinteellä on usein mukana koira.   

Myllyrinne pureutuu juoksijalle tärkeisiin asioihin kuten kehon toimintaan, sen kuulemiseen ja tietoisuuteen siitä. Saamme katsauksen etiopialaisten juoksijoiden kestävyyden perustoihin.

Kirjoittaja etsii liikkumisen ja mielen siltaa, kohti jälkimmäistä. Fyysisyys riisuu pois ”sälän”. Jos ”on vain lepo, ravinto, liike, sydämen syke”, juokseminen myös ”antaa lupauksen muutoksesta, metamorfoosista”.  

Muutosta hän toki miettii vain omalla kohdallaan, mielenrauhan etsimistä Plutarkhoksen avulla. Filosofi ei ole ainoa, jonka kanssa Myllyrinne käy sisäistä keskustelua henkisillä lenkeillään.

Ateenan maraton juostaan Grigoris Lambrakisin nimissä.

Hän toimi vastarintaliikkeessä toisessa maailmansodassa. Kreikan sotilasjuntan aikana Lambrakis toimi rauhanliikkeessä.

Vuonna 1963 hän kulki rauhankylttiä kantaen Marathonista Ateenaan. Kohta tapahtuman jälkeen kaksi äärioikeistolaista henkilöä hakkasi hänelle aivovamman. Lambarkis menehtyi päiviä rikoksen jälkeen.  

”Juoksemalla kun voi levittää myös rauhan sanomaa”. Kunpa ison rahan kilpaurheilussa tällainen eetos eläisi väkevänä. Nyt tyhjänkoreat sanat sokerikuorruttavat kyynistä valtapeliä ja korruptiota.

Zozo Christodoulou on puolen maailman kohtalonsisar.

Urheileva mies on itsestään selviö. Urheileva nainen ei. Ei antiikissa, ei ennen viime vuosikymmeniä. Naisesta on ollut vain haittaa, Pandorasta lähtien.

Christodoulou oli ensimmäinen Ateenan maratonin juossut nainen. Poikkeusluvalla, vuosi oli 1974. Myllyrinne on hänelle ja aiemmille kanssasisarjuoksijoilleen kiitollinen. Voi keskittyä vain itsensä voittamiseen.

Sen hän tekee, juoksee Marathonista Ateenaan historian maisemien läpi. Sukka varvasta hiertäen, eväät syötynä, tuskaiset viimeiset askeleet itseään eteenpäin kannustaen.

Yksi päämäärä on mitalina taskussa, henkisenä matkana mielessä. Juoksu jatkuu – näin lukija tahtoo ajatella.