Vanhemmat voivat kokea itsensä todella avuttomiksi ja voimattomiksi, jos koulu ei reagoi lapsen kiusaamiseen. Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkku saakin lukuisia yhteydenottoja pitkään jatkuneista ja ratkeamattomista kiusaamistapauksista. Kaisa kertoo MTV Uutisille, kuinka haki monelta taholta apua tyttärensä kiusaamistapaukseen sitä saamatta.
Kaisan* tytär Vilma* oli ensimmäisellä luokalla, kun hänen luokalleen tuli uusi oppilas. Aluksi näytti, että heidän välinsä olivat todella hyvät ja ystävälliset. Pikkuhiljaa äiti alkoi huomata huolestuttavia merkkejä.
– Vilma alkoi hiljalleen muuttua ahdistuneemmaksi, minkä jälkeen alkoi pitkä selvittely, ennen kuin tilanteen todellinen laita aukeni meille vanhemmille kokonaisuudessaan, Kaisa kertoo.
Äiti oli yhteydessä opettajaan, joka otti Kaisan huolen todesta ja seurasi tilannetta. Kun opettaja vaihtui pari vuotta myöhemmin, niin tilanne riistäytyi äidin mukaan käsistä.
– Muutaman kerran hän kertoi puhuneensa oppilaiden kanssa, mutta siitä ei seurannut mitään. Hän ei ottanut tilannetta tosissaan.
Kaisa pyysi tilanteen selvittelyyn mukaan myös koulukuraattorin ja koulupsykologin. Selvittelyihin otettiin mukaa myös rehtori. Useiden eri kokoonpanoilla järjestettyjen tapaamisten jälkeen rehtorin ratkaisu oli Kaisan mukaan se, että tytöt pidetään erillään. Tätä ei kuitenkaan noudatettu.
– Lähetin opettajalle useamman viestin sattuneista tilanteista, joissa kiusaaja pääsi kiusaamaan tytärtäni.
Yhä ylempiin tasoihin yhteyttä
Äidin epätoivo kasvoi. Niinpä hän otti yhteyttä alueen vastaavaan rehtoriin.
Kaisa-äiti haki apua tyttärensä kiusaamiseen – sai vastaukseksi pelkkää vähättelyä: "Se on käsittämätön voimattomuuden tunne, kun et voi tehdä oman lapsesi hyväksi mitään"
– Hän kysyi, että mitä jos lapseni on liian herkkä, ja opettajat siksi suodattavat lapseni kertomuksia.
Koska kiusaamisesta haluttiin todisteita, Kaisa alkoi soittelemaan luokkakavereiden vanhempia läpi.
Paljastui, että myös muilla oli samankaltaisia kokemuksia. Vanhemmat allekirjoittivat yhteenvedot kiusaamisista, jota koulu ei kuitenkaan Kaisan mukaan ottanut vastaan.
Kasvatusalalla itsekin työskentelevä Kaisa ei voinut hyväksyä koulun toimintaa.
Hän kirjoitti tapahtumista yhteenvedon kaupungin sivistyslautakunnalle, pormestarille ja apulaispormestarille. He kuitenkin totesivat, että eivät voi puuttua yksittäisen oppilaan kiusaamiseen.
Seuraavaksi Kaisa oli yhteydessä aluehallintovirastoon ja lopulta apulaisoikeusasiamieheen. Heidän mukaansa koulu oli tehnyt kaiken tarpeellisen kiusaamisen lopettamiseksi kaikkien pykälien mukaan.
– Kaikki toiminta on ollut pelkkää protokollan seuraamista, mutta koulun halu auttaa lasta oli hukassa. Tarkoituksena on vain suojata oma selusta, Kaisa harmittelee.
Erityisen hankalaa Kaisan on käsittää sitä, että miten asian kanssa on voitu korkeampien tahojen mukaan toimia oikein.
– Onko siis ihan ok sanoa kiusattua liian herkäksi, ruotia kiusatun ominaisuuksia, piiloutua todisteiden puutteiden taakse samalla, kun omalla toiminnallaan vaikeuttaa todisteiden saamista? hän ihmettelee.
– Työelämässä lait suojaavat työntekijöitä hyvinkin tiukasti, ja esimiehet joutuvat hyvinkin helposti vastuuseen laiminlyönneistään. Koulumaailmassa lapsen voi tuhota täysin ilman, että ketään kiinnostaa tai kukaan ottaa vastuuta.
Ainoat, keneltä Kaisa kokee saaneensa apua tyttärelleen ovat koulupsykologi, koululääkäri sekä lasten ja nuorten poliklinikan lääkäri.
Katso video: Tunnetaitojen käsikirja -kirjan kirjoittaja psykologi Julia Pöyhönen uskoo, että kiusaaminen liittyy tunnetaitoihin.
7:35
Terapiaa, mutta ei anteeksipyyntöä
Kaisa kertoo tilanteestaan, sillä ei voi hyväksyä koulun toimintaa ja sen seurauksia omalle tyttärelleen.
Vilman tilanne sakeni kiusaamisen seurauksena. Hän ahdistui, lopetti puhumasta kodin ulkopuolella kenellekään, ei syönyt, ei uskaltanut nukkua yksin ja alkoi saada masennuksen kaltaisia oireita.
– Olen yrittänyt kaikkeni ja vienyt asiat niin pitkälle kuin mahdollista, mutta silti apu on ollut todella vähäistä. Se on aivan uskomaton ja käsittämätön voimattomuuden tunne, kun et voi tehdä oman lapsesi hyväksi mitään.
Kaisa kertoo tilanteen parantuneen nyt, vaikkakin se vaati vuosien työn ja opettajan ja rehtorin vaihtumisen. Myös kiusaaja siirtyi toiseen kouluun.
Kaisa ei voi ymmärtää sitä, miksei kukaan koulussa halunnut auttaa hänen lastaan.
– Kukaan ei ikinä myöntänyt mitään, eikä koululta kuulunut koskaan anteeksipyyntöä. Tuntuu, että me ollaan iso paskakimpale, jota heitellään aina vaan eteenpäin, johon ei haluta koskea, ettei se paska tartu, äiti harmittelee.
– Apua saa vasta, kun vaatii, huutaa, raivostuu, riitelee vastaan. Vasta sitten autetaan, kun on pakotettu auttamaan. Mitä jos perheellä ei ole voimavaroja tähän? Ja pitääkö näin järkyttävässä tilanteessa kuluttaa viimeiset voimavarat taisteluun avun saamiseksi.
Tukikeskukselle tuttu ilmiö
Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkussa tunnistetaan Kaisan ja Vilman kohtaama ongelma.
–Juuri tällaisista tilanteista tulee meille todella paljon yhteydenottoja, hankevastaava Tina Holmberg-Kalenius kertoo.
– Meidän näkökulmasta huonosti hoidettuja kiusaamistapauksia on todella paljon, mutta meille ei tulekaan niitä hyvin hoidettuja tapauksia, koska ne on hoidettu jo hyvin, hän huomauttaa.
Holmberg-Kalenius listaa, että kiusaamistapauksissa kuuluu ensin ottaa yhteyttä opettajaan, sitten rehtoriin ja sen jälkeen sivistystoimeen tai koulutoimenjohtajaan.
– Aviin voi myös tehdä kantelun, mutta se on toisinaan yhtä tyhjän kanssa, koska käsittelyajat ovat pitkiä ja lopputulema on yleensä se, että koulu on tehnyt kaikkensa, vaikka niin ei välttämättä ole ollut.
– Vanhemmat voivat yrittää olla yhteydessä myös lastensuojeluun ja ankkuritiimiin, johon kuuluu poliisi ja sosiaalityöntekijä, mutta aina koulut eivät halua heitä mukaan. Koulut haluavat selvittää asiat itse, ettei niistä tule julkisia, Holmberg-Kalenius selittää.
Rakenteet ja lait puuttuvat
Hankevastaava on huolissaan siitä, että Suomesta puuttuu rakenteet siihen, kuinka kiusaamiseen voisi puuttua.
– Meillä ei ole kirjattu lakiin sitä, että miten kiusaamistilanteissa pitäisi toimia, kuinka nopeasti ja millaisia tuloksia niistä pitäisi saada aikaan. Kaikki mitä ei ole kirjattu lakiin on vain suositusta, joten siitä ei välitetä.
– Meillä ei ole esimerkiksi viranomaista, jolle kiusaaminen kuuluisi, vaan vastuu on ripoteltu sinne tänne.
Toisena esimerkkinä Holmberg-Kalenius kertoo tilanteen, jonka taakse koulut voivat hänen mukaansa myös tavallaan piiloutua.
– Ihan äskettäin tuli tietoon tilanne, että koulu oli tajunnut ettei sen ole kirjaamisvelvollinen kiusaamisesta, ainoastaan puuttumisvelvollinen. Eli ei kirjata mitään ja sanotaan, että ei ole kirjattu, kun mitään ei ole tapahtunut, hän selittää.
– Meidän työssä näyttäytyy todella paljon tätä, että ikään kuin piiloudutaan, kun ei ole velvoitetta. Se on huono asia, koska silloin se kiusattu lapsi kärsii vielä enemmän.
Holmberg-Kalenius kertoo tunnistavansa myös vähättelyn kulttuurin ja sen, että koulun puolelta vedotaan esimerkiksi lapsen yliherkkyyteen tai johonkin diagnoosiin.
– Aika usein kuulemme juuri tuon selityksen. Mutta vaikka lapsi olisikin yliherkkä tai jotain muuta, niin ei se millään tavalla oikeuta kiusaamista! Nuo tuollaiset selitykset ovat kauhean turhia.
Jos lapsi kokee tulleensa vähätellyksi ja ohitetuksi kerrottuaan kiusaamisesta, niin hän tuskin toista kertaa edes yrittää tuoda asiaa esille.
– Ilmapiirin pitäisi olla koulussa sellainen, että kiusaamisesta kertominen on positiivinen ja hyvä asia eikä siitä saa kantelupukin leimaa. Kiusaamisen suhteen pitäisi olla nollatoleranssi, se olisi kaikkein tärkeintä.
*Kaisan ja Vilman nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.
