Sijaisvanhemmuus on erityistä vanhemmuutta. Sijaisvanhemmuus tulee kyseeseen silloin, kun lapsi ei syystä tai toisesta voi varttua biologisten vanhempiensa kanssa.
Sijaisvanhemmuuden ja adoption ero on, että sijaisperheessä lapsi säilyttää yhteyden omaan lähiverkostoonsa – biologisiin vanhempiin tai muihin lapselle tärkeisiin sukulaisiin ja ihmisiin.
Jaana Rantala, 42, on toiminut sijaisvanhempana kymmenen vuotta. Hän on sijaisvanhempi kahdeksalle lapselle, joista neljä on jo muuttanut pois kotoa aikuistumisen myötä.
Kotona asuvat lapset ovat 10–17-vuotiaita. Lisäksi kotona asuu yksi Jaanan biologinen poika, 10-vuotias Mikael.
Sijaisvanhemmuus on Rantalalle hänen omien sanojensa mukaan tietynlainen unelmien täyttyminen.
Hän todisti nuorempana lastensuojelun tilannetta työskennellessään perhekodissa. Sijaisvanhemmista oli pula.
Silloin hän havahtui, mitä haluaa elämässään tehdä.
– Siellä näin erilaista lastensuojelun maailmaa. Jäi ajatus, että sijaisvanhemmuus voisi olla minulle oikea tapa olla mukana lastensuojelussa.
Kova tarve sijaisvanhemmille
Sijaisvanhemmuus on suuri päätös ja vastuullinen tehtävä. Näin toteaa Helsingin perhehoidon johtava sosiaalityöntekijä .
