Jussi Kärjen kommentti: Stubbin Alex-kirja kuvaa sopuisasti politiikan paineita – pari demaria saa sapiskaa, muutama ylistystäkin

Kirja etenee Stubbin lapsuudesta kaikkein tärkeimpien elämänvaiheiden kautta tähän hetkeen. Ja se etenee soljuen helppolukuisesti, mikä ei ole toki ihme, sillä tekijät Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb ovat sanankäytön ammattireiskoja.

Jo alkukappaleissa käy selväksi, että Alex-kirjasta on turha etsiä muiden ihmisten mustamaalausta. Sen sijaan kirjasta löytyy liuta ihmisiä, joita Stubb ylistää ja kiittelee. Suurimpia arvostuksen sanoja saavat presidentti Martti Ahtisaari ja ulkoministeriön valtiosihteeri Antti Satuli. Ystävistä Kai Seikku ja Kirsi Piha.

Toki Stubb osaa sivaltaakin, mutta sivistyneesti kehujen kautta toiselle kumartaen toiselle pyllistäen. Nobel-palkittu Ahtisaari saa kirjassa paljon huomiota:

"Olin äärettömän iloinen Martin puolesta. En vain siksi, että hänen elämäntyönsä palkittiin, vaan myös siksi, että tapa, jolla häntä käsiteltiin Suomen mediassa hänen presidenttikautensa aikana, oli ala-arvoista. Ala-arvoisesti häntä kohteli myös sosialidemokraattinen puolue", Stubb kirjoittaa.

Demareille paljon huomiota

Yllättävän paljon huomiota saa myös sosialidemokraattinen puolue.

Stubbille näyttää jääneen syvä haava edellisen hallituksen loppuvaiheista, sillä muutamilla demareilla on pahiksen rooli muuten niin positiivishenkisessä kirjassa.

Kesällä 2014 molemmilla, kokoomuksella ja SDP:llä, olivat uudet puheenjohtajat ja peli kulisseissa oli kovaa.

Kirjassa Stubb arvioi, että "sosiaalidemokraattien piirissä oli tehty päätös pysyä hallituksessa mutta tehdä hallituskauden lopusta vaikea erityisesti kokoomukselle ja uudelle puheenjohtajalle. SDP oli laskenut, että he eivät tule voittamaan seuraavia vaaleja, mutta riitaisa ja toimintakyvytön hallitus syö enemmän pääministeripuolueen kuin heidän kannatustaan. Tämä taas avaisi tien punamultahallitukselle."

Hallituksen vaikeita hetkiä Stubb kuvailee: "Oppositio räksytti. Antti Rinne räksytti. Joka aamu sain mediasta lukea olevani milloin mitäkin: kusipää, valehtelija, narsisti."

Stubbin antipatiat demareita kohtaan juontavat jo hallitusneuvotteluista vuonna 2011. Tuolta ajalta Stubb uhraa kirjassaan muutaman rivin SDP:n vahvalle vaikuttajalle Eero Heinäluomalle.

"Heinäluoma hääräsi jälleen kerran takapiruna. Pelasi omaa peliään, kuten aina", Stubb kirjoittaa.

Hyvis demareiden joukossa on puolueen syrjäytetty puheenjohtaja, kohtalotoveri siis, Jutta Urpilainen. Stubb arvioi Urpilaista poikkeuksellisella lämmöllä.

"Jaan poliitikot kahteen leiriin sen perusteella, ketkä ovat mukana arvojen takia, ketkä pelkästään vallan takia. Jutta oli mukana maailmanparantamisen vuoksi. Monta kertaa sanoin Jutalle: Koeta jaksaa! Lähetin tekstareita ja tsemppasin."

Omaa pesää ei liata

Omaa pesäänsä Stubb ei likaa juuri lainkaan, vaikka eduskuntaryhmässä moni savusti häntä ulos puheenjohtajakamppailussa keväällä 2016. Stubb analysoi, että halu syrjäyttää hänet ei voinut johtua tuloksista tai linjasta.

"Kaiken täytyi kulminoitua henkilöön. Olin väärä henkilö tekemässä oikeaa politiikkaa ja saavuttamassa oikeita tuloksia. Ehkä väärään aikaan", Stubb kirjoittaa.

Persoonana Stubb on kotimaan politiikan ensimmäinen rokkistara, mutta täällä ovat enemmän muodissa tango ja tanhut. Stubbin avoimuus, twiitit, selfiet, shortsit olisi varmaankin hyväksytty paremmin parempina aikoina. Stubbin ministerivuosille siunaantuivat tämän sukupolven vaikeimmat hetket. Georgian sota aloitti uuden voimapolitiikan ajan, investointipankki Lehman Brothersin kaatuminen syöksi talouden vuosien alamäkeen ja pakolaiskriisi koetteli Euroopan rajoja.

Stubb halusi politiikkaan vähemmän pönötystä ja mainitsee esimerkit Yhdysvaltain presidentti Barack Obama sekä Kanadan pääministeri Justin Trudeau. Trudeau saattaa siellä päin kesken palaverin nousta kokouspöydälle käsinseisontaan, mutta Stubbin pyöriminen tikkatauluna täällä meillä oli liikaa. Vaikeina aikoina suomalaiset tuntuvat kaipaavan enemmän yrmyä johtajaa kuin leveää hymyä.

Alex-kirjan tarinat junnuvuosien jääkiekkojoukkueen pukukopista, vaimon tapaaminen mirri kaulassa, treffikutsut Pariisin suosituimmalla gay-kuntosalilla ja kolmen pointin omaksuminen Furmanin yliopistossa ovat kaikki hyvin kirjoitettuja tarinoita, mutta ne eivät kiinnosta ainakaan minua yhtä paljon kuin politiikan lähihistoria.

Kirjan parasta antia on pääsy politiikan kulisseihin, siihen armottomaan vääntöön. Ja Stubb kertoo avoimesti, miltä hänestä on tuntunut niissä mutapaineissa ja valtavissa paineissa. Ja miltä tuntuu perheenisänä, kun ilmakiväärin luodit rikkoivat kotitalon ikkunat tai cokikset lensivät kasvoille.

Alex-kirjan lukee suht nopeasti, mutta muutaman kerran se pysäyttää ajattelemaan. Ainakin minut: Ihmisiä ne ovat poliitikotkin. Sori siitä!