Jarno Limnéllin kommentti: Osaako suomalainen muodostaa NATO-kannan?

Politiikkaa seuraavat ovat huomanneet, että alkuvuodesta on keskusteltu paljon ulkomaisesta sekaantumisesta EU:n demokraattisiin prosesseihin – myös Suomessa. Samalla suuri osa meistä ei ole näitä uutisia noteerannut. Etäiset poliittiset pikkukohut on helppo ohittaa olankohautuksella.

Yksi näkyvimpiä turvallisuuspoliittisia keskusteluja viime aikoina on ollut Suomen ja Ruotsin mahdollinen Nato-jäsenyys. Suomessa Naton kannatus on juuri nyt korkeammalla kuin koskaan, ja Ruotsissa kannatus on jo ylittänyt vastustuksen. Taustalla vaikuttaa ennen kaikkea Venäjän viimeaikainen uhittelu lännen suuntaan.

Vaikka mahdollista Nato-jäsenyyttä ei päätetäkään kansanäänestyksellä, on muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhunut jo pitkään suuntaa-antavan äänestyksen puolesta. Myös Nato edellyttää, että jäseneksi pyrkivässä maassa on mahdolliselle jäsenyydelle laaja kansan tuki.

Lue lisää: Presidentti Sauli Niinistö pitää kansan mielipiteen selvittämistä tärkeänä mahdollista Nato-jäsenyyttä mietittäessä

Lue lisää: MTV Uutisten kysely: Nato-jäsenyyden kannatus on noussut 30 prosenttiin, vastustus laskenut selvästi – "Turvallisempaa olisi lännen kanssa"

Kannastaan epävarmoja on tällä hetkellä kuitenkin lähes joka kolmas. Moni onkin kritisoinut tavallisen kansalaisen mahdollisuuksia muodostaa todenmukainen kokonaiskuva ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Onko edes realistista ajatella, että jokainen äänioikeutettu pysyisi ajan tasalla, kun nykyään jo pelkästään Euroopan turvallisuustilanteen seuraaminen vaatisi päivittäin erittäin laajaa mediaseurantaa?

Informaatiovaikuttaminen on todellinen uhka

Jo mainittujen EU-mietintöjen ja ulkoasiainvaliokunnan henkilövaihdosten lisäksi tänä vuonna on uutisoitu muun muassa Venäjän vaatimista turvatakuista ja kirjeestä länsimaille (Suomessa mieleen muistui Noottikriisi vuodelta 1961), Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportista (Venäjän käsitys niin sanotusta “hyvästä naapurista”), Ruotsin sotilaallisen valmiuden nostamisesta Gotlannissa (Ruotsin ja Suomen välinen kahdenvälinen puolustusyhteistyö on kehittynyt viime vuosina merkittävästi), Venäjän lisääntyneestä aktiivisuudesta Ukrainan rajalla (Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa puhuttiin Venäjän jopa lavastavan itseään uhriksi), Venäjän sotaharjoituksista Valko-Venäjällä (jossa kansannousu on jatkunut jo kaksi vuotta, vain satojen kilometrien päässä Helsingistä) sekä USA:n lähettämistä 2 000 sotilaasta Eurooppaan – jo olemassa olevien 60 000 lisäksi.

Ja nyt on vasta helmikuu. Listaa voisi myös jatkaa vaikka kuinka paljon. Lisäksi maailmassa tapahtuu muutakin uutisoitavaa kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka, eikä monellakaan ole arjessaan mahdollisuutta seurata mediaa tuntikaupalla päivittäin.

Informaatiovaikuttaminen, eli ulkomaisten toimijoiden pyrkimys muuttaa keskustelua ja mielipiteitä mieleisikseen, on todellinen uhka. Myös huoli mahdollisen suuntaa-antavaan Nato-äänestykseen kohdistuvasta informaatiovaikuttamisesta on todellinen. Yhtälö ei ole yksinkertainen.

Yhtenä ratkaisuna voisi toimia viranomaisten keskitetty viestintä nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimivalla Kyberturvallisuuskeskuksella on erinomainen kuukausittain katsaus nimeltään kybersää, jossa se kokoaa yhteen kuluneen kuukauden tärkeimmät uutiset tietoturvailmiöistä. En näkisi lainkaan huonona, mikäli samanlainen katsaus olisi luettavissa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kuka alkaisi julkaista turpokeliä?

Suomalaiset ovat fiksua ja sivistynyttä kansaa. Ei ole mitään syytä vähätellä meidän kykyämme ymmärtää monimutkaistakaan turvallisuustilannetta, mutta jonkun pitää turvallisuutta ja siitä viestimistä myös johtaa.

Kirjoittaja on sotatieteiden tohtori ja työelämäprofessori.