Venäjä ehkä nujertaa Ukrainan sotilaallisesti, mutta se joutuu maksamaan sotapolitiikastaan järisyttävän hinnan taloudellisesti, poliittisesti ja henkisesti. Euroopan turvallisuus on murentunut, eikä paluuta entiseen ole näköpiirissä. Siksi myös Suomen päättäjien on pikapuoliin otettava kantaa, onko Suomen turvallisuuspoliittinen linja ajan tasalla, kirjoittaa MTV Uutisten uutispäätoimittaja Ilkka Ahtiainen.
Jossittelu on historian harrastuksen suosituimpia alalajeja, ja juuri nyt moni suomalainen historian harrastaja haikailee 1990-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. On ilmeistä, että noihin aikoihin Suomella oli otollinen tilaisuus liittyä Natoon. Aiheesta kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski erinomaisessa artikkelissaan ulkoministeriön asiakirjoihin tukeutuen.
Jossittelija pohtii, miksei Nato-hakemusta tuolloin jätetty. Tilaisuus oli otollinen erityisesti siksi, että Nato oli ottamassa uusia jäseniä. Presidentti Boris Jeltsinin Venäjä vastusti, mutta ei voinut mitään, vaikka kandidaatit olivat entisiä neuvostoimperiumin osia: Puola, Unkari ja Tsekki liittyivät Natoon vuonna 1999.
Elettiin historian murroskohtaa, ja on ilmeistä, että Suomen jäsenyys ei tuolloin olisi nostattanut kummoisia kansainvälispoliittisia laineita.
Venäjä ei voi voittaa sotaa
Elämme jälleen historian murrosta, joka tosin on paljon arvaamattomampi kuin 1990-luvun loppu oli.
Venäjän armeija varmaankin kykenee voittamaan taistelun Ukrainasta, mutta voi kysyä, mitä tällä voitolla tekee. Hyökkäys on osoittautumassa valtavaksi poliittiseksi virheeksi. Venäjä on ajautunut monen rintaman sotaan, jota se ei voi voittaa. Informaatiosodan maailman silmissä se jo hävisi, maine on mennyt. Jos taloussodan lopputuloksena on Venäjän pohjoiskoreamainen eristäminen ja talouden romahdus, Putinin on vaikea luvata kansalleen valoisaa tulevaisuutta. Kulttuuri- ja urheilusiteiden katkeamista länteen ei myöskään pidä väheksyä.