Jarkko Sipilän hyytävä juhannusnovelli: Vesurimies

Tämä oli niin lähellä täydellistä juhannuspäivää kuin Pekka Männikkö saattoi kuvitella. Järvi oli tyyni, mitä nyt iltasyönnillä olevien kalojen tekemät renkaat rikkoivat pintaa. Lämpökin oli vielä kahdenkymmenen pinnassa, mutta Männiköllä oli silti vanha tuulitakki päällä itikoiden takia.

Kellukkeiden päälle rakennettu pieni laituri keinahti, kun Männikkö liikahti hieman lähemmäksi vaimoaan. Tämä hymyili. Molemmat olivat jo eläkkeellä - olleet muutaman vuoden.

Lapset olivat perheineen lähteneet muualle, vaikka yleensä juhannusta vietettiin perheen kesken. Vanhempi poika oli automatkalla Ruotsissa ja nuorempi tytär oli vuokrannut huvilan Italiasta.

Männikkö kaipasi lastenlasten tuomaa hälinää, mutta juuri nyt sen puute ei häirinnyt lainkaan. Päinvastoin. Rannoilla paloi kolme kokkoa ja jostain tuli vieno savun haju.

Entinen rikoskomisario Männikkö kiersi kätensä Paulan hartioiden ympäri. Ei tarvinnut sanoa mitään. Hautajärvi lumosi kauneudellaan.

xxx

Saunan aikana oli alkanut tuulla. Männikkö oli jättänyt iltauinninkin väliin, kun jostain kauempaa kuului ukkosen jyrähdys. Hän oli vain istunut hetken kuistilla. Sade oli alkanut silloin.

Verryttelyhousuihin ja pitkähihaiseen harmaaseen paitaan pukeutunut Männikkö laittoi kaksi makkaraa tikkuun ja asetti sen parista tiiliskivestä rakentamaansa telineeseen. Näin makkaranpaistajan ei tarvinnut koko ajan istua kuuman hiilloksen kupeessa.

Mökki ei ollut kovin iso, muttei aivan pienimpiäkään. Tupaan mahtui kahdeksan hengen ruokapöytä, vuodesohva ja keittonurkkaus. Keittotaso oli takan vieressä ja takaosassa oli kaksi makuusoppea.

Männiköt olivat ostaneet tontin yhdeksänkymmentäluvun laman aikana ja rakennuttaneet sen itse. Paikalla ollut aiempi mökki oli palanut.

Männikkö kaivoi puhelimensa ja katsoi säätutkan. Ukkosrintama halkoi koko Hämeen. Tämä ei ollut mikään pieni myrsky. Hän ajatteli, että vahinkojakin saattaisi syntyä, kun ihmisiä oli maaseudulla paljon. Poliisimies ei päässyt tavastaan ajatella.

Jyrähdys kuului lähempää ja valot välähtivät. Tuuli oli vääntänyt sateen ja isot pisarat iskivät mökin ikkunaan.

- Voi tulla rakeitakin, Paula sanoi. 

Vaimo haki kynttilän kaapista ja sytytti sen kaiken varalta. Pekka Männikkö käänsi makkarat takassa ja otti oven pielen hyllyltä taskulampun valmiiksi.

Salama välähti ja Männikkö ehti laskea neljään ennen jyrinään. Ukkonen oli melkein päällä. Tuvan kaksi lamppua sammuivat. Kynttilä lepatti ja hiillos hehkui punaisena hämärässä huoneessa.

- Pitäisikö mennä autoon? huolestunut Paula kysyi.

- Eiköhän tämä tästä. Onhan näitä ollut.

- Niin.

Männikkö istahti jakkaralle takan eteen. Makkarat näyttivät valmiilta. Ulkoa kuului sateen ropinan keskeltä kolahdus.

- Mikä se oli? nainen kysyi.

Ennen kuin mies ehti vastata, ovelta kuului koputus.

- Kuka se nyt voi olla?

Pekka Männikkö kohautti olkapäitään ja nousi. Olisiko myrsky yllättänyt retkeilijäseurueen? Makkaraa olisi kyllä heillekin.

Männikkö työnsi oven auki. Läpimärkä, tanakanoloinen mies seisoi metrin päässä kuistilla. Miehen katse oli maassa ja kädet selän takana.

Hänellä oli valkoinen teepaita ja sinisen farkut. Pitkähköt, märät hiukset olivat liimaantuneet päälakeen. Männikkö arvioi miehen nelikymppiseksi.

- Mikä hätänä? Männikkö kysyi, mutta mies ei vastannut.

Tulija nosti katseensa ja Männikkö tajusi silmistä, että kaikki ei todellakaan ollut kunnossa. Muuta hän ei ehtinytkään tehdä.

Vesuri heilahti vauhdilla kohti Männikön päätä ja veri roiskahti.

- Mitä te täällä teette? Mies huusi ja löi uudestaan.

Pekka Männikkö tuupertui ja mies ryntäsi sisään.

- Mitä te täällä teette? hän huusi uudestaan.

xxx

Vanhempi konstaapeli Hietanen istui Mondeon pelkääjän paikalla ja piti kiinni kauhukahvasta. Kollega ei ajanut mitenkään kovaa, mutta metsäinen, mutkikas ja kuhmurainen hiekkatie tuntui. Mondeon jouset oli ajettu loppuun.

- Kilometrin verran vielä, 27-vuotias Hietanen sanoi. Naisella oli vihreät reisitaskuhousut ja sininen pusakka. Ruskeat hiukset olivat tiukalla poninhännällä, joka näytti kiristävän poskilihaksetkin taakse.

Metsikkö aukeni peltomaisemaan. Pilvet roikkuivat varhaisaamun tummanharmaana, mutta enää ei satanut. Mondeon kello näytti 05:10. Sen verran hämärää kuitenkin oli, että Mondeonkin valot vielä erottuivat hiekkatiestä.

Ratin takana istui Peter Tyni, toinen rikoskonstaapeli. Hän oli niukasti yli kolmekymmentä ja sen verran pullaa oli rikospoliisin palavereissa ja kahvihuoneessa parin vuoden aikana syöty, että posket eivät olleet lommolla. Tyni oli kaksikosta selvästi kokeneempi, vaikka molemmat tiesivät olevansa noviiseja henkirikostutkinnassa.

Sellaiselle rikospaikalle tässä oltiin kuitenkin menossa. Hietanen ja Tyni muodostivat koko Lahden poliisin vakavan rikollisuuden vuorossa olevan henkilöstön.

Tyni oli soittanut päivystävälle komisariolle, joka oli luvannut lähettää teknisen tutkijan paikalle, kunhan jostain sellaisen löytäisi. Tynin ja Hietasen pitäisi kerätä perustietoja, jotta voitaisiin katsoa mitä oli tapahtunut ja miten juttua tutkittaisiin.

- Pellonkulman T-risteyksestä oikealle ja seuraavasta vasemmalle, nainen totesi.

Tyni polkaisi kaasua, mikä sai Hietasen jännittämään itsensä. - Mitä nyt?

- Kuulostit kartanlukijalta. Jokaisella suomalaismiehellä on ralligeeni.

Hietasen teki mieli kehottaa Tyniä kasvamaan aikuiseksi, mutta jätti sen sanomatta. Turha tässä oli kiristää välejä. He eivät olleet juurikaan tehneet työtä yhdessä. Nainen tiesi, ettei Tynillä ollut lapsia ja että tämän vaimo työskenteli sairaanhoitajana. Nainenkin oli juhannuksena töissä, joten kuvio varmaan sopi molemmille.

Hietanen asui yksin, joten mitään perhevelvollisuuksia ei ollut. Hänellä oli poliisina selvä tavoite, joko keskusrikospoliisiin tai Helsingin murharyhmään. Jos Hämeessä tekisi muutaman vuoden hyvin työtä, mahdollisuuden kasvaisivat.

Joka tapauksessa tämä oli paljon parempaa jo nyt kuin ajaa juhannuksena kännimaijaa ja kuskata porukkaa festareilta putkaan.

Mökki - tai sen rauniot - tuli mutkan takaa esiin yllättäen.  Hietanen erotti savun hajun. Paikalla oli vielä VPK:n palomiehiä.

Tyni pysäytti Mondeon ja kaksikko hyppäsi autosta.

Yksi palomiehistä poltteli tupakkaa auton puskurilla istuen.

- Poliisista, Hietanen sanoi. - Kukas täällä johtaa toimintaa?

- Ei täällä kukaan johda mitään, mutta Nummisto on pomo, kaitakasvoinen haalarimies sanoi. Mies viittasi laiskasti nurmipihan puutarhapöydän tuoleissa istuvaan kaksikkoon.

Talo oli palanut, muttei kovin pahasti kuitenkaan. Kattokin näytti pääosin ehjältä.

- Ette tuoneet kahvia? pyylevä kuusikymppinen mies palomieshaalareissa kysyi. - Sitä on vähän kaipailtu.

- Mitä täällä on tapahtunut? Hietanen ohitti vinoilun.

- Tuosta kuistilta näkee hyvin, Nummisto vakavoitui. - Pahalta näyttää.

Hietanen mietti miten pahasti rikospaikkajäljet olisivat palomiesten jäljiltä tuhoutuneet. Jos vettä oli ruiskutettu satoja litroja, niin sormenjälkiä tai dna:ta ei löytyisi.

Kymmenisen metriä leveässä, siniharmaassa mökissä oli harjaskatto ja kuistilta oli kaksi ovea. Toinen arvatenkin saunaan ja toinen varsinaiseen mökkiin. Molemmat ovet olivat auki.

Palovahingot näyttivät olevan vasemmalla tuvan puolella.

Poliisit nousivat pari porrasta ylös. Ensimmäinen ruumis oli heti ovella. Mies oli kaatunut pitkin pituuttaan ja pää oli hakattu irti.

- Se toinen on taaempana, heidän perässään tullut Nummisto totesi. - Nainen ja sama kohtalo.

- Olit oikeassa, Tyni totesi. - Pahalta näyttää.

Nummisto nyökkäsi. - Mutta kyllä täältä rikospaikkajälkiä saa. Takakulmaan oli koottu roinaa ja se oli selvästi sytytetty, mutta kun oli päässyt katosta läpi, niin sade oli sammuttanut. Tappaja oli tehnyt virheen, kun oli sulkenut oven. Ei syntynyt kunnon läpivetoa.

Hietanen kaivoi taskusta puhelimensa ja otti muutaman yleiskuvan. Kun ne lähettäisi päivystävälle komisariolle, niin eiköhän teknisiä tutkijoita löytyisi lisää.

- Kaksoismurhahan tämä selvästi on, Tyni totesi.

xxx

Lahden poliisiasemalla oli hiljaista. Käytäviltä puuttui normaalin arki-iltapäivän säpinä. Tyni ja Hietanen istuivat neljän hengen avokonttorissa tietokoneiden ääressä. Tekniset tutkijat olivat tulleet mökille, joten heitä ei siellä enää tarvittu.

Kaksikko oli jututtanut ilmoituksen tehneen naapurin, jonka mökki oli neljänsadan metrin päässä. Helsinkiläisinsinööri ei ollut osannut kertoa juuri mitään. Hän oli tuntenut aamuyöstä vahvan savun hajun, epäillyt tulipaloa ja käynyt katsomassa naapuriaan. Insinööri oli ilmoittanut palosta ja kuolleista hätänumeroon. Muita havaintoja hänellä ei ollut.

Paluumatkalla Tyni ja Hietanen olivat syöneet ABC:llä. Kummallakaan ei varsinaisesti ollut nälkä, mutta poliisin ammatissa oli oppinut syömään silti.

Nyt piti kerätä tietoa. Hietanen epäili jo, että juttu siirtyisi varmaankin keskusrikospoliisin tutkittavaksi ensimmäisenä arkipäivänä. Juttu oli sysipimeä, eikä mitään johtolankoja ollut. Nyt piti tehdä huolellista työtä. Joitain alustavia tietoja tekniikalta oli jo saatu.

Oven pieleen koputettiin. Molemmat poliisit nostivat katseensa. Miehen hiukset olivat harmaantuneet ja kasvot uurteilla, vähän turpeatkin. Varsi oli kuitenkin vanttera, vaikka eläkeikä olikin lähellä.

Molemmat tiesivät rikoskonstaapeli Mika Nortamaan, mutta eivät tunteneet häntä.

- Vai kaksoismurha, Nortamaa sanoi. - Ketkäs siellä tapettiin?

Hietanen vilkaisi Tyniä. Olikohan äijä edes työvuorossa? Miksi hän tuli utelemaan jutusta?

- Pekka ja Paula Männikkö, Tyni sanoi. - Molemmat eläkeläisiä, ei mitään rikostaustaa.

- Vai niin, Nortamaa totesi. - Mitähän tämä Pekka Männikkö teki työkseen ennen eläkettä?

- Ei ole vielä selvillä, Tyni totesi. - Osoite tiedetään, mutta ei ole ehditty käydä asunnolla. Me...

Nortamaa keskeytti. - Mä tiedän.

Vanha poliisi piti tauon tehostaakseen seuraavia sanojaa. - Entinen poliisi. Komisario. Jäi eläkkeelle viitisen vuotta sitten.

Oho, Hietanen ajatteli, muttei sanonut mitään. Mielessä välähti kuitenkin heti koston mahdollisuus henkirikoksen motiivina.

- Missähän laitoksessa? Tyni kysyi.

- Nyt jo lakkautetussa Asikkalan poliisissa. Pekka pääsi sieltä eläkkeelle ennen näitä laitosten isoja yhdistämisiä. Mulla oli muutama vuosi liian vähän, joten jouduin tänne.

- Onko sulla mitään käsitystä miksi Pekka Männikkö ja hänen vaimonsa surmattiin? Oliko jotain vihamiehiä?

Nortamaa pudisti päätään. - Tiukka se oli, muttei ollut kovien rosvojen kanssa tekemisissä.

- Sä olit? Hietanen kysyi väliin.

- Ai, nainenkin osaa puhua, Nortamaa murahti. - Joo, olin... Mutta te ette osaa noviiseina kysyä sitä oikeaa kysymystä.

- Mikä se sitten on? Tyni sanoi.

- Haen automaatista kahvit ja saatte miettiä sen aikaa.

Nortamaa palasi parin minuutin päästä pahvimukin kanssa. - No, keksittekö kysymyksen?

- Kuule, Hietanen sanoi kylmällä äänellä. - Me ollaan täällä kahdestaan toistaiseksi. Ei ole aikaa mihinkään arvausleikkiin. Jos sulla on jotain mikä voi auttaa tutkintaa, niin kerro. Muuten, pliis älä häiritse.

Nortamaa tuijotti naista hiljaa.

Tyni pehmensi tilannetta. - Toki tuo tieto Männikön taustasta on hyödyllinen ja auttaa eteenpäin...

Nortamaa mietti. - No hyvä on. Autan teitä.

Vanha poliisi istui toimistotuolille. - Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sillä paikalla tapahtui henkirikos.

Tyni ja Hietamaa kiinnostuivat.

- Se oli vuonna 1992. Loppukesästä. Oli ollut intiaanikesä ja Barcelonan olympialaiset. Loppukesästä sää sitten kylmeni. Niihin paikkeille juttu asettui. Niihin kylmiin elokuun iltoihin. Muistan jutun hyvin...

Nortamaa joi kahvia.

- Siina samassa paikassa oli mökki, joka paloi. Kun paikkaa tutkittiin, niin sieltä löytyi kaksi ruumista...raaka juttu oli. Mieheltä ja naiselta oli hakattu pää irti vesurilla ja sen jälkeen sytytetty paikka tulee. Paloi maan tasalle, mutta totta kai ne hiiltyneet ruumiit sieltä löytyivät.

Kylmät väreet kulkivat Hietasen selkäpiitä pitkin. Tynin suu loksahti auki. - Tässä on aivan sama tekotapa.

- Sitä vähän pelkäsinkin, Nortamaa sanoi. Hänen silmissään ei ollut mitään lämpöä. - Tekijäksi paljastui kuusitoistavuotias poika, joka todettiin syyntakeettomaksi. Muistan tietysti nimenkin... Se oli Erkka Jantunen. Passitettiin Niuvanniemeen.

- Soitan sinne saman tien, Hietanen sanoi.

Puhelu kesti muutaman minuutin ja siitäkin suurin osa Hietasen ajasta kului odottamiseen. Tiedot saatuaan hän katkaisi puhelun.

- Erkka Jantunen pääsi ensimmäiselle valvomattomalle lomalle kaksi päivää sitten.

- Voi helvetti, Tyniltä pääsi.

Nortamaan ilme oli vakava. - Silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa Erkka löytyi sellaisesta korsumaisesta luolasta. Oli kaivanut sen itse ja leikkinyt nuoruutensa siellä. Ei siitä mökiltä ole sinne kuin pari kilometriä.

- Lähdetään katsomaan, Hietanen sanoi ja hamusi jo takkiaan selkänojalta.

Oveen koputettiin. - Mulla olisi näitä ensimmäisiä analyysejä, tekniikan mies Rahkonen ilmoitti.

Tyni ja Hietanen katsahtivat toisiinsa.

- Jää sä tänne, Hietanen totesi. - Mä lähden sinne luolalle.

Hietanen kaivoi lukitusta alakaapista pistoolinsa ja laittoi kotelon vyölleen.

xxx

Hietanen ajoi asvalttitietä pohjoiseen. Alla oli sama Mondeo kuin aamulla ja Nortamaa istui pelkääjän paikalla.

Taivas oli taas harmaantunut ja sateen ensi pisarat osuivat tuulilasiin.

- Sanoin Pekalle, ettei sieltä Hautajärven rannalta kannata ostaa mökkiä, mutta hän ei välittänyt siitä, Nortamaa sanoi. Hänen katseensa oli tiessä.

- Oliko Männikkö mukana sen vanhan kaksoismurhan tutkinnassa?

- Ei, ei ollut. Lahden poliisi sen hoiti siihen aikaan.

- Mutta sä olit?

- Joo, sain silloin sen vinkin siitä luolasta ja olin paikalla, kun poika otettiin kiinni. Silloinkin satoi. Oli vaan käpertynyt sinne kulmaan mattojen väliin.

- Mitä sillä sitten todettiin?

- En muista niin tarkkaan. Mitä lie skitsofreniaa ja vihanhallintaongelmia. Niitähän ne yleensä.

- Niinpä, nainen totesi. Jokin vanhassa poliisimiehessä häiritsi Hietasta, mutta hän ei osannut sanoa mikä.

Metsikkö vaihtui peltoaukeaksi ja taas metsiköksi.

- Puolen kilometrin päästä vasemmalle metsäautotielle, Nortamaa totesi.

Hyvin tuntui Nortamaa muistavan paikan yli kahdenkymmenen vuoden takaa, nainen mietti.

Hän käänsi auton kuusien reunustamalle hiekkatielle. Urat olivat traktoreiden painamat ja autoa piti ajaa pyörät urien reunoilla. Silti töyssyiltä ei voinut välttyä.

Matka jatkui hitaasti, kunnes ison kiven kohdalla Nortamaa käski pysähtyä. Kohdalla oli pieni aukio, jossa traktorit näyttivät pyöräyttäneen ympäri. Mondeolla olisi melkoinen riski jäädä kiinni märkään, osin mutaiseen maahan, Hietanen mietti. Parempi saattaisi olla peruuttaa, vaikka melkoinen homma olisi siinäkin.

Poliisit nousivat autosta.

- Neljäsataa metriä tuonne päin, Nortamaa sanoi osoittaen suuntaa suoraan sivulle kiven ohi.

Maasto näytti tasaiselta, mutta kauempana nousi hieman. Hyvän näköistä mustikkamaastoa, eikä kovin ryteikköistä. Sekään ei olisi haitannut Hietasta, hänellä oli maihinnousukengät.

Nortamaan pikkukengät sen sijaan kastuivat jo alkumatkasta. Vettä satoi edelleen. Hietanen oli ottanut takaluukusta Poliisi-lippiksen päähänsä. Se auttoi vähän. Pusakan taskussa oli myös taskulamppu ja vyöllä ase.

- Ainakin sade pitää hyttyset pois, Hietanen sanoi.

- Hys, pitää edetä hiljaa, ettei pelästytetä poikaa.

Mitään polkua ei ollut, mutta nainen eteni varovasti yrittäen olla päästämättä ääntäkään. Vähän turhalta se tuntui kuin sade kuitenkin peitti äänet.

Poikaa? Hietanen ajatteli miestä seuratessaan. Jos Erkka Jantunen oli ollut kuusitoista vuonna yhdeksänkymmentäkaksi, niin nyt hän olisi jo aikuinen mies. Neljäkymmentävuotias, nainen ynnäsi.

Mari Hietanen laski olleensa vanhan murhan aikaan kolmevuotias, joten ei mikään ihme, ettei hän sitä muistanut.

Nortamaa pysähtyi puun viereen ja kurkisti varovasti sen taakse. Mies kuiskasi: - Kolmekymmentä metriä ja siinä on suuaukko korsuun. Se on peitetty kuusenhavuilla.

Hietasen mielessä kävi ajatus apuvoimien soittamisesta, mutta aika lailla hakuammuntaa tämä keikka oli. Kenttämiehet vinoilisivat hänelle kuukausia, jos joutuisivat peruuttamaan maijojaan puoli kilometriä.

- Mä menen edellä, Hietanen sanoi. Nortamaasta ei olisi vastusta nelikymppiselle mielipuolelle.

Hietanen näki kasan kuusen oksia. Ne olivat tuoreita, hän tajusi. Edessä muutamaa mustikan oksaa oli selvästi tallottu. Joku oli liikkunut täällä.

Nainen kaivoi vyötaskustaan Glock-pistoolin ja otti Maglite-taskulampun toiseen käteen.

Hietanen astui havuista hieman sivuun. Nortamaa tuli toiselle puolelle. He katsahtivat toisiinsa, Nortamaa kohautti olkapäitään.

- Vedä havuja sivuun, Hietanen sanoi normaalilla äänellä. Turha tässä oli enää kainostella.

Nortamaa totteli.

- Erkka! Oletko siellä? Täällä on poliisi, Hietanen sanoi kovaan ääneen, muttei varsinaisesti huutanut.

Havujen alta paljastui vanha, puinen luukku, jonka sivut olivat arviolta seitsemänkymmentä senttiä.

Poliisi ei saanut mitään vastausta sisältä. Oli hyvin mahdollista, että Jantunen oli käynyt paikalla, mutta jatkanut matkaansa.

- Avaa luukku.

Nortamaa totteli.

Hietanen osoitti alas taskulampulla. Tikkaat. Pohjalla näytti olevan kosteudesta kimalteleva räsymatto.

- Erkka! Oletko siellä? Poliisi täällä! Mari toisti, nyt kovempaa.

- Ei vastannut viimeksikään, Nortamaa sanoi hiljaa.

Mari Hietanen huokaisi. Oli vain yksi tapa selvittää asia. Piti mennä alas pimeään luolaan. Ei kyllä tehnyt mieli, mutta se oli poliisin työ: mennä siihen suuntaan, josta muut juoksivat pois.

- Erkka, tulen alas!

Tikkaita olisi ollut helpompi mennä alas kasvot askelmia kohti, mutta Mari valitsi toisen suunnan. Taskulamppu osoitti alas. - Erkka! Täällä on poliisi. Meillä on asiaa!

Viimeiset kolme askelmaa Mari hyppäsi. Hänen piti kumartua kyyryyn, jotta hän pääsi matalan metrin tunnelin isompaan huoneeseen.

Äänistä hän kuuli, että Nortamaa tuli perässä.

Taskulamppu kiersi huoneessa, jossa kuitenkin mahtui seisomaan. Lattialla oli räsymattoja ja laudoilla vuoratuilla seinillä vanhoja, haalistuneita pääasiassa punaisia vesivärimaalauksia. Puiden ja kasvien juuret tunkivat seinien läpi. Niitä oli katkottu ja koottu nurkkaan.

Luolassa oli pieni retkipöytä, muovituoli ja laudoista tehty sänky. Nurkasta näytti lähtevän muovinen, musta tuuletusputki. Muuten tänne olisikin ennen pitkää tukehtunut.

Hietasen Maglite kiersi kattoon. Poliisi tajusi korsun rakenteen vasta nyt. Katto oli rakennettu varmaankin metsästä hakatuista puista, jotka sitten oli tuettu paksumpiin kulmissa oleviin tukipuihin. Kuin pöytä.

Oikealla oli toinen matala tunneli, joka vei johonkin. - Erkka! Oletko täällä? Tule esiin! Mulla olisi asiaa.

Asiaa todellakin, Mari Hietanen ajatteli. Vien sut poliisivankilaan, jossa kosteusprosentti on matalampi ja seinät betonia ja bonuksena ikkuna.

Nortamaa ehti alas. - Melkoinen paikka. Ei ole kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut, hän sanoi ja katsoi hämyssä maalauksia.

- Tuolla näyttää olevan sivuhuone, Mari sanoi.

Nortamaa nyökkäsi. - Siellä se oli viimeksikin.

- Erkka kiltti, tule tänne, Mari yritti ystävällisemmin, mutta mitään ei tapahtunut.

Nortamaan ääni oli jäätävä. - Erkka, tänne! Ja sassiin.

Samassa Nortamaa yllättäen väänsi Mari Hietasen asekättä taaksepäin ja otti pistoolin pois ennen kuin nainen ehti tehdä mitään.

Hietanen käännähti vanhaan miestä päin. - Mitä tää...

- Vanha kikka Lahden kaduilta toimii edelleen, mies hymyili, mutta kovassa led-valossa se näytti irvistykseltä.

Nortamaa osoitti Hietasta Glockilla. - Anna lamppu.

Mitä tässä tapahtui, Hietanen mietti, mutta samalla kävi läpi jo vaihtoehtoja. Sammuttaako valo? Yrittääkö lyödä Nortamaata? Ehkä voisi yrittää taklata miestä, mutta välimatkaa oli kolme metriä. Luoti olisi kaikissa vaihtoehdoissa nopeampi.

- Anna se, mies sanoi ja Mari totteli. Ei ollut vaihtoehtoa.

- Mitä tämä on? Miksi? Mari ihmetteli.

Nortamaa ei vastannut, vaan huusi. - Erkka. Ulos nyt.

Valo osoitti toiseen tilaan vievään tunneliin, josta kömpi esiin likainen, pitkätukkainen mies. Paita oli ollut joskus valkoinen, mutta nyt se oli veren ja lian sotkema. Miehen kasvoillakin oli kuivunutta verta. Ilme oli pelokas.

Kun Erkka Jantunen nousi seisomaan, Mari huomasi oranssiteräisen, kuluneen vesurin miehen kädessä.

- I-isä, miksi tulit? Erkka sanoi hiljaa.

Nortamaa kierrätti valon Hietaseen.

- Tämä nainen tuli hakemaan sut takaisin sairaalaan.

- En lähde!

Sivulta tuleva valo häikäisi Mari Hietasta, mutta hän silti näki Erkan uhkaavat silmät. - Si-sinne en enää me-mene! En.

- Ei sun ole pakko lähteä, Mari sanoi nopeasti. Tätä peliä hänenkin piti nyt pelata. - Ei todellakaan.

- Se vie sut, Erkka. Takaisin omaan huoneeseen. Pois täältä, Nortamaa jatkoi.

- Miksi veisin? Tulin katsomaan onko kaikki kunnossa.

Mari kaivoi nopeasti taskustaan puhelimensa. - Toin sulle tällaisenkin. Puhelimen.

- Älä usko, Nortamaa sanoi. - Paha nainen vie sut takaisin, Erkka. Noita vain valehtelee. Sä tiedät mitä pitää tehdä.

Hietanen ei ymmärtänyt miksi, mutta tajusi mihin Nortamaa pyrki. Erkan piti tappaa hänet. Mitä sen jälkeen? Se oli epäselvää, mutta se ei siinä tilanteessa koskaan selviäisikään hänelle.

- Pu-puhelin. Mulla ei ole koskaan ollut pu-puhelinta, Erkka sanoi varovasti. - Kaikilla telkkarissa on.

- Älä ota sitä, Nortamaa huusi. - Älä koske siihen!

Erkka lähestyi Maria katse naulattuna puhelimeen.

- Älä ota sitä.

- Mä haluan.

- Et!

Mari huomasi Erkka Jantusen kylmien silmien ohenevan viiruiksi.

- Isä, mi-miksi sä et ole antanut mulle puhelinta. Ne on hienoja. Kaikilla muilla on se-sellainen.

Mari ojensi puhelinta ja Mari huomasi oman kätensä tärisevän.

- Tapa se, Nortamaa huusi. - Tämä nainen aikoo rakentaa siihen paikkaan uuden mökin.

Erkan käsi pysähtyi ja vesuri nousi. Katse kääntyi Marin silmiin. - Ei, si-sitä sä et tee. Si-siihen ei tule mitään taloa. Ei i-ikinä.

- Miksi siihen ei saa rakentaa mitään? Mari kysyi. - Kerro, mulle miksi?

- Siihen ei tu-tule mitään!

- Erkka, Nortamaa melkein huusi. - Nainen rakentaa siihen uuden mökin. Tiedät mitä sellaisille pitää tehdä.

Mari yritti hymyillä. Vesurista ja Erkasta hän saattaisi selvitä, mutta Glock ja luoti oli eri asia. Puhejudo oli ainoa keino. Nainen ojensi edelleen puhelinta.

- Kerro miksi siihen ei saa rakentaa mökkiä?

- Si-siinä on mu-mun koiran Vinskin ha-hauta. Mä ka-kaivoin sen i-itse.

- Mitä rotua se oli? Hietanen kysyi.

- Te-terrieri, Erkka Jantunen sanoi.

- Vinski oli varmaan rakas sulle. Ei sitten tehdä siihen mökkiä. Vinski on tärkeämpi kuin joku mökki. Sopiiko tämä?

Erkka pudisti päätään. - Ei tule mökkiä?

- Ei.

Nortamaa tuli väliin. - Nainen valehtelee.

Erkka kääntyi valoa kohti. Ilme vaihtui irvistykseen. - Ei valehtele. M-mä luulen, että s-sä valehtelet.

- Isä ei valehtele koskaan, Nortamaa sanoi ase kädessä. - Muistatko äidin!

Erkka katsoi ihmetellen Nortamaata. - S-sä et oo mun o-oikea isä. Mä sain s-sairaalassa papereita. Ei mun pidä to-totella sua.

Mari näki pistoolin Nortamaan kädessä. Käsi näytti tärisevän.

Pistoolin laukaus löi Hietasen korvat lukkoon. Hän näki Erkan hämmentyneet silmät. Valo heilahti, mutta Mari erotti oranssin terän ja iskun äänen. Muutama ähkäisy ja sitten tuli hiljaista.

xxx

Hietanen istui poliisitalon työhuoneessa koneen ääressä. Olo oli jotenkin hengästynyt edelleen, ei pystynyt hengittämään ihan normaalisti.

Päivystävä komisario oli määrännyt Hietasen lääkäriin, mutta tämä halusi odottaa Tyniä. Mari Hietanen yritti juoda vettä lasista, mutta tarvitsi siihen kaksi kättä.

Nortamaan ampuma luoti oli kuolettava, mutta Erkan vesurinisku oli osunut Nortamaata kaulaan. Molemmat olivat kuolleet korsuun.

Tyni astui huoneeseen. - Mikä vointi?

- Semi-ookoo.

- Semi-ookoo?

- No vähän alle sen, Mari sanoi. - Mutta olen hengissä. Mikä on tilanteeseen nähden kohtuullinen saavutus.

- Se on aika hyvä. Huonomminkin olisi voinut käydä.

- Niinpä, Hietanen sanoi ja piti kätensä ristissä, jottei kollega olisi huomannut tärinää.

Tyni katsahti papereitaan. - Erkka oli oikeassa. Nortamaa oli pojan kasvatti-isä. Erkan elämä lähti äidin, siis Nortamaan vaimon kuoleman jälkeen väärille raiteille. Sitä ei tiedetä oliko se koira todella haudattu sinne mökin alle, mutta se on mahdollista.

- Uskon, että on, Hietanen totesi.

- Vanhoissa papereissa oli pitkät pätkät lääketieteellistä termistöä, jolla sitä tekoa selitettiin.

- Mä ymmärrän sen, että Erkan piti tappaa mut ja sen jälkeen Nortamaa olisi mitä ilmeisimmin ampunut Erkan ja selittänyt teon jollain tavalla hätävarjeluksi, mutta miksi Männiköt piti tappaa?

- Puhelintiedoista saatiin jo, että Nortamaa oli hakenut Erkan sairaalasta ja vienyt luolaan.

- Hyvä isä, Hietanen hymähti. - Takaisin sinne mistä lähti mielisairaalaan.

- Se taisi olla tarkoituskin.

Mari terästi ryhtiään. - Miksi Männiköt piti tappaa?

- Puhutin nyt jo eläkkeellä olevan komisarion. Sanoi, että ne kaksi olivat aina olleet kuin kissa ja koira. Koko ajan toistensa kimpussa. Männikkö eteni, Nortamaa ei. Ilmeisesti Männiköllä oli melkoinen vaikutus siihen.

- Eli syntyi katkeruutta?

- Männikkö oli syyttänyt, että Nortamaa varasteli tavaroita kotietsinnöillä, mutta mitään näyttöä siitä ei löytynyt. Tämäkin oli jäänyt jäytämään Nortamaata... Mutta ei ole enää meidän huolia. Krp hoitaa tutkinnan loppuun. Haluatko kahvia? Tyni kysyi.

- En. Mä lähden nyt sinne terveyskeskukseen. Jos sieltä saisi jonkun rauhoittavan pillerin. Melkoinen tärinä päälläni.

Tyni nyökkäsi. - Mä ajan sut sinne.