MTV Uutiset tarjoaa lukijoilleen tänä jouluna rikostoimituksen päällikkö Jarkko Sipilän kirjoittaman joulunovellin. Hyvää ja rauhallista joulua ja lukemisen iloa!
Takamäki istui hiljaisessa poliisitalon huoneessa. Ilmastoinnin hurinan kuuli ja se oli jo poikkeus. Tavallisesti murharyhmän kerroksessa oli aina hyörinää. Joku uusi pahoinpitely tai raiskaus oli aina vireillä.
Mutta ei nyt. Vain hiljaisuus. Jos oikein tarkkaan kuunteli, niin taukohuoneesta saattoi erottaa televisiossa pyörivän vanhan kotimaisen elokuvan äänet. Ulkona oli pimeää, oli ollut jo monta tuntia, vaikka kello lähestyi vasta iltakymmentä.
Tietokone oli päällä, mutta sen näppäimistö oli ehtinyt lukittua. Ei ollut kiireistä juttua, joka olisi vaatinut kotietsintää tai telelupahakemusta kirjoitettavana, vangitsemisvaatimuksesta puhumattakaan.
Viisikymmentä täyttänyt Takamäki oli nostanut jalkansa pöydälle ja piti silmiään kiinni. Lyhyet, tummat hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja kasvoille oli tullut muutama uurre lisää. Harmaa villapaita oli jo hieman rispaantunut hihansuista.
Hetki oli harvinainen rikoskomisariolle. Jouluaaton päivystysvuoro sopi hänelle, vaikkei sellainen kuulunut komisarion tehtäviin. Vaimo oli kuollut muutama vuosi sitten ja aikuiset pojat olivat muuttaneet pois. Joku nuorempi dekkari sai olla perheensä kanssa kotonaan.
Muutama viikko sitten hän oli ostanut – osin velaksi, osin palaneen rivitalokotinsa vakuutusrahoilla – kerrostalokolmion Kruunuhaasta. Rauhankatu oli osoitteena viehättänyt väkivaltatoimiston kokenutta komisariota. Muuttolaatikkoja oli vielä tyhjentämättä. Ehkä hän halusi työnteolla vain lykätä sitä.
Kello läheni iltakymmentä. Uutiset voisi katsoa, hän mietti kunnes muisti, ettei jouluaattona edes tullut Kymmenen uutisia. Jos ei olisi uutisia, niin ei kai olisi pahaakaan. Hyvä siis, ettei uutislähetystä ollut.
Nelikymppinen, tummatukkainen Anna Joutsamo ilmestyi ovelle. Joutsamo oli perheetön ja tarjoutunut pariksi kuultuaan Takamäen hoitavan jouluaaton.
– Viisi tuntia kuulustelupöytäkirjan purkua riittää, Joutsamo hymyili. – Ei vaan jaksa enää keskittyä.
– Tuutko vanhaksi? Takamäki hymyili. – Ennen sä naputtelit niitä puoli vuorokautta yhteen menoon.
Joutsamo ohitti heiton.
– Onko tosiaan näin hiljaista? Yleensä aina edes joku mummonkääntökeikka…
Takamäki laski jalkansa pöydältä ja koputti puista tasoa.
– Älä manaa. Yleensä se menee niin, että kun kolmannen kerran joku valittaa, niin sitten pääsee helvetti irti.
– Taikauskoa.
– Mutta totta. Kerran.. taisi olla kahdeksanseitsemän mä olin…, Takamäki aloitti, mutta puhe keskeytyi kun Suhonen saapui mustassa nahkatakissa ja parrassaan ovelle.
– Moi, ataripoliisi sanoi. Hänellä oli kädessään piparipaketti. – Joku partiolainen myi tän viikolla mulle ja ajattelin tuoda teille ihan nyt joulutervehdykseksi vaan. Ei sitä jaksanut enää xboxillakaan leikkiä.
Suhosellakaan ei ollut perhettä. Vanhaan aikaan hän oli usein viettänyt joulut Takamäen perheen kanssa nyt jo palaneessa rivitalossa.
– Taitaa olla aika hiljaista, Suhonen sanoi piparilaatikkoa ojentaessaan.
Takamäki vilkaisi häntä koputtaen pöytään. – Toinen kerta.
Suhonen naurahti. – Ai sä muistat vielä sitä vuotta kahdeksanseitsemän.
Takamäki vilkaisi kelloa, melkein kymmenen. Olisi hyvä kuunnella radiouutiset. Yleisradiossa ei nukuttu päinvastoin kuin kaupallisella kanavalla. Hän napsautti radion päälle ja sieltä se tuli.
Takamäki ei ehtinyt koputtaa kolmatta kertaa ennen kuin päivystyskännykkä jo soi.
x x x
Takamäki ajoi Volkswagen Golfia täysin autiota Pasilankatua etelään. Pakkasta oli viitisen astetta ja maassa oli muutaman sentin lumikerros. Auto oli kuitenkin lämmin, koska se oli kuitattu Pasilan poliisitalokombinaatin kellarista.
Länsi-Pasilan kymmenkerroksiset toimistotalot nousivat kadun oikealla puolella. Muutamissa oli ikkunoissa sähkökynttilöitä, mutta suurin osa yrityksistä oli säästänyt koristeista talouskurimuksessa.
Toisella puolella aukeni Pasilan ratapiha kymmenine raiteineen, joiden keskellä seisoi vaaleansininen isohko asema. Kymmenen vuoden päästä tähän olisivat nousseet Helsingin ensimmäiset tornitalot ja parinkymmenen vuoden kuluttua se voisi näyttää oikealta kaupungilta.
Asema olisi silloin hautautunut talojen varjoon, mutta vielä se oli keidas mitäänsanomattoman Länsi-Pasilan toimistohelvetin ja pian varmaan museoviraston suojeleman, DDR-arkkitehtuurin mekan, Itä-Pasilan välissä.
Vielä sata vuotta sitten tämä kolmisen kilometriä Helsingin ydinkeskustasta pohjoiseen sijaitseva alue oli ollut viljelysmaata, vaikka ensimmäinen rautatie oli halkaissut sen jo Yhdysvaltain sisällissodan aikaan.
1970-luvulla Itä-Pasilassa oli romanttisia, mutta ränsistyneitä puutaloja. Ne oli korvattu laajalla betonilähiöllä, jossa autot olivat talojen väliin rakennetun kannen alla ja muodoltaan yhteneväiset talot nousivat viiteentoista kerrokseen.
Takamäki käänsi auton sillalle. Joutsamo istui etupenkillä ja Suhonen oli tuppautunut kyytiin takapenkille, vaikkei hänellä työvuoroa ollutkaan. Komisario oli arvannut miehen yksinäisyyden jo kun tämä oli tullut tyrkyttämään pipareitaan.
Itä-Pasilaan oli vain muutaman minuutin matka. Ei ollut tarvetta käyttää konepellin alla piilossa olevia vilkkuvaloja tai sireeniä. Järjestyspoliisin partio oli jo paikalla.
x x x
Asunto oli tyypillinen itäpasilalainen loukku: Ahtaat kaksi huonetta ja keittiökomero seitsemännessä kerroksessa. Raollaan olevassa ovessa ei ollut joulukranssia ja postiluukussa luki Virtanen. Virkapukuiset seisoivat käytävässä.
Ambulanssimiehet lähtivät jo. Ei ollut mitään tehtävissä, tuimailmeinen konstaapeli Partio sanoi. Viisikymppisen miehen kasvot olivat kuluneet.
– Hyvää joulua, Takamäki toivotti.
– Ei se niin hyvä ole, nuorempi poliisimies vastasi. - Ainakaan tälle kaverille.
– Vai niin, Takamäki totesi. Katse kiersi rapun. Seinissä oli naarmua, kuten aina taloissa, joissa muutettiin paljon. Ei kuitenkaan verta tai muutakaan erikoista. Ovi näytti ehjältä eli kukaan ei ollut murtautunut sisään.
Vanhempi poliisi palasi ääneen.
– Saatiin keikka puolisen tuntia sitten. Naapuri oli ihmetellyt avonaista ovea, vilkaissut sisään, kauhistunut ja soittanut hätäkeskukseen. Ambulanssimiehet ehtivät pari minuuttia ennen meitä. Yritettiin olla sotkematta jälkiä, mutta onhan siellä jo useampi käynyt. Asunnossa ei ollut muita kuin tämä ruumis.
– Kuka tämä on?
Poliisi kohautti olkapäitään. – Ovessa lukee Virtanen. Naapuri ei osannut kertoa yhtään mitään.
Takamäki tiesi hyvin, että nimi ei todistanut mitään. Asukas saattoi olla Virtanen tai sitten ei, joten mahdollisuudet olivat fifty-fifty. Ulosoton asiakkaat tai etsintäkuulutetut eivät mielellään mainostaneet asuinpaikkaansa.
Teknisen tutkinnan ainoa tiimi oli kiinni kodinkoneliikkeen murtopaikalla ja heillä menisi ilmoituksen mukaan ainakin tunti. Samanlaisia keikkoja oli ollut aiemmin illalla pari muutakin. Takamäki astui edellä huoneeseen vetäen kumihanskoja käteensä. Joutsamo ja Suhonen seurasivat rikostutkimuslaukun kanssa.
Takamäki haistoi heti piintyneen tupakan. Eteisen lattialla oli muutamat kengät sikin sokin ja roskapussi. Naulakossa roikkui nahkatakki ja tumma toppatakki. Suhonen kiinnostui nahkatakista, kun muut jatkoivat eteenpäin.
Takamäkeä mietitytti avonainen ovi. Miksi tappaja oli jättänyt sen auki? Jos se olisi ollut kiinni, niin rikos olisi paljastunut vasta kun kinkun käryt olisivat haihtuneet rapusta ja ruumis olisi alkanut haista. Ja jos tuuletusikkuna olisi ollut kunnolla auki, niin pakkaskelit olisivat saattaneet piilottaa ruumiin viikoiksi.
Harmaalla muovilattialla ei mattoja ollut, eikä tauluja kolhiintuneilla seinillä. Vasemmalla oli makuuhuoneen ovi ja olohuone-keittiö oikealla. Kylpyhuone oli suoraan edessä. Eteisen peilissä oli iso särö.
Takamäki vilkaisi makuuhuoneeseen, jossa oli vain patja lattialla. Nurkan kasassa oli vaatteita. Olohuone oli toisella puolella. Vaaleanvihreät verhot olivat auringonhaalistamat.
Miehen ruumis oli verisellä lattialla, mutta katse kiinnittyi puolentoista metrin korkuiseen joulukuuseen. Takamäki ihmetteli pienen hetken sitä, että rosoisessa kämpässä oli ylipäätään oli joulukuusi, mutta ajatus katosi nopeasti, kun hän huomasi kuusen latvaan laitetun ihmisen pään.
Pitkätukkainen ja parrakas pää näytti vahanukelta, mutta sen aitoudesta ei ollut kysymystäkään. Kuusi ei ollut aito, vaan muovinen. Vihreille tekohavulle oli valunut nyt jo hyytynyttä verta.
Jostain syystä Takamäen mieleen nousi "Joulupuu on rakennettu" -laulu ja sen lukuisat pilaversiot.
– Douppii shittii, Joutsamo hämmensi.
– Täh? Takamäki ihmetteli, mutta Joutsamo ei vastannut.
Kumpikaan ei saanut katsetta irti miehen päästä. Takamäen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi, jonka jälkeen hän pystyi tutkimaan huonetta katseellaan. Ensin se kääntyi tietysti ruumiiseen, joka oli päätön. Se nyt olisi vielä puuttunut, että heidän olisi pitänyt ryhtyä etsimään päätöntä ruumista jostain.
Mies oli tanakka, jopa isomahainen. Jalassa oli farkut ja päällä musta teepaita. Käsissä näytti olevan tatuointeja.
Takamäki haistoi veren imelän tuoksun. Pienimmät veritahrat olivat jo hyytyneet, mutta isommat lammikot näyttivät vielä kosteilta. Ruumis oli korkeintaan tunnin vanha.
Huone ei ollut iso. Sohva, sohvapöytä ja televisio matalalla tasolla. Tavanomaista kirjahyllyä ei kuitenkaan ollut. Sohvan vieressä oli kulunut nahkainen nojatuoli ja kuusi oli toisella puolella ikkunan vieressä keittokomeron kupeessa.
– Mikä on douppii shittii? Suhonen kysyi eteisestä.
– Tule vilkaisemaan, Joutsamo totesi.
Suhonen totteli ja katsoi hetken päätä latvassa.
– Tähti syttynyt joulun, rauhaa ylle valkean maan, poliisi tapaili Neljän ruusun kappaleen sanoja.
Joutsamo kaivoi kameraa rikostutkimuslaukusta. Paikkatutkinta alkaisi valokuvilla. Jo nyt oli kuitenkin ilmiselvää, että he tekisivät vain alustavan tutkinnan. Paikalle tarvittaisiin ammattilaiset, jotka saisivat koluta asunnon kunnolla. Jälkiä ei kannattanut sotkea.
Takamäki huomasi pöydällä kaksi glögilasia. Oliko joku juonut glögiä uhrin kanssa ennen tekoa? Pintapuolisesti näytti siltä, että ruumista oli todennäköisesti puukotettu rintaan ennen pään irrottamista. Pöydän alla näytti olevan tekoon sopiva saha.
Suhonen oli katsellut latvaan ripustettua päätä. – Mä tiedän kuka toi on.
Takamäki ja Joutsamo käännähtivät atarikollegan puoleen. – No?
– Maximilian Karstu. Vapautui vankilasta reilu kuukausi sitten. Istui törkeistä huumerikoksista neljä vuotta ja nimitettiin vastikään Pääkalloprikaatin asekersantiksi. Sotilastaustaakin löytyy. Karstu oli Afganistanissa kymmenisen vuotta sitten.
Joutsamo vilkaisi Suhosta. – Vaikuttavaa.
– No jaa, Suhonen totesi. – Eteisessä oli sen jengiliivit ja nahkatakin taskussa oli lompakko ja vapautumistodistus. Yhtä rumahan se on ajokortin kuvassa kuin tuossa…
Takamäki pudisti päätään. – Jouluaatto, jengimurha ja jätkän pää kuusen latvassa. Just sitä mitä tilattiin.
x x x
Keltaisten katuvalojen laikut loppuivat ja asvaltissa oli isoja, märkiä kuoppia kun Suhonen käänsi autonsa vanhan, betoniseinäisen teollisuusrakennuksen pihaan Kehä ykkösen kupeessa. Ajoittain jopa kahdeksankaistainen tie kiersi Helsingin niemen lännestä itään.
Konala oli vanha, osin ränsistynyt teollisuusalue juuri kehän pohjoispuolella. Alueen suurin rakennut oli Pepsi-Colan pullottamo. Jengin päämaja sijaitsi kuitenkin reilun kilometrin päässä, aivan kehän kupeessa.
Suhonen oli miettinyt olisiko hänen pitänyt ottaa karhuryhmä mukaan, mutta miehiä olisi pitänyt hälyttää joulunvietosta. Suhonen oli arvellut pystyvänsä hoitamaan jutun yksinkin. Se saattoi olla itse asiassa paras tapa. Matkalla oli ollut aikaa soittaa pari puheluakin.
Takamäki oli jäänyt poliisitalon huoneeseen naputtamaan teletunnistetietohakemusta. Päivystävä käräjätuomari käsittelisi sen kyllä jouluaatosta nopeasti ja teleyhtiölle saataisiin paperit saman tien. He saisivat vielä yön aikana tiedot Max Karstun puhelinsoitoista.
Joutsamo oli jututtanut Itä-Pasilan talon naapureita, mutta ainakaan ennakkotietojen mukaan sieltä ei irronnut mitään. Surkea homma, kun piti soittaa aattoa viettävien ihmisten ovikelloa ja kysellä havainnoista. Ainakin joulumieli siinä ihmisiltä katoaisi, kun omassa talossa oli tapettu ihminen. Tekotapaa Joutsamo ei tietenkään paljastanut.
Suhonen parkkeerasi auton kaksikerroksisen talon pihaan. Joskus sitä oli kiertänyt panssariaita, mutta poliisi oli viimeksi rikkonut sen reilu vuosi sitten, eikä kukaan ollut korjannut aitaa. Pihalla parkissa oli muitakin autoja.
Etuoven päällä oli kyltti "Pääkalloprikaati". Liivijengi oli ollut yksi kovimmista rikollisryhmistä, mutta yhä alamaissa poliisin muutaman vuoden takaisten tehokkaiden poliisi-iskujen takia. Tuoreimpien tiedustelutietojen mukaan entinen ammattilaistason jengi oli vajoamassa kakkosdivarin tasolle, kun isot moottoripyöräjengit houkuttelivat parhaat - siis väkivaltaisimmat - tekijät omiin joukkoihinsa. Prikaati sinnitteli kuitenkin edelleen huumeiden ja varastetun tavaran kaupassa mukana.
Oven yläpuolella oli himmeä valo ja sen vieressä oli valvontakamera. Suhonen soitti ovikelloa.
– Mitä vittua? Parikymppinen, finninaamainen, laiha kaveri sanoi avattuaan oven. Nelikymppinen Suhonen katsoi nuorukaista silmiin. Tämän musta nahkaliivi kertoi hänen olevan jengin hang around -jäsen. Vanhaan aikaan tällaiset kaverit olisivat päässeet Pääkalloprikaatissa korkeintaan pesemään vessoja.
– Hyvää Joulua, Suhonen virnisti. – Jake täällä?
Nuorukainen yritti olla tylyn oloinen, mutta Suhosta lähinnä huvitti. Tarkemmin katsottuna hän mietti oliko kundi edes ajokortti-iässä. Liivihommien sijaan kundin olisi pitänyt olla näpistämässä kaljaa kioskilta.
Epävarmuus tuli liivijunnun puheisiin. – Mitä asiaa sulla on Jakelle?
– Hae se tähän alas, Suhonen käski. Nuorukainen mietti hetken ja päätti totella.
Jaken sormenjäljet olivat löytyneet glögilasista Maxin asunnolla. Pääkalloprikaatin jäsen oli ykkösepäilty, mutta Suhonen ei uskonut häntä tekijäksi. Prikaatilla ei yksinkertaisesti ollut varaa tappaa omiaan tässä tilanteessa.
Suhonen mietti vaihtoehtoja. Yksi varteenotettava oli tietysti se, että Jake tulisi yläkerran tiloista katkaistun haulikon kanssa.
Suhonen oli käynyt klubitalossa useasti. Entisen autokatsastamon alakerrassa oli auto- ja moottoripyörätalleja. Varsinainen klubitila baareineen ja esiintymislavoineen oli yläkerrassa.
Parin minuutin päästä kolmekymppinen, partasuu lyllersi portaita alas tonttulakki päässä. Mies oli sataseitsemänkymmentä senttinen ja painoi pitkälti toistasataa kiloa. Juniori seurasi takana perässä.
– Sinä? Jake sanoi ja käski saman tien nuoren hang aroundin painumaan takaisin yläkertaan.
Suhonen oli tehnyt paljon soluttautumishommia, mutta Helsingin biker-piireissä se ei enää ollut mahdollista. Liian moni tunsi hänet, kuten tämä Jakekin.
Mies pysähtyi parin metrin päähän. Lihava rosvo näytti koomiselta jengiliiveissään ja tonttulakissaan. Toisessa kädessä hänellä oli vielä puoliksi syöty joulutorttu.
– Mitä nyt? Jake ihmetteli. – Saatana. Nyt on keskiyö jouluaattona. Me lauletaan tuolla vaimojen ja lasten kanssa joululauluja.
Suhosta nauratti. Todennäköisesti siellä syötiin pakastepizzaa jonkun kahdenkympin venäläisstripparin alastomilta rinnoilta.
– Missä olet olut tämän illan?
– Joku kuulustelu? Sitten pitäisi saada asianajaja paikalle.
– Jake, Suhonen hymyili. - Mä tulin tänne yksin. Yksi puhelinsoitto ja karhu tulee tuolta nurkan takaa. Sen jälkeen kaikki on poliisitalossa selvittämässä olinpaikkojaan. Vaimot, lapset ja ryssästripparit.
– Ai tänään?
Jake luovutti Suhosen mielestä yllättävän helposti. –Niin.
- Mä kävin sen saatanan Maxin luona alkuillasta ja tulin sitten tänne järkkäämään näitä juhlia, mitkä tietysti meni saatanan pieleen,kun Max ei lupauksesta huolimatta tullutkaan paikalle. Sen piti olla joulupukki.
– Vai niin, Suhonen totesi. – Mihin aikaan tulit tänne?
– Joskus seitsemältä.
– Onko näyttöä? Siis muuta kuin kaverien kertomukset?
– Mikä juttu tämä on?
Suhonen tuijotti läskiä tiukasti. – Näyttöä?
– Ei mulla ole mitään salattavaa. Kävin vaan sen paskapään luona varmistamassa, että se todella tulee paikalle, eikä ole ihan änkyräkännissä. Kaveri tarjosi glögit ja sitten tulin tänne. Varmaan tuosta meidän valvontakamerasta se näkyy.
Jake lyllersi Suhosen ohi vahtikoppiin ja klikkasi hiirellä pari kertaa. Tietokone näytti kuvatallenteen reaaliajassa. Jake veti etuovelta kuvatun videokuvan alapuolella olevaa palkkia vasemmalle ja parissakymmenessä sekuntissa löysi kuvan, jossa hän oli oven takana. Tietokone näytti aikaa 19.03.
– Varmaan kännystäkin löytyy tukea tälle, Jake sanoi ja ojensi taskusta vetämäänsä puhelinta.
- Mä uskon, Suhonen nyökkäsi. Ei hän tiennyt oliko kello todella oikeassa, mutta sen voisi tarkistaa helposti myöhemmin.
–Mikä tää juttu on?
- Sanotaan, että Maxilla on hyvä syy poissaoloon. Haluatko kuulla tarkemmin?
Jake mietti hetken. – En oikeastaan. Bileet on hyvässä vaiheessa ylhäällä. Ei tarvitse nyt muuttaa niitä ruumiinvalvojaisiksi, jos siis ymmärsin oikein.
Suhosen ilme paljasti Jakelle tämän ymmärtäneen oikein.
– Oliko joku Maxin perässä? Suhonen kysyi.
Jake pudisti päätään niin, että posket heiluivat.
– Sä tiedät, mitä Prikaati on nykyisin. Ei me… niin tai sanotaan sillä tavalla, ettei meillä ole nyt varaa olla riidoissa kenenkään kanssa. Ei kukaan ole meidän perässä.
– Monelta Maxin olisi pitänyt olla täällä?
– Ysiltä mielellään, mutta viimeistään puoli kybältä. Pukin piti tulla kybältä.
x x x
– Mä en ymmärrä miksi se pää piti laittaa siihen kuusen latvaan, Joutsamo sanoi.
Poliisit istuivat neuvotteluhuoneessa. Joku oli tuonut jääkaappiin joulukinkun siivuja ja poliisit söivät niitä ruisleivän päällä. Leivän päälle oli pursotettu vielä makeaa sinappia.
Juttu harmitti. Kierros murhatalon rapussa oli pilannut kymmenien ihmisten jouluaaton, mutta eihän sillä nyt poliisin kannalta tietysti ollut suurta merkitystä. Silti se rassasi. Heidän tehtävänsä oli siivota yhteiskunnan ikävät asiat samaan tapaan kuin roskakuskit tekivät työnsä: huomaamattomasti, ilman meteliä, ilman häiriötä. Tänä iltana se ei ollut onnistunut.
Naista kismitti myös se, ettei juttu ollut edennyt. Kello lähestyi yöyhtä ja tekijällä oli jo useamman tunnin etumatka. Itä-Pasilassa oli valvontakameroita, mutta ei niistä tietysti jouluaattona materiaalia saatu.
Glögimukin sormenjälki ei ollut vienyt juttua eteenpäin.
– Murhatutkinnassa kannattaa seurata todennäköisyyksiä, jos ei muuta keksi. Äärimmäinen väkivalta kertoo mielenterveysongelmista.
– Jouluyö, juhlayö, Suhonen virnisti tapaillen vanhan joululaulun säveltä. Se ei ollut ihan kohdallaan ja hän haukkasi leipäänsä.
– Siinä olet oikeassa. Jotenkin se liittyy jouluun, Joutsamo totesi.
– Karstun piti olla joulupukkina illalla jengin juhlassa. Siellä tosin pukki voi tarkoittaa kyllä jotain muutakin, Suhonen sanoi pyyhkien sinappia suupielistään.
Takamäki pudisti päätään. - Menee arvailuksi. Jätetäänkö aamuun?
– Ei, Joutsamo sanoi. – Painetaan nyt.
Ylikonstaapeli kertasi vielä tiedossa olevat tapahtumat. Karstu oli ollut kotonaan, Jake oli tullut sinne kuuden jälkeen ja juonut kupillisen glögiä. Tämä oli lähtenyt ajomatkan perusteella varttia vaille seitsemän. Todennäköinen murha aika oli ollut puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä.
Alaovessa oli ovikoodi ja kaikki talon asukkaat olivat vakuuttaneet, ettei heidän seurassaan ollut kukaan ängennyt sisään. Tietysti joku saattoi tietää numerosarjan entuudestaan, mutta sekin viittasi siihen, että joku tuttu oli tullut käymään Maxin luona. Eteisessä ei ollut kamppailun merkkejä.
Uhrin käsissä ei ollut torjuntavammoja, joten ensimmäiset puukoniskut olivat tulleet yllättäen rintaan. Lyöntejä oli kaikkiaan kymmenkunta.
– Miksi se oli jättänyt sen oven auki? Takamäki pohti ääneen. – Mistä kiire lähtö? Pään sahaaminen vie kuitenkin aikaa.
Isokokoinen mies ilmestyi ovelle haalareissaan. – Vieläkö sitä kinkkua on jäljellä? Kannas kysyi.
Römeä-ääninen mies oli teknisen tutkinnan päällikkö ja tullut jouluaattona itse töihin, kun ei ollut kehdannut soittaa alaisilleen.
Takamäki hymähti. Kannas oli Helsingin poliisilaitoksen veteraaneja ja he olivat 1980-luvulla vahtineet yhdessä presidentin linnaa hyytävässä talviviimassa. Silloin poliiseja näki vielä kadulla, nykyisin vain autossa.
Kannas jatkoi kinkun luokse, nappasi palan ja asetti sen leivän päälle. Voita hän ei tarvinnut, mutta sinappia meni vähintään kolminkertainen annos. Kannas haukkasi ison palan leivästä ennen kuin jatkoi.
– Se ei välttämättä ollut kiirelähtö, Kannas totesi.
– Miten niin?
– Ovessa oli takalukko päällä. Sen takia se ei mennyt kiinni. On ehkä yrittänyt, mutta eihän sitä saa lukkoon, jos on vähänkin paniikki päällä. Se lukko on sellainen vanha saksalainen, että jos sisältä vääntää evästä toiseen suuntaan ja samalla painaa sisäpuolen kahvaa, niin takalukitus napsahtaa päälle. Kokemattomalle se on itse asiassa aika helppo juttu. Sen takia tekijä ei saanut ovea kiinni.
– Eli tahallaan ovea ei ole jätetty auki, Joutsamo totesi. – Sormenjälkiä ei siinä lukossa…
– Ei. Makuuhuoneesta löytyi muuten vaatekaapista tökerösti naamioitu valeseinä ja sen takana oli Colt .45 -pistooli ja neljä grammaa kokaiinia… Joten ei se Max ainakaan odottanut kutsumattomia vieraista. Dna-selvitykset on kesken, joten niillä on turha spekuloida mitään.
Kannas haukkasi taas leipäänsä. – Aika ohuttahan tämä on. Ei me tätä juttua teille nyt tänä yönä ratkaista, mutta yksi asia siellä ihmetytti.
Tyypilliseen tapaansa Kannas ei jatkanut vaan söi leipänsä loppuun.
Takamäki tiesi, että hänen piti kysyä. – Mikä?
– Asunnossa oli ihan kelpo Sonyn telkkari, laatu dvd-soitin ja xbox, mutta ei yhtään leffaa tai peliä. Jäi sellainen olo, että niitä oli ollut siellä.
Takamäki oli sanoa jotain, mutta jäi odottamaan. Kannaksella olisi vielä jotain. Panttaaminen kuului hänen tyyliinsä.
Kannas haukkasi leipää. – Emmä nyt varma ole, mutta oli ne alkuillan liikemurrotkin aika erikoisia. Kolme kilikalikeikkaa, mutta mitään ei ollut ilmeisesti viety. Yhdessäkin vartiointiliikkeen miehet oli kolmessa minuutissa paikalla, mutta tekijä oli jo livahtanut. Ihan kuin olisi jotain etsitty, muttei olisi löytynyt. Yhdelle keikalle oli pudottanut lompakkonsa. Päivystävä komisario oli sitä mieltä, että miehen ehtii hakea huomennakin, mutta en nyt tiedä…
– Tiedä mitä? Takamäki kysyi.
– Kattelin tämän Johan Svenssonin taustoja. Näemmä päässyt aamulla vapaaksi Sörkästä.
– Hakku-Svensson? Suhonen tarkensi.
Kannas nyökkäsi. Lempinimi liittyi rikokseen, josta mies oli istunut kymmenen vuoden tuomion taposta. Uhri oli ollut kaveri, jonka kanssa oli tullut riitaa viimeisestä oluttölkistä.
Suhonen tarttui puhelimeensa ja astui sivummalle. Parin minuutin kuluttua hän palasi. – Tuttu vankilasta kertoi, että Hakku-Svensson oli istunut kesällä muutaman kuukauden Karstun kanssa samassa kopissa ja Karstu oli vielä viikko sitten käynyt tapaamassa häntä.
x x x
Vapautuvien vankien asuntola oli purkutuomion saanut vanha kaksikerroksinen tiilitalo Pasilan ratapihan kupeessa. Pian se purettaisiin, mutta siihen saakka vankeja auttava yhdistys oli saanut majoittaa sinne sellaiset kaverit, joilla ei mitään muuta asuntoa ollut.
Rakennus oli vain parin kilometrin päässä poliisitalosta, joten kolmikko ehti sinne muutamassa minuutissa. Pihavalo oli himmeä, mutta musta teksti valkoisessa kyltissä oven kupeessa erottui selvästi: "Ei viinaa, ei huumeita – kaikki kassit tarkastetaan".
Joutsamo tarkisti vaistomaisesti kainalokotelonsa. Ase oli paikallaan. Hän ei sitä mielellään kantanut, mutta nyt nainen oli pakottanut Takamäenkin ottamaan virkarivollinsa mukaan. Suhoselle asiasta ei tarvinnut huomauttaa, koska tämä kantoi asetta rutiininomaisesti.
Takamäki kokeili ovea. Se oli lukossa. Ovessa oli joskus ollut ikkuna, mutta se oli korvattu vanerilevyllä. Takamäki koputti puuta.
Hän ehti tehdä sen toistamiseen ennen kuin unisenoloinen, pitkätukkainen mies tuli avaamaan. – Mikä helvetti teillä on hätänä?
– Rikospoliisi, Takamäki ilmoitti totisena ja työntyi sisään.
Harmaisiin verkkareihin ja kuluneeseen New York Giants - collegeen pukeutunut mies peruutti käytävälle.
– Huone kahdeksan. Toisessa kerroksessa, mies totesi väistyen sivuun.
– Hyvää joulua, Suhonen sanoi ohittaessaan valvojan ja nappasi valvojan pöydän takaa avaintelineestä yleisavaimen.
Talo oli ollut aiemmin rautatietyöläisten asuintalo. Käytävä oli kapeahko ja kierreportaat ahtaat. Huoneet olivat yksiöitä. Keittiöt, vessat ja suihkut olivat käytävällä. Seinille oli liimattu uskonnollisia julisteita, jotka varoittivat viinan kiroista.
Takamäki meni edellä kakkoskerrokseen. Heti portainen yläpäässä mustassa julisteessa luki isolla keltaisella tekstillä: "Älä juo. Älä lyö. Usko itseesi."
Teksti ei ollut turha. Yhdeksällä vangilla kymmenestä oli päihdeongelma ja tällaiset juuri vapautuneet vangit olivat pahimmassa vaaravyöhykkeessä luisua takaisin. Ei ollut kotia, ei perhettä, ei työtä. Oli vain vanhat kaverit. Kierre oli valmis.
Huone kahdeksan oli vasemmalla. Viimeinen huone. Käytävän valot olivat puolitehoiset, mutta silmä alkoi jo tottua siihen.
Poliisien takit olivat auki ja Takamäki mietti ottaako ase esille. Jos sen tekisi, niin sitten siihen tapaan juuttuisi aina.
Joutsamo kuunteli korva ovessa hetken. Hän pudisti päätään. Mitään ei kuulunut.
Ovi ei vaikuttanut tukevalta, vaan sen voisi aueta jopa riuhtaisemalla. Suhonen otti kuitenkin yleisavaimen käteensä ja vilkaisi muihin. Takamäki nyökkäsi. Joutsamon käsi nousi pistoolin perän tuntumaan.
Suhonen työnsi nopeasti avaimen lukkoon, väänsi ja nykäisi oven rivakasti auki. Takamäki meni sisään ensimmäisenä.
– Saatanan saatana, mies ärjyi ja hyppäsi sängystä ylös. Johan Svenssonilla oli vain kalsarit jalassaan. Miehen keho oli laiha. Kylkiluut näkyivät selvästi. Harmaantunut tukka hapsotti sekaisena ja silmät näyttivät seisovan päässä.
Takana tuleva Joutsamo veti Glockinsa nopeasti esiin, kun hän huomasi puukon Svenssonin kädessä.
– Kytät saatana, mies sähisi ja silmät pälyilivät pakotietä. Sitä ei ollut. Korkeintaan ikkunan selän takana, mutta siinäkin puiset ruutukarmit hidastaisivat menoa melkoisesti.
– Hyvää joulua, Takamäki sanoi rauhallisesti. – Ei ole mitään hätää. Haluamme vain jutella kanssasi.
Johan Svensson hämmentyi. Pää kääntyi puolittain sivulle, kuten kummastuneella koirilla oli tapana. Puukko pysyi kuitenkin kädessä.
Huone oli melkein neliön muotoinen. Sänky oli vasemmalla laidalla ja oikealla oli kirjoituspöytä tuoleineen. Takanurkassa oli vanha kuvaputkitelevisio. Seinällä oli kaksi samaa viinajulistetta kuin käytävilläkin.
– Istuhan siihen sängylle niin jutellaan, Takamäki totesi rauhallisesti.
– Mä… mä… tota.
– Johan, istu nyt vaan alas, Takamäki sanoi ja astui pöydän kupeeseen. Hän käänsi tuolin ja istui sille. Oven pielessä Joutsamo tähtäsi edelleen Svenssonia aseella. Suhonen oli hänen vieressään.
Svensson nyyhkäisi, pudotti puukon ja lysähti istumaan sängylle. Mies hautasi kasvonsa käsiinsä. – Mä… mä…, hän jatkoi.
Takamäki huomasi, että Joutsamo oli rynnätä sisään raudoittamaan miehen, mutta viittasi pysymään paikallaan. Katse käski hänet laittamaan aseen pois. Suhonen ja Joutsamo jäivät seisomaan oven pieleen.
Takamäki huomasi nyt lattialla olevat xbox-pelit. Ne olivat hajallaan ikään kuin ne olisi heitetty seinään. Levyt olivat irronneet vihreistä koteloista.
– Johan, Takamäki sanoi, mutta mies ei reagoinut.
Joutsamo katsoi oven pielestä edelleen lattialla olevaa punakahvaista puukkoa. Se oli Svenssonin jalkojen juuressa. Mies saisi napattua sen nopeasti ja voisi rynnätä istuvan Takamäen kimppuun. Joutsamo oli sitä mieltä, että komisario otti aivan turhan riskin.
– Johan, Takamäki toisi rauhalliseen sävyyn. – Katso mua.
Mies nosti katseensa hitaasti.
– Miksi? Takamäki kysyi.
– Mä en myönnä mitään, mies totesi vaisusti. – En ole tehnyt mitään.
Takamäki kurotti lattialta yhden laatikon, xboxin jääkiekkopelin. Takamäki katseli sitä hetken. – Tätä sä et sitten ainakaan etsinyt.
Johan Svensson pudisti päätään. – En… En… Emmä sitä.
Takamäki nosti toisen pelin, Battlefieldin. – Etkä tätä?
– Ei…, Svensson terävöitti katseensa. – Mä, tota, kerron kaiken. Jos teette mulle yhden palveluksen.
– Minkä? Takamäki kysyi. Teknistä näyttöä ei ollut kertynyt rikospaikan alustavissa tutkimuksissa paljoakaan, joten tunnustus helpottaisi jutun paketointia merkittävästi. Tässä vaiheessa vain muutama poliisi, ambulanssimiehet ja tekijät tiesivät miten Markus Karstu oli tapettu. Tekotavan tietäminen linkittäisi Johan Svenssonin henkirikokseen, mutta miehen pitäisi kertoa se virallisessa kuulustelussa.
– Mä tarvitsen FGS:n, Svensson sanoi. – Sitten mä kerron.
Takamäki näytti hämmentyneeltä. Mistä helvetin FGS:stä äijä nyt puhui.
– FGS, Svensson toisti. - Se riittää. Se on tärkeää.
– Final Great Soldierin, Suhonen sanoi oven pielestä. – Mä onnistuin saamaan sen ennakkotilauksena. Kävi aika hyvä munkki muuten.
x x x
Kello lähestyi aamukolmea. Takamäki istui autossa kerrostalon parkkipaikalla. Hän oli odottanut siinä kymmenisen minuuttia, mutta ei hänellä ollut kiire.
Lunta oli alkanut hiljalleen sataa ja Takamäki putsasi auton etulasin.
Ympäristö oli täysin autio. Ketään ei näkynyt. Kukaan ei tullut humalassa baarista kotiin, eikä kukaan kusettanut koiraansa, ei lehdenjakajia, ei yövuorosta palaavia. Ei ketään. Takamäki nautti hetkestä hiljaisessa autossa.
Takamäki näki ensin auton valot risteyksen takaa ja pian Suhonen parkkeerasi hänen viereensä. Nahkatakkinen tuli pelkääjän paikalle ja ojensi pelin. Final Great Soldier oli syksyn maailmanlaajuinen hitti, josta hän nyt muisti omien poikienkin maininneen. Peli oli ollut loppu kaikkialta kuukauden.
Takamäellä oli sinistä lahjapaperia ja teippiä. Paketin teko vei minuutin. Siitä ei tullut ahtaassa autossa kovinkaan kaunis, mutta aito. Takamäki kiinnitti kortin teipillä. Teksti oli lyhyt: "Paulille. Hyvää Joulua. Rakastan sinua. T. Isä-Johan".
Takamäki nousi autosta ja laittoi paketin turvaan takkinsa alle. Olisi turhaa, jos muste nyt kastuisi ja leviäisi.
Miehet kävelivät kahdestaan kohti kerrostalon alaovea. Svensson oli osannut kertoa ovikoodinkin. Viidennen kerroksen asunnon ovessa lukisi Lind.
– Miksi se Hakku tappoi Karstun? Suhonen kysyi, vaikka melkein arvasikin jo vastauksen.
Asuntolalta Svensson oli kuljetettu poliisitalolle. Kuulustelun alku oli viivästynyt tunnin ennen kuin asianajaja saatiin paikalle, mutta Suhonen oli ehtinyt hakea pelin.
– Max oli linnassa luvannut hankkia pelin Svenssonille, joka oli puhelimessa luvannut sen 13-vuotiaalle pojalleen joululahjaksi. Johan sanoi, että tämä nyt vaan oli sellainen iso, iso asia. No, Max oli unohtanut koko jutun, mikä oli saanut jouluaattona vapautuneen Svenssonin raivoihinsa.
– Kun peliä ei löytynyt kauppamurroissa, hän oli mennyt Karstun asunnolle. Max oli vain nauranut Hakun kiihkolle ja asiat lähtivät niin sanotusti käsistä. Ei Svenssonilla ollut mitään suunnitelmaa. Kunhan raivoissaan vain teki sen.
– Kertoi tekotavan?
Takamäki nyökkäsi. – Palaa vankilaan.
Hissi vei kaksikon viidenteen kerrokseen. Suhonen avasi oven.
– Mikä tässä pelissä on niin hyvää? Takamäki kysyi kerrostasanteella paketti kädessään.
Suhonen naurahti. – Emmä tiedä. Se ei ole sellainen tavallinen räiskintäpeli, jossa vaan ammutaan. Siinä ollaan jotenkin
oikealla puolella ja tuntuu, että tehdään hyvää. Vaikea sitä on selittää. Joku siinä ristiriidassa viehättää.
Suhonen kurottautui avaten postilaatikon äänettömästi. Takamäki tuuppasi paketin sisään.
– Se vaan koukuttaa, Suhonen jatkoi pelistä.
Takamäki painoi hississä pohjakerroksen nappia. – Välillä tosielämäkin onnistuu.
Novelli on alun perin julkaistu 2014 Helsinki Noir -novellikokoelmassa.
