Mainos

Lue MTV:n rikostoimittaja Jarkko Sipilän juhannusnovelli! "Tukkijoki" vie lukijat keskelle hyytävää ja helteistä huvipuistopäivää

MTV Uutiset tarjoaa lukijoilleen juhannusnovellin, jonka on kirjoittanut MTV:n rikostoimittaja, kirjailija Jarkko Sipilä. 

Heinäkuinen iltapäivä oli tukahduttavan kuuma. Sikäli ei ollut poikkeuksellista, että Suhonen istui terassilla. Ympäristö oli kuitenkin hieman erikoinen: Särkänniemen huvipuisto Tampereella. Aurinkoterassi sijaitsi aivan Näsijärven rannalla, mutta terassin laitaan rakennetut lasiseinät pysäyttivät viimeisenkin tuulenvireen.

Helsingin rikospoliisin ammatti- ja taparikollisten valvontaan erikoistunut mies ei ollut lomalla. Ja jos olisi ollutkin, niin kotikulmien Linnanmäessä olisi ollut aivan riittämiin huvitusta.

Tukkijoki on julkaistu alunperin vuonna 2006 eri kirjailijoiden novellikokoelmassa ”Naisen rikos : intohimosta rikokseen.”

Toukokuussa 2019 ilmestyi Jarkko Sipilän 19. Takamäki -dekkari Uhripeli.

Suhonen joi ylihinnoiteltua kokista pahvimukista. Jääkuutiot olivat sulaneet ja juoma oli ehtinyt hieman lämmetä.

Viereisessä pöydässä joku napero vaatii hattaraa. Suhonen ihmetteli lasten ajatusmaailmaa: ensin kiukuteltiin, jotta päästiin huvipistoon ja sitten paikan päällä jatkettiin vinkumista. Ehkä lapsilla ei ollut logiikkaa.

Suhonen ei kyllä ollut varma tapaamista ehdottaneen ammattirikollisenkaan ajatusmaailmasta: Miksi helvetissä Nakke halusi tavata Särkänniemessä? Tampereella oli sopivampiakin paikkoja. Mikä tahansa ilmastoitu paikka olisi kelvannut, Suhonen mietti hikikarpalon valuessa selkärankaa pitkin.

Shortseihin, teepaitoihin ja sandaaleihin pukeutuneita ihmisiä soljui viereistä asfalttikäytävää jatkuvasti molempiin suuntiin. Muutaman poliisin vanhan tutun atarimies oli tunnistanutkin. Yhdellä nelikymppisellä siilitukalla oli kontollaan kolme raiskausta ja toinen mies oli ollut jo kahden vankilatuomion verran liian kiinnostunut pikkupojista.

Huumeista kärähtänyt moottoripyöräjengiläinen oli ollut huvittelemassa vaimonsa ja pikkutyttönsä kanssa.

Suhonen oli ajanut puolen päivän aikaan Tampereelle Harley-Davidsonillaan. Hän oli vaihtanut parkkipaikalla farkut shortseihin. Nahkatakki, kypärä ja ylimääräiset housut olivat jääneet huvipuiston säilytyslokeroon.

Pyöräasu olisi herättänyt kesäisessä huvipuistossa turhaa huomiota. Nyt Suhonen sopi joukkoon vaaleansinisissä shortseissaan, punaisessa teepaidassaan ja aurinkolaseissaan, joskin poninhäntä ja mustat lasit saivat Suhosen näyttämään lomailevalta rosvolta. No, kaikkia ihmisiä ei ollut suunniteltu huvipuistoihin.

Suhosen suurehko vyölaukkukaan ei ollut ihan muodikas, mutta Glock-pistoolia ei voinut oikein kainalokotelossakaan kantaa.

Saakelin Nakke! Mies oli jo puoli tuntia myöhässä. Tapaaminen oli sovittu kahdeksi, mutta miestä ei ollut näkynyt. Suhonen joi kokiksen loppuun ennen kuin se lämpenisi kokonaan kelvottomaksi.

Pientä lenkkiä tekevä lasten vuoristorata kolisteli vieressä. Arviolta kahdeksan kuukauden ikäinen pikkupoika ynisi viereisessä pöydässä, kun äiti ei saanut purkkiruokaa tungettua suuhun lapsen toivomaan tahtiin.

Edesmennyt Gösta Sundqvist lauloi terassin kaiuttimissa raparperitaivaasta ja mansikkamaasta.

Kiljaisu pysäytti kaikki - jopa Sundqvistinkin, kun kappale samalla hetkellä loppui. Kymmenen sekunnin huuto oli selvästi erilainen kuin tavallinen huvipuistossa kuultu ilonkiljaus. Tämä piti sisällään kauhua. Suhosen vaisto veti miehen ylös ja hän lähti kohti ääntä. Se ei ollut kuulunut ihan vierestä, vaan ehkä sadan metrin päästä.

Ensin Suhonen käveli rauhallisesti, mutta tiivisti ihmisjoukossa askeliaan. Vähitellen huvipuistoelämä palasi normaaliksi, kun huutoa ihmetelleet saivat vieressä olevilta vastaukseksi olan kohautuksen tai "emmä tiiä".

Suhonen pääsi Viikinkilaivan ohi Tukkijoen lastauspaikalle. Muutamat hätääntyneet Särkänniemen nuoret työntekijät yrittivät hätistää ihmisiä kauemmaksi. Odotusaitauksen jono eteni hitaasti väärään suuntaan. Jotkut aikuiset olivat peittäneet lastensa silmät ja ohjasivat heitä kauemmaksi.

Suhonen astui Tukkijoen puisille rappusille ja näki muovisessa veneessä puolittain makaavan miehen. Suhonen erotti lohikäärmeellä tatuoidun, vereentyneen käden. Suhonen astui lähemmäksi, vaikka joku vaaleansinipaitaisista työntekijöistä yritti hätistää Suhosta kauemmaksi. Poliisi tunnisti siilitukkaisen ja rosvoelämän uurtaman Naken.

Mies näytti hengettömältä. Veri oli värjännyt tukkiveneen pohjalla olevan veden punaiseksi.

– Voitteko poistua, nuori nainen sanoi varovasti, eikä ollut oikein varman pitäisikö hänen työntää tunkeilija pois.

Rintaan kiinnitetyssä nimilaatassa luki Kirsi. Suhonen tyrkkäsi Kirsin sivuun ja ilmoitti vasta sitten poliisikorttiaan näyttäen:

– Poliisi. Väistykää.

Naken puoleen kumartunut parikymppinen kaveri nousi ja Suhonen oli näkevinään pienen helpotuksen tunteen.

– Mä en tiedä mitä tapahtui. Se vaan...

– Väisty säkin, Suhonen murahti ja kumartui Naken puoleen. Pulssia ei tuntunut. Mies oli kuollut. Suhonen huomasi Naken vasemman puolen yläkyljessä törröttävän veitsen kahvan.

Suhonen kääntyi nuoren miehen puoleen.

– Keitä muita siinä oli kyydissä?

– Tota, kaveri kakisteli.

– Emmä osaa sanoa. Me huomattiin tää kaikki vasta kun se ei noussut. Tai siis toi Kirsi huomasi ja huusi.

– Keitä oli kyydissä? Suhonen kääntyi Kirsin puoleen.

– Emmä niiden kasvoja katso.

– Oliko tällä miehellä mitään kassia tai reppua?

Kaveri vilkaisi säilytyslokeroihin ja pudisti päätään.

Suhosella välähti. Hän harppoi pari askelta alas ja pysähtyi tyhjän kojun eteen. Kyltti mainosti, että kuudella eurolla sai ostaa ajelun jyrkimmässä kohdassa otetun valokuvan. Kuvia oli useita tiskin tietokoneruuduissa.

Suhonen näytti poliisikorttiaan.

– Mitä siellä on tapahtunut? tummatukkainen tyttö kysyi.

– Onks se joku ruumis? Kuollu? Niin ainakin joku puhu.

Suhonen ei vastannut, vaan katseli tietokoneruuduilla olevia kuvia. Hän tunnisti yhdestä Naken, eli Niilo-Antero Kuoppakosken. Kuollut rosvo oli istunut etupaikalla.

– Tämä, Suhonen sanoi ja osoitti ruutua.

– Kuva numero 478. Tulosta se mulle ja säästä koneen muistiin.

Tummatukka ryhtyi hääräämään koneella ja tulosti kuvan. Tottuneesti hän laittoi sen Särkänniemen paperikehykseen.

Suhonen katsoi kuvaa tarkemmin. Kätensä riemusta ylösnostaneen Naken takana istui nuorelta näyttävä blondi. Naken pää peitti osan naisen kasvoista, mutta Suhonen erotti ison ruusutatuoinnin vasemmassa olkapäässä. Suhonen kirosi.

Suhonen koppasi matkapuhelimensa vyölaukusta ja soitti Tampereen rikospoliisin väkivaltatoimistoon.

---

–  Ei sitä huvipuistoa olisi voinut sulkea. Siellä oli tuhansia ja tuhansia ihmistä. Siitä olisi tullut mellakka, Tampereen väkivallan komisario Helminen sanoi vähän puolustelevaan sävyyn.

– Ja varmaan se tappaja olisi ehtinyt jo kadotakin sen viiden-kymmenen minuutin aikana mitä sulkemisoperaatioon olisi mennyt.

– Raipe kuule, oon samaa mieltä, komisario Kari Takamäki sanoi.

Risto Helminen oli Takamäen vanha tuttu komisariokursseilta. Tamperelainen oli jo silloin saanut lempinimensä Raipe. Alkuun se oli harmittanut etenkin kun Risto Helminen oli Tapparan miehiä. Joitain asioita vastaan ei kuitenkaan kannattanut taistella.

Suhonen kaatoi kahvia Tampereen rikospoliisin modernissa toimitalossa Sorinkadulla. Helsingistä Takamäen kanssa autolla tullut rikosylikonstaapeli Anna Joutsamo oli jo ehtinyt kuumentaa itselleen veden ja uitti teepussiaan kupissa.

– Onko tekniikalta mitään ensi tietoja? Joutsamo kysyi.

– Ei mitään paperilla. Se oli sellainen fileerausveitsi ja isketty takaapäin Kuoppakosken kylkiluiden väliin siten, että ylsi sydämeen. Ei olisi ehkä kannattanut nostaa niitä käsiä ylös siinä laskussa, Helminen sanoi ja jatkoi pohdiskelevasti.

– Jos ei olisi nostanut, veitsi olisi jäänyt hauikseen.

Joutsamo katseli Tukkijoessa otettua kuvaa.

– Noita muita ihmisiä ei ole vielä jäljitetty? Helminen pudisti päätään.

– Tossa alamäessä on vielä hengissä, eli iski varmaan siinä samalla kun vesi roiskui, Joutsamo aprikoi.

– Mutta mua kiinnostaisi tietää miten tää Marianna Muller oli tän Naken seurassa.

Siihen ei vastausta ollut.

Takamäki oli ehtinyt selostaa tutkinnan perustiedot Raipelle puhelimessa automatkalla. Juttu oli tullut Helsingin väkivaltarikosyksikölle Suhosen saamien vinkkien kautta.

Alamaailman prinssin, kuninkaaksi 28-vuotias väkivaltarikollinen Roope Muller ei ollut vielä ehtinyt nousta, epäiltiin kadonneen. Vinkkien mukaan mies oli tapettu ja ruumis joko upotettu Suomenlahteen tai hävitetty Helsinki-Turku -moottorityömaan siltapilareihin.

Juttu oli ollut aktiivitutkinnassa, mutta lukuisat puhelinkuuntelut tai tekniset selvitykset eivät olleet tuoneet tulosta. Roope Mulleria ei ollut löydetty elävänä tai kuolleena, eikä juttu ollut muutenkaan edennyt.

Vinkkejä mahdollisesta tappajasta ja tilaajasta oli, mutta mitään ei kyetty varmistamaan tai näyttämään toteen. Sitten Suhonen oli saanut omien kontaktiensa kautta yhteyden Nakkeen, jolla olisi ollut kerrottavaa Roopesta. Nakke Kuoppakoski oli taustojensa takia tuttu poliisille, mutta Roope Mullerin katoamiseen häntä ei ollut ennen yhdistetty.

Tapaaminen oli Naken tahdosta sovittu Särkänniemeen - puhelimessa mies ei ollut halunnut puhua - ja nyt Marianna Muller oli puukottanut Naken hengiltä. Marianna Muller oli joko Roopen vaimo tai leski; poliisit eivät olleet varmoja kumpi.

– Ei oleteta mitään, mutta järkeillään vähän, Suhonen sanoi.

– Nakke tiesi varmasti kuka Marianne on. Silti hän sopii tapaamisen poliisin kanssa paikkaan, jonne nainen tulee mukaan. Oliko reissu Särkänniemeen keino päästä jostain pois ja sitten Nakke on jossain välissä vaikka matkalla Särkänniemeen tai huvipuistossa puhunut jotain varomatonta.

– Ei kai se olisi poliisitapaamisesta naiselle maininnut. Kokenut konna se oli kuitenkin, Joutsamo puuttui.

– Nakke tuskin on kuitenkaan tappanut Roopea, kun se nyt ylipäätään halusi puhua, Takamäki totesi.

Yksi komisario Helmisen alaisista pölähti neuvotteluhuoneeseen.

– Löytyi kämppä sille Marianne Mullerille. Asui viime yön Koskikadun Cumuluksessa. Oli kuitannut ulos aamulla. Jututettiin henkilökuntaa ja huoneessa oli nukuttu kahdessa sängyssä. Respassa tunnistivat toisen poliisikuvasta Kuoppakoskeksi.

– Maksoiko luottokortilla vai käteisellä? Joutsamo kysyi toiveikkaasti. Korttiostoksen avulla olisi saatu puhelintietojen rinnalle yksi jäljitysmahdollisuus lisää.

– Käteisellä.

Raipe oli ollut pitkään hiljaa.

– Tää likka kannattaisi kyllä löytää. Näyttää, että naisella on ollut tekemistä miehensä katoamisen kanssa, kun nyt tolla tavalla puukkoakin heiluttelee.

---

Joutsamo selasi tietokoneella Marianne Mullerin tietoja eri rekistereistä. Hän kokosi tamperelaisille tietopakettia komisario Helmisen pyynnöstä, vaikka pitikin työtä jossain määrin turhana.

Omalla koneella Helsingissä täydellisempikin dokumentti olisi ollut olemassa, mutta Tampereelta ei Helsingin tiedostoihin päässyt.

Työ eteni nopeasti ja Joutsamo ehti olla kateellinen tamperelaisille poliisitalon ilmastoinnista. Täällä se tuntui toimivan päinvastoin kuin Helsingissä.

Joutsamo naputti koneelle osin ulkomuistista osin rekistereistä.

"Marianne Laura Muller, o.s. Mäensyrjä, synt.Järvenpäässä 19.9.1976. Suhteellisen normaali rikollinen ura: 90-luvulla rattijuopumuksia, omaisuusrikoksia, pahoinpitelyitä ja huumausainerikoksia. 1998 tuomittiin amfetamiinisalakuljetuksesta vankilaan. Mäensyrjä avioitui vankila-aikana 22.6.2001 Riihimäellä istuneen Roope Mullerin kanssa. Puoli vuotta linnahäiden jälkeen puukotti Hämeenlinnan naisvankilassa vasikaksi epäiltyä Sandra Mustapäätä. Törkeästä pahoinpitelystä tuli nettoistuttavaa reilu vuosi lisää. Marianne Muller vapautui 15.8.2002. Tarkkailurekisterin mukaan Marianne on asunut Roopen kanssa Vantaan Ylästössä Roopen katoamiseen saakka. Työttömyyskortistossa vankilasta vapautumisesta saakka. Epäilyjä organisoidusta amfetamiini- ja hasissalakuljetuksesta. 1994 tehdyssä nuoren henkilön mielentilassa todettu erittäin arvaamattomaksi."

Joutsamo liitti dokumenttiin viimeisiä tunnettuja puhelinnumeroita maininnalla että ne olivat jo kuuntelussa sekä naisen tuntomerkit, viimeisimmän poliisikuvan. 29-vuotias vaalea rosvovaimo tai -leski oli hyvännäköinen, vaikka kukaan ei poliisikuvissa ollut parhaimmillaan.

– Kaunis nainen, Suhonen sanoi ja katsoi tulostetta.

– Ei kyllä varmasti ole enää Tampereella.

– Miten niin? On sillä naisvankilan ajoilta varmasti tuttuja Mansesta, joiden nurkissa voi majailla.

– No, miksi sitten meni ylipäätään hotelliin eikä kavereidensa luokse?

– Kun oli rahaa, tietysti, Joutsamo vastasi.

– Juuri sen takia ei enää olekaan täällä, Suhonen kuittasi. 

– Eikä halua ottaa mitään riskiä siitä, että joku kaveri kalvaisi hänet poliisille.

Joutsamo katsoi Suhosta.

– Mitä me sitten täällä tehdään?

– Ei enää mitään.

Joutsamo käänsi auton takaisin Tampere-Turku -tielle. Kyltti "Kylmäkoski, vankila” jäi takaoikealle, kun sinisen Ford Focuksen nokka kääntyi Turkua kohti.

– Paraisilla? Joutsamo ihmetteli juuri kuulemaansa tietoa. Suhonen oli saanut paikkakunnan ja tarkemmankin osoitteen kolmella Nescafe-paketilla vankilatutulta. Tämä oli toistaiseksi paras vinkki jutussa.

– Siellä Nakke piti viime vuodet majaa. Mökki ei tietenkään ole sen nimissä, vaikka oma voi toki olla.

– Pitäisi varmaan tsekata omistaja kiinteistörekisteristä, Joutsamo pohti.

– Joo… Käydään nyt ensin katsomassa kuitenkin. Toi paikka voi olla ihan kusetustakin.

Joutsamo painoi kaasua ja ohitti edessä olevan asuntoauton. Ford kiihtyi hyvin.

– Ei mikään ihme, että se Kuoppakoski oli niin innostunut siellä Särkänniemessä. Mäkin olisin, jos pääsisi Paraisilta edes Tampereelle.

– Liika into tappaa, Suhonen sanoi. Hänen harrikkansa oli jäänyt Tampereen poliisiaseman kellariin. Autolla pääsi liikkumaan nopeammin. Takamäki oli ottanut junan Helsinkiin.

Suhonen katseli pelkääjän paikalta peltoisia maisemia. Vihreät viljapellot ja keltaiset rypsi- tai rapsi-vainiot - Suhonen ei ollut koskaan oppinut tunnistamaan kumpi oli kumpi - toivat ataripoliisin mieleen Brasilian lipun.

---

Joutsamo pysäytti auton mutkittelevan hiekkatien laitaan. Matkaa kohteeseen oli pari sataa metriä. Kangasmetsän männyt olivat viivasuoria ja pitkiä. Kello lähenteli iltayhdeksää, mutta maasto oli aivan valoisaa.

Hirsimökki sijaitsi merenrannassa. Paikka näytti kartan perusteella mainiolta lymypaikalta: naapureita ei ollut lähellä. Kaksihuoneisen päärakennuksen lisäksi rannassa oli pieni sauna ja pitkähkö laituri.

Joutsamo oli saanut kartan puhelimensa sähköpostiin kollegalta Pasilasta.

Joutsamo ja Suhonen olivat automatkalla pohtineet pitäisikö heidän pyytää apua, mutta olivat päätyneet siihen, että kyse oli vain tarkistuksesta.

Joutsamo avasi Fordin takaluukuun ja otti teepaitansa pois. Rintaliivit olivat kermanvaaleat. Merkkiä Suhonen ei tunnistanut.

– Haluutko liivit? nainen kysyi ja tonki takaluukkua.

– Voin ottaa, Suhonen sanoi.

Kaksimielisyys kävi kielenpäässä, mutta hän ei sanonut mitään. Joutsamolla oli kyllä kieltämättä hyvä vartalo, Suhonen sentään ajatteli ja riisui oman paitansa. Suojaliivit olisi voinut vetää paidan päällekin. Jos vihje kuitenkin olisi väärä ja he törmäisivät jonkun lomailevan perheen mökille, tilanne olisi hieman vähemmän kiusallinen kun luotiliivit eivät olleet näkyvillä.

Ne tekivät poliiseista aggressiivisen näköisiä – liivit pelottivat viattomia ja provosoivat rikollisia.

– Pari komeaa arpea sulla, Joutsamo kehaisi.

– Jääkiekosta ja jenkkifutiksesta, Suhonen valehteli kuten aina.

Kun kevyet suojaliivit ja paidat oli saatu ylle, kaksikko lähti etenemään mäntyjen reunustamaa hiekkatietä. Aurinko paistoi viiltoina puiden välistä ja kuuma keli oli saanut paarmat liikkeelle, mutta niitä ei auttanut metelin takia läiskiä vaan vain hätistää.

Pian verenimijä oli uudestaan kimpussa ja hikoileva iho houkutti hyttysiäkin. Suhonen käveli kymmenisen metriä edellä. Vauhti oli varovainen, mutta pistooli pysyi vyölaukussa.

Suhonen sai näkökontaktin mökkiin viimeisen mutkan jälkeen. Pimeä ikkuna näytti pahaenteiseltä. Jos joku tähtäsi nyt kiväärillä, niin suojaliivi ei pitkäpiippuisen aseen voimakasta luotia pysäyttäisi. Suhonen näytti käsimerkillä mökin suunnan Joutsamolle ja jatkoi matkaa tien laitaa.

Suhonen pääsi kahdenkymmenen metrin päähän mökistä ennen kuin näki kulman katveessa olleen auton, punaisen 90-luvun alun Nissan Primeran. Mökillä siis todennäköisesti oli joku, mutta kukaan ei ainakaan vartioinut tietä. Tai jos vartioikin, ei ainakaan ampunut.

Noh, miksi kukaan mökkivieraita ampuisi, Suhonen mietti. Tai niin, no joo...

Suhonen painoi vaistomaisesti mieleensä Primeran rekisteritunnuksen ja jatkoi matkaa mökin reunustalle. Hän katsoi ikkunasta sisään, mutta siellä näytti hiljaiselta.

Joutsamo tuli viereen.

– Tuttu auto? nainen kuiskasi.

Suhonen pudisti päätään ja jatkoi talon reunaa etupuolta kohti. Ase pysyi edelleen laukussa. Suhonen tuli kuistin kulmalle, ja vilkaisi nopeasti: hiljaista edelleen, ei ketään.

Paarmat pyörivät edelleen ympärillä.

Mökin edustalta avautui puolikomea merimaisema. Puoli komea vain siksi, että männyt peittivät maisemasta toisen puoliskon. Kymmenkunta metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalta mökiltä lähti mäntyjen taakse mutkitteleva polku kohti rantaa.

Suhonen nousi kuistille ja kuiva puu narskahti pahasti. Suhosen käsi nousi vyölaukun tuntumaan ja hän avasi sen vetoketjun valmiiksi. Suhonen odotti kymmenisen sekuntia. Ketään ei kuitenkaan tullut ulos.

Kuisti narskui kun Suhonen eteni pari metriä ikkunan tuntumaan ja vilkaisi etuikkunasta sisään. Sisällä oli yhtä hiljaista kuin takapuolen ikkunastakin katsoessa.

Hän kokeili ovea. Se oli lukossa. Suhonen läimäytti paarman poskeltaan ja huomasi selkänsä olevan hiessä.

– Katso, jos löydät avainta, Suhonen sanoi Joutsamolle. 

– Mä käyn rannassa... Se voi olla maton tai jonkun kiven alla...

– Joo, joo, Joutsamo kuittasi. - Tai jonkun kattoparrun päällä.

Suhonen jatkoi polkua rantaan ja päätyi pienen ruskean saunamökin ja lasikuituisen vihreän soutuveneen ohi laiturille. Meri oli melkein tyyni. Paikka sijaitsi suurehkon lahden laidalla. Vastarannalle oli arviolta viitisen sataa metriä ja vasemmalla puolella avautui meri. Lahdella oli muutama pieni saarikin.

Yhden rannalla hän erotti miehen, joka katseli Suhosen suuntaan. Äijä pitäisi jututtaa, mutta se saisi odottaa hetken.

Koskaan – tai ainakaan nyt – ei ollut niin kiire, etteikö ehtisi käydä pikaisesti uimassa. Kuuma automatka ja hikinen lähestyminen vaativat viilennystä.

Suhonen riisui paitansa, suojaliivit ja farkut. Hän mietti hetken pitäisikö kalsarit jalassa, mutta päätti ottaa nekin pois. Kalsarit eivät kuitenkaan kuivuisi, vaan kastelisivat housut.

Tukevanoloinen laituri oli kymmenisen metriä pitkä ja päättyi alumiinisiin laituriportaisiin. Suhonen huomasi veneiden kiinnityspollarit sivussa ja meressä oli oranssi kiinnityspoijukin. Vesi oli siis syvää - ainakin sen verran syvää, että laiturilta saattoi huoletta sukeltaa pää edellä.

Vesi oli lämmintä, mutta juuri sopivan vilvoittavaa. Suhonen nousi hypyn jälkeen pinnalle ja veti parikymmentä metriä kroolia. Hän käänsi suunnan takaisin ja vaihtoi rintauintiin, mutta sukelsi muutaman vedon jälkeen.

Suhonen palasi pinnalle ja kuuli kännykkänsä soivan.

– Vastaanko? laiturille tullut Joutsamo virnisti.

– Keneltä se on? Suhonen kysyi ja sylkäisi kasvoilta suuhun valunutta suolavettä.

– Joku 03-alkuinen numero.

– Vastaa vaan, Suhonen sanoi ja sukelsi viimeiset metrit laiturille. Suhonen nousi portaat ylös ja virnisti kännykkään puhuvalle, hymyilevälle Joutsamolle, joka käänsi häveliäästi selkänsä heti kun Suhonen oli ehtinyt ylös laiturille.

Suhonen pyyhki käsillään ylimääräiset vedet iholtaan, kun pyyhettä ei ollut. Joutsamo lopetti puhelun ja tuli Suhosen taakse.

– Se oli Raipe Tampereelta. Olivat saaneet oikeuslääkäriltä alustavan raportin.

– Ja?

– Kuoli puukoniskuun.

– Yllättävää. Nääs.

– Oliko vesi kylmää? Joutsamo kysyi.

– Kokeile itse.

– Voisin vaikka kokeillakin, Joutsamo sanoi ja otti paitansa pois.

– Mutta voisit sen ajan kuitenkin kuivattaa selkääsi, jooko… Ai niin, sisällä oli muutama valokuva, jossa Nakke poseerasi parin hauen kanssa.

Suhonen hymähti, kääntyi ja otti puhelun Tampereelle.

Joutsamo riisui vaatteitaan laiturin päässä.

---

Joutsamo ui viitisen minuuttia. Sillä aikaa Suhonen ehti pukea ja käydä hakemassa Joutsamon tarkastamasta mökistä pyyhkeen, jonka toi laiturille.

– Kuivaa tohon, Suhonen sanoi ja nakkasi pyyhkeen laiturin päähän. Joutsamo oli vielä vedessä.

– Rosvopyyhkeeseen?

– Ei taida tarvita enää.

– Onko kiire? nainen sanoi ja taiteili itsensä pyyhkeen takana ylös laiturille. Selkäpuoli jäi paljaaksi.

– Lähdetään soutelemaan, Suhonen sanoi ja viittasi veneeseen.

– Lomailuksiko tää meni?

– Ei kun käydään jututtamassa ton naapurisaaren äijä. Se tuntuu olevan kiinnostunut siitä, mitä täällä tapahtuu. Kattelee nytkin tänne kiikareilla. Suhonen naurahti.

Suhonen souti veneen saaren rantaan äijän mökin eteen. Matkalla hän oli kertonut kysyneensä oikeuslääkäriltä mahdollisista kovettumista Naken käsissä. Lääkäri oli käynyt tarkistamassa ruumiista asian, ja sellaisia oli löytynyt sormista ja yläkämmenestä.

– Vai niin, Joutsamo oli sanonut, vaikka ei ollut ihan varma mitä se tarkoitti.

Naapurimökin mies oli tullut kaislikkoiseen ja kiviseen rantaan vastaan. Mies tunsi olonsa epävarmaksi, kun nämä tulijat olivat selvästi huomanneet kiikaroinnin. Osoitelleetkin häntä. Pienikokoinen, noin kuusikymppinen mies oli jäänyt seisomaan kymmenen metrin päähän rannasta.

– Päiviä, Suhonen heitti ja nousi veneestä. Hän nykäisi sen paremmin rannalle ja Joutsamokin tuli maihin.

– Päiviä, mies vastasi hiljaisella äänellä. Hänen hiuksensa olivat ohuet ja harmaat, mutta pitkät. Otsalla oli musta huivi. Yllään hänellä oli mustat kangashousut ja oranssi teepaita. Siinä luki: "Ruisrock 1975"

– Onko tuo hyvä kalapaikka? Suhonen sanoi ja viittasi viereiseen kaislikkoon. Poliisi oli huomannut pihan grillin, savustuspöntön sekä vajan seinustan verkot.

– Njaa, voi siitä hauen saada, mutta parempaa kalaa pitää hakea nyt syvemmältä, äijä sanoi. Äänestä kuulsi epäluulo. Tuskin tämä uintikaksikko oli kalavinkkejä tullut hakemaan.

– Vai niin, Suhonen sanoi ja mietti syytä miehen hermostuneisuuteen. Pelkäsikö tämä, että he olisivat tulleet kostamaan kiikaroinnin vai oliko syynä jokin muu.

–  Mites tuo laituri tuolla? Suhonen viittasi Naken mökin laituriin. - Onkos se minkäänlainen kalapaikka?

Mies vilkaisi taakseen. Suhonen tulkitsi sen pakoreitin etsinnäksi ja odottamatta äijän vastausta Suhonen jatkoi: 

– Poliisista ollaan.

Vanha hippi valahti kalpeaksi. - Jaa...

– Joo, rikospoliisista, Suhonen väänsi vielä ruuvia.

Hän oli huomannut mökin takana olevan kasvihuoneen ja arvasi, mitä mies siellä kasvatti.

– Me voimme unohtaa tuon kasvihuoneen sisällön, jos vastaat pariin kysymykseen.

– Minkä sisällön? mies sanoi ja puri jo huultaan tyhmän kommenttinsa takia.

– Mennäänkö kats..., pelin ymmärtänyt Joutsamo sanoi väliin.

– Ei, ei... Mitä kysymyksiä teillä oli?

Suhonen katsoi miestä vakavana.

– Tuo laituri, missä olimme äsken uimassa. Onko siellä ollut mitään liikettä viime päivinä?

– Ei mitään erikoista. Se sama vene siihen tuli toissapäivänä ja lähti tossa kolme-neljä tuntia sitten.

– Mikä vene?

– Se, joka siinä aina toisinaan on ollut. Sellainen Ohlsson kaksysi.

Joutsamo ihmetteli mikä ihmeen kaksysi, mutta kun Suhonen näytti tietävän, niin hän pysyi hiljaa.

– Valkoinen? Suhonen kysyi.

– Onkos niitä muun värisiä?

– Mikä tunnus?

– Sitä en kyllä muista. Nimi on "Lapin helmi".

– Okei, Suhonen sanoi.

Purjevene sopi kuvioon hyvin. Siihen olivat Naken köysien vetämisestä kovettuneet känsätkin viitanneet. 

– Vielä yksi kysymys: ketä siinä veneessä oli?

– Mun mielestä sillä tuli se ton vastapäisen mökin mies, se Kuoppakoski ja yksi nainen, mutta vaan se nainen lähti. En ainakaan huomannut muita.

– Mikä nainen?

– Emmä nimeä tiedä. Sellainen ehkä kolmekymppinen blondi. Kroppa kuin tälla sun kaverilla, hippi hymähti.

Joutsamo oli sanoa jo jotain, mutta Suhonen ehti ensin.

–Tatuointeja?

– Iso ruusu olkapäässä ainakin ja toisessa pakarassa joku tiikeri.

Eli Marianne Muller, Suhonen ajatteli.

– Olisitko huomannut, jos siellä olisi ollut muita? Joutsamo kysyi.

– En osaa sanoa varmasti. On täällä muitakin hommia kuin naapureiden tarkkailu.

– On vai? Joutsamo sanoi piikikkäästi. - Kasvihuoneessako?

– Tehän lupasitte, että...

– Okei, okei, Suhonen totesi. - Me lähdetään nyt.

Joutsamo hyppäsi vähän vastahakoisesti veneeseen. Hänen olisi tehnyt mieli laittaa kiikaroiva pilvipervertikko häkkiin, mutta nyt pelattiin Suhosen säännöillä.

Vene oli parin metrin päässä rannasta, kun hippi huusi perään: – Mistä te tiesitte mun kannab... eh, kasvihuoneesta.

Suhonen ei vastannut heti.

– No, kuule. Tää on oikeasti salaisuus, mutta kun sun tiedot auttoivat meitä aika tavalla niin voin kertoakin. Sähän tiedät EU:n maataloussatelliitit, ne joita käytetään farmareiden tukiaisten valvontaan. No, ne paljastaa mitä missäkin kasvatetaan. Maataloustarkkailijat sitten raportoi sitten Europolille ja ne edelleen Suomeen. Toi sun kasvihuone on sen verran pieni, että se ei ole tärkeimpien kohteiden listalla, mutta kyllä huumekytät tänne piakkoin osuu.

– Älä helvetti.

– Näin on, Suhonen sanoi ja veti pari rivakkaa soutuvetoa kohti laituria. Suhonen piti ilmeensä vakavana, vaikka selkä rantaan päin istuva Joutsamo oli tirskahtaa nauruun.

Joutsamo ja Suhonen kävelivät metsätietä autolle. Nyt paarmat eivät saaneet enää armoa.

– Purjeveneellä pakenevaa tappajaa en olekaan ennen ajanut takaa, Joutsamo hymähti.

– Mikä vene toi Ohlsson kaksysi muuten on.

– Se kaksysi viittaa pituuteen, eli 29 jalkainen. Ysimetrinen.

– Eli ihan kunnon purjevene. Voiko sillä matkata yksin?

– Tolla Ohlssonilla ainakin. Helppo purjehtia yksinkin ja vielä helpompaa ajaa koneella.

– Mistä city-kyttä tietää millainen joku Ohlsson-purjevene on?

– No, aika usein on tullut postattua noiden huumepomojen paatteja eri satamissa, ja jotain siitäkin on pakko tarttua. Totta puhuen nää rosvot kyllä suosii moottoriveneitä, mutta toi Ohlsson on kyllä aika yleinen merkki.

– Tietysti, Joutsamo hymähti ja avasi Fordin oven. Keskustelu jatkui autossa ötököiltä suojassa.

– Sillä on ehkä neljän tunnin etumatka, Suhonen pohti, kun Joutsamo peruutti risteykseen.

– Tuulta ei ole purjehtimiseen tarpeeksi, joten sen on pakko ajaa koneella. Sillä vauhti on sellaiset 5-6 solmua, joten vene on ehtinyt maksimissaan tuollaisen 40 kilometrin päähän.

– Otetaanko merivartioston veneet ja kopteri avuksi? Joutsamo pohti ääneen. - Luulisi löytyvän.

– Ei kai, Suhonen totesi.

– Liikaa hässäkkää. Toi Marianne Muller me kyllä löydetään, mutta mua kyllä kiinnostaa se Roope Mullerin katoaminen enemmän. Isot etsinnät voisivat sotkea sitä pahasti.

– Samaa mieltä, Joutsamo sanoi.

– Mutta sen naisen löytäminen vaikuttaa keskeiseltä. Miksi se Nakke piti tappaa?

---

– Venerekisteri ei tunne mitään "Lapin helmeä", Joutsamo sanoi tietokoneelta.

Suhonen joi vieressä kahvia. Turun rikospoliisi oli osoittanut kaksikolle pöydän. Tietokoneen kello näytti 22.32.

–  En ihmettele. Tuskin sitä on rekisteröity uudella nimellään, vaan jätetty ns. vanhaan piikkiin, Suhonen sanoi.

Häyrinen toi kupillisen teetä Joutsamolle.

– Olisi Tiikerin päiväunta, käykö?

– Oikein hyvin. Kiitos, Joutsamo sanoi ja antoi lämpimän hymyn Suhosen atari-kollegalle.

Hööki-Häyrinen oli Turun huumepoliisin miehiä: vaaleatukkainen, noin kolmevitonen ja atleettinen. Suhonen oli kertonut Häyrisen pelanneen amerikkalaista jalkapalloa Turun Trojansissa 90-luvulla keskushyökkääjänä. Lempinimi juontui sieltä.

– Minne päin sä menisit purjeveneellä? Joutsamo kysyi.

– Ton saaristo-oppaan mukaan pelkästään Turun saaristossa on yli 130 satamaa.

– Ja lukemattomia poukamia, johon voi heittää ankkurin, Häyrinen jatkoi.

– Se tietysti riippuu siitä mikä on määränpää. Jos lähtisin lähteen, niin Kirjaisten satama voisi olla hyvä paikka, Häyrinen sanoi ja vilkaisi Suhoseen.

– Miksi? Joutsamo kysyi.

– Se on pieni, sellaisen pitkän lahden perällä. Siellä saisi olla täysin rauhassa, eikä kukaan kiinnitä mitään huomiota. Siinä on sellainen pieni terassibaarikin, Cafe Bystrand, Häyrinen selitti ja virnisti.

– Hyviä ribsejä siellä oli. Sai syödä niin paljon kuin jaksaa ja mukava punatukkainen tarjoilija.

– Riittää, Suhonen sanoi väliin.

– Ei kun kerro lisää, Joutsamo vaati.

– Kerron sen verran, että ajettiin kerran siellä tän Höökin kanssa prätkillä ja saaristossa Harley-Davidson on kovempi juttu kuin ökyvene, Suhonen päätti paljastaa, jottei Häyrinen kertoisi ihan kaikkea.

– Pääseekö sinne pyörällä?

Häyrinen hymähti.

– Valtaosa saarista on lossien päässä. Tonne Kirjaisiinkin pääsee Airiston lossilla. Ei siis edes kaukana.

– No, entä jos lähtee itään tai etelään?

Häyrinen kohautti olkapäitään.

– Mahdollisuuksia on paljon.

– Onko näistä jotain rekisteriä, siis sellaista josta voitaisiin hotellikorttien tapaan katsoa mikä vene on ollut missäkin?

– Ei, Häyrinen sanoi.

– Noita veneyöpymisiä ei rekisteröidä lainkaan. Useimmissa paikoissa on vaan satamamaksu ja kun sen lunastaa, niin kaikki on ok.

Joutsamo näytti vähän pettyneeltä.

– Mulla on ehdotus, Häyrinen sanoi.

– Tuli noista ribseistä mieleen. Mennään nyt pizzalle ja ryhdytään aamulla jäljittämään sitä helmeä. Mulla on ainakin hirveä nälkä.

– Miten me sitä jäljitetään?

– Soitellaan satamia läpi ja kysellään onko tällainen Ohlsson-vene ollut siellä, Häyrinen sanoi.

– Aika harvoin ainakaan näissä pienemmissä paikoissa on yksinäisten naisten ajamia veneitä, joten pieniä mahdollisuuksia on.

– Mihin mennään syömään? Joutsamo kysyi.

Aamu oli yhtä lämmin kuin edellinenkin. Joutsamo oli nukkunut yönsä Hamburger Börsin halvemmalla City-puolella ja Suhonen oli suunnannut Häyrisen sohvalle.

Niin hän oli ainakin sanonut - totuudesta Joutsamo ei tiennyt, sillä Suhosella tuntui olevan nainen joka satamassa ja Turussakin satamia oli useita.

Suhonen ja Häyrinen olivat kuitenkin olleet jo poliisitalolla, kun Joutsamo oli ehtinyt sinne varttia yli kahdeksan. Häyrinen oli antanut Joutsamolle noin neljänkymmenen sataman listan - atarimiehet olivat jo ehtineet aloittaa omiensa soittelun.

Peitetarinaksi oli sovittu se, että "Lapin helmi" oli jättänyt maksamatta polttoöljynsä aiemmassa satamassa ja sitä yritettiin jäljittää sen takia.

Joutsamo oli ehtinyt soittaa kolmeen ja kaikissa oltiin tyytyväisiä siitä, että poliisi viitsi jäljittää varkaita. Etsittyä venettä tai ruusutatuoitua blondia ei kuitenkaan ollut näkynyt, mutta yksikään satamakapteeneista tai heidän sijaisistaan kyennyt poissulkemaan mahdollisuutta, että purjevene olisi heidän satamassaan.

Kaikki olivat kuitenkin luvanneet kiertää katsomassa. Joutsamo oli sovitusti antanut pöytäpuhelimen numeron ja pyytänyt ilmoittamaan jos Helmeä näkyisi. Puhelin ei ollut soinut.

Joutsamo oli juuri valitsemassa seuraavaa numeroa, kun joku lähetti heitti Ilta-Sanomat pöydälle. Etusivun otsikossa luki: "Murha Särkänniemessä: Mies tapettiin Tukkijoessa".

Siinä oli myös aavistuksen epäselvä - varmaankin kännykameralla otettu - kuva, jossa Kuoppakoski makasi huvilaitteen laiturilla. Suhosta ei onneksi kuvassa ollut.

Joutsamo otti lehden ja näytti etusivua Suhoselle, joka irvisti. Joutsamo luki ”Verityö Tukkijoessa” -otsikoidun jutun nopeasti läpi, mutta mitään nimiä tai yhteyttä Mullerin juttuun siinä ei mainittu. Raipe oli antanut joitain verkkaisia ja ympäripyöreitä kommentteja.

Yhdessä kainalojutussa käsiteltiin väkivaltaa huvipuistoissa, toisessa psykologit kehottivat vanhempia keskustelemaan asiasta lastensa kanssa, kolmannessa mietittiin alkoholin tarjoilua lapsille tarkoitetuissa paikoissa. Valokuvia oli lisää, mutta ei sellaisia, jotka olisivat vaarantaneet tutkintaa.

Joutsamo heitti lehden Suhoselle ja palasi puhelimen ääreen. Seuraavana listalla oli Helsingholm, jonka numeron nainen puhelimeensa näppäili,

– Hallo, nuorehko naisääni vastasi ruotsalaisella korostuksella. - Helsingholms hamn.

– Täällä on Anna Joutsamo poliisista, nainen selvitti ja kertoi sovitun peitetarinan.

– Voi kuulka. En mina pysty sanoa, onko sellainen vene ollut täällä. Satama on aivan täysi ja tuolla lahdellakin on muutama vene.

– No, oletteko mahdollisesti havainneet kaupassanne...

– Voi kuulka, meillä on täällä sellaiset itsepalvelukaupat, jossa jokainen maksaa rehellisesti laatikkoon rahaa sen mukaan mitä ostaa.

Joutsamo ihmetteli oliko tuollaisia paikkoja yhä olemassa.

– Vielä yksi kysymys: oletteko nähneet sellaista tatuoitua...

– Voi kuulka, nykyisin niin monella in tat...

– Kuunnelkaa nyt kysymys loppuun, Joutsamo ärähti. - Noin 30-vuotiaalla vaaleatukkaisella naisella on olkapäässä isohko ruusutatuointi. Onko nainen ollut siellä?

Toisessa päässä oli hetki hiljaista.

– Ruusutatuointi olkapäässä... Kyllä sellainen nainen täällä taisi eilen illalla käydä.

Joutsamo herkistyi ja toisti: - Ruusutatuointi; vaaleatukkainen ja noin 30-vuotias?

– Kyllä.

– Mitä hän teki siellä?

– Osti voita ja leipää sekä myös savulohta. Olen siis myös välillä täällä myös myymässä.

– Millä veneellä...

– Sitä en pysty sanomaan.

– Voisitteko käydä katsomassa, jos vene "Lapin Helmi" olisi yhä siellä.

– Yhden diesel-varkaudenko takia te nyt...

– Jos ystävällisesti kävisitte nyt vain... voin kyllä odottaa.

– Voin kyllä ottaa puhelimen mukaankin, jos vain haluatte.

– Toki se sopii.

Naiselta kesti viitisen minuuttia kiertää pieni satama, mutta Helmeä ei näkynyt.

– Mielestäni tässä yhdessä välissä saattoi kyllä olla yksi vene, mutta en ole aivan varma.

---

Häyrinen muisti sataman hyvin.

– Se on sellainen pieni luonnonlahti saaressa. Ehkä parikymmentä venepaikkaa. Pieni kioskinomainen paikka josta saa savustettua kalaa, mutta ei oikeastaan mitään palveluja, paitsi saunan saa vuokrata sieltä pohjoisrannasta. Ai niin ja presidentti Relander kävi siellä jo 1920-luvun lopussa. Siellä on siitä valokuviakin.

Joutsamo vilkaisi Suhoseen, jota hymyilytti.

– Emmä nyt varsinaisesti matkailumainosta kaipaa, vaan enemmän mua kiinnostaisi tieto siitä missä se saari on, Joutsamo sanoi.

– Jaa, tota, etkö tiedä? Häyrinen sanoi ja jatkoi vastausta odottamatta: - Dragsfjärdin niemen länsipuolella. Melkein suoraan etelään Paraisilta.

– Ja toi tarkoittaa, että on menossa Viroon tai rannikkoa itään, Joutsamo kertasi pizzaillallisella käytyä spekulaatiota matkasuunnista.

– Jep, mutta ei sillä veneellä mikään kiire ole. Jos se on lähtenyt Paraisilta siinä viiden maissa iltapäivällä, niin se on ollut Helsingholmissa hyvinkin jo kahdeksalta. Paljon pidempääkin voisi ajaa.

– Paitsi jos pelkää erottuvansa merellä yksinäisenä pakomatkalaisena, Joutsamo kuittasi. - Mitäs veikkaatte seuraavasta satamasta?

---

Suhonen istui nurmikolla puiden varjossa minigolf-kentän vieressä. Paikka oli mitä mainioin. Siitä hän näki kaikki Taalintehtaan satamaan tulevat veneet. Satamassa ei Helmeä ollut näkynyt, joten hän oli valinnut pikkupuiston tarkkailupaikakseen.

Satama oli Suhoselle tuttu, kun poliisit olivat muutama vuosi sitten seuranneet keskitason huumepomoa vuosittaisilla Jazz-festivaaleilla.

Suhonen oli käynyt ostamassa sikspäkin olutta sataman viereisestä S-marketista ja oli kulman takana kaatanut pari pulloa viemäriin. Yksi pullo oli auki - sen Suhonen oli täyttänyt vissyllä - ja tyhjennetyt lojuivat nurmikolla. Teepaitansa Suhonen oli sitonut päänsä ympäri.

Satamapummin valeasu arpineen meni täydestä, joskin tottunut tarkkailija olisi kiinnittänyt huomion siihen, että Suhosen vatsalihakset olivat aivan liian hyvässä kunnossa kaljaveikoksi.

Kello oli noin kaksi iltapäivällä, joskaan Suhonen ei viitsinyt katsoa tarkkaa aikaa. Ilta-Sanomatkin hän oli ehtinyt selata jo kahdesti. Veneitä tuli ja meni satamasta harvakseltaan. Aurinko lämmitti, eikä oikeastaan tuullut.

Muutama kakara kinasteli minigolflyöntien määrästä. Yksi pikkupoika suuttui siskoilleen niin pahasti, että heitti mailansa nurmikolle ja kiipesi puuhun.

Taktiikka oli sovittu Joutsamon ja Häyrisen kanssa. Joutsamo oli järkeillyt, että nainen - murhasta epäiltykään - ei viitsisi olla ilman suihkua paria päivää.

Joutsamo oli saanut Kasnäsin ja Suhonen Taalintehtaan. Häyrinen kierteli moottoriveneellä pienempiä paikkoja.

Suhonen otti huikan kaljavissyä ja jatkoi tarkkailua. Maisema ei ollut erityisen kaunis. Veneitä oli toki paljon ja niiden mastot edustivat samanlaista vapautta kuin moottoripyörät. Veneiden takana oli kuitenkin Taalintehtaan ruma nykytehdasalue. Vanha oli Suhosen selän takana. Kaunis ei ollut sekään.

Taalintehdas oli saanut nimensä 1686 perustetusta terästehtaasta. Malmi ja hiileksi jalostettu puuhake oli tuotu Suomen rannikolle Ruotsista. Silloin Suomi oli ollut nykyglobalisaation saamapuolella.

Suhonen oikaisi selkänsä hetkeksi ja makasi nurmikolla. Siinä ehti miettiä kaikenlaista: Tampereen poliisitalon kellarissa olevaa moottoripyörää, eilistä saarihippiä ja mielessä välähtivät laiturille nousseen Joutsamon muodot.

Suhonen sulki silmänsä auringonlämmössä, ja kuvitteli uivansa viileässä merivedessä.

Suhonen havahtui tai heräsi siihen kun hänen naamalleen kaadettiin jotain.

– Vittu, jätkä! Täähän on vettä! möreä mies ääni sanoi.

Poliisi kierähti nopeasti sivulleen ja pomppasi ylös. Samalla oikea käsi kävi vyölaukulla. Se oli ainakin tallella. Lompakon, puhelimen, pistoolin ja Turun poliisilaitoksen Peugeotin avainten hukkaaminen kesken postausoperaatiota olisikin ollut noloa.

Suhonen tajusi nyt nukahtaneensa ja kolmen pummin päässeen pöllimään hänen kaljansa.

– Tää on meidän puisto ja koisaajien pitää maksaa veroa, parimetrinen, ehkä 150-kiloinen partasuu sanoi. Ääni oli vähän epävarmempi kuin äsken, koska Suhonen oli kierähtänyt pystyyn hieman liian nopeasti.

– Kun tää oli vettä, niin me otetaan noi avaamattomat.

Kaksi pienempää resupekkaa virnisti puhemiehen takana. - Ja nää tyhjät kans, toinen jatkoi.

Suhosta viehätti pieni painiottelu, mutta hän vilkaisi vaistomaisesti satamaan päin. Ohlsson kaksysi ajoi juuri satamaan ja pinnassa oli Marianne Muller. Perkele.

– No, ottakaa ne vaan, Suhonen myöntyi puistoganstereille pitäen katseensa purjeveneessä. Muller oli huomannut vapaan raon ja ajoi venettään sitä kohti.

– Ja lisäksi se on kymmenen euroa nurmikon kulutuksesta, iso mies mörisi.

Suhonen käännähti takaisin juoppoihin ja heitti kiristetyn katseen 150-kiloiseen. - Ahneus on perisynti.

– Hähää, toinen takamiehistä käkätteli. - Ruupertti, hakkaa se. Sillä on varmasti rahaa tossa mahapussissa.

Jätti mittasi hetken katseellaan Suhosta ja päätti tyytyä. 

– Suu kiinni, Räkätti! Puistoyhtiömme kiittää vuokrasta.

– Ole hyvä vaan, Suhonen virnisti ja kiinnitti huomionsa takaisin veneeseen. Sen Suhonen huomasi, että Ruupertti otti oluista kaksi kun Räkätti ja kolmas kaveri saivat jakaa yhden puoliksi.

Suhonen otti osin kastuneen paitansa päästään, putsasi selästään ruohonkorsia ja veti paidan päälleen.

Poliisi istui takaisin nurmikolle ja jäi tarkkailemaan Lapin Helmeä. Matkaa laituripaikkaan oli nelisenkymmentä metriä ja muista veneistä huolimatta Suhonen näki kuinka shortseihin ja bikinien yläasuun pukeutunut Marianne sai veneen yksin kätevästi rantaan.

Joku riensi toki auttamaan keulaköyden kiinnittämisessä.

Suhonen soitti ensin Joutsamolle ja sitten Häyriselle ja kertoi Mariannen löytyneen. Molemmat sanoivat suuntaavansa Taalintehtaalle.

Suhonen seurasi kuinka nainen välillä katosi kannen alle ja toi roskia ylös. Kannelle ilmestyi toinenkin muovikassi. Suhonen kaipasi kiikareita, mutta arveli siinä olevan jotain vaatteita. Pyykkejä kenties?

Nainen otti roskat ja toisen kassin mukaansa, hyppäsi ketterästi laiturille ja suuntasi rannan keltaista satamakonttoria kohti. Marianne viipyi retkellä kymmenisen minuuttia ja palasi ilman kasseja. Hän kiinnitti yöpymiseen oikeuttavan lapun veneen keulakaiteeseen ja palasi veneeseen.

Kymmenen minuutin päästä nainen ilmaantui kannelle ja astui laiturille. Tällä kertaa hänellä oli pieni olkalaukku ja sen päällä pyyhe.

Suhonen vilkaisi kelloa. Se oli 16.05. Naisten saunavuoro oli alkanut tasalta.

Poliisi nousi ja käveli penkeillä istuvan puistogangsterikolmikon luokse.

– Räkätti, Suhonen sanoi. Hän oli valinnut pienempikokoisen miehen sopivaksi hommaan. Ruupertti ei olisi ikinä päässyt kilojensa kanssa laiturilta veneeseen. - Mulla olisi pikkuhomma sulle.

– Häh, näädän näköinen mies sanoi. Suhosen mielestä jätkä muistutti jotenkin toisen maailmansodan marsalkka Montgomeryä, jos tästä olisi joskus saatu kuva viski-illan jälkeen.

– Niin homma. Kymmenen euron homma.

– Kuka pitää tappaa, hähää, mies räkätti.

– Ei ketään. Tohon tuli yhden kaverin vene ja mä haluaisin järkätä sille yllärin. Meet veneeseen ja ilmoitat vaan, että sen peräköysi on irtoamassa.

– Häh, miksi?

– Kymmenen euron takia, tietysti... Tää on vitsi. Se ymmärtää kyllä.

– Rahat ensin.

Suhonen naurahti. - Et varmaan saa. Ala painua. Ja jos se kyselee jotain, niin et vastaa mitään. Lähdet vaan pois.

– Tosta saan kympin? Räkätti hymähti ja nousi.

Suhonen seurasi nurmikolta kuinka Räkätti asteli laiturille ja edelleen veneelle. Operaatiolla oli vain yksi tarkoitus. Varmistaa, että Marianne Muller oli veneellä yksin.

Räkätti nousi veneeseen varmoin ottein ja sen verran kevyestikin, että Helmi ei juuri edes keinahtanut.

Mies kiersi laitaa pitkin takaosaan ja kurkisti hyttiin sisään. Suhonen näki miehen katoavan hetkeksi, mutta tuli sitten vauhdilla ylös laidalle ja melkein aitoi bryggaremaisesti takaisin laiturille.

Vauhti pysyi yllä nurmikon laidalle saakka, kun mies hidasti saavuttaakseen kadonneen kovuutensa takaisin.

– Huh, Räkätti sanoi vielä hengästyneenä. - Sun kaveri ei ymmärrä sun huumoria.

– No? Suhonen kysyi.

– Vittu! Mä menin sinne ja just ehdin sanoa jotain irronneesta köydestä, kun huomasin sen kädessä pistoolin. Se jätkä sähisi jotain, mutta en todellakaan jäänyt kuuntelemaan sitä.

Suhosen teki mieli kysellä jätkän tuntomerkeistä, mutta se ei nyt käynyt laatuun. - Äh, Suhonen heitti kysymyksen sijaan. - Se arvas mun jekun.

– Kummallisia kavereita sulla, Räkätti sanoi.

– Njaa, Suhonen sanoi ja avasi seteliä etsiessään vyölaukkunsa niin auki, että puistomiehet huomasivat pistoolin.

– Tässä, Suhonen sanoi ja ojensi kympin Räkätille.

– K-kiitos, Räkätti sanoi. - Saanko sanoa vielä yhden asian.

– Anna tulla.

– Sä oot kumma jätkä. Sulla on tykki vyössä ja annat meidän viedä sun kaljat.

– Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, Suhonen virnisti ja heitti vielä toisen kympin Räkätille. - Tossa on vaarallisen työn lisää.

– Täh, mies sanoi ja otti rahan.

– Ja nyt häipykää, ettekä palaa tänään tähän puistoon.

Kolmikko lähti seteleiden kanssa kohti kauppaa. Parillakympillä saisi paljon kaljaa.

– Hähää, Suhonen kuuli Räkätin sanovan. - Kaks kymppii tykkimieheltä. Saat olla ilonen, Ruupertti, ettei se pamauttanut sun aivoja pellolle.

– Vitun pelle, Ruupertti jatkoi keskustelua. - Rahat tänne ja heti tai mä murskaan sun kallosi kuonatiilellä.

Suhosta kolmikon sanailu ei enää kiinnostanut. Hän mietti seuraavaa siirtoa. Marianne olisi saunassa ainakin vielä parikymmentä minuuttia. Suhonen halusi myös itse käydä purjeveneessä.

---

Nopea keikka sataman kupeessa sijaitsevaan Alkoon vei vajaat kymmenen minuuttia. Suhonen asteli Lapin Helmeä kohti Jallu-pullo toisessa kädessä ja Ilta-Sanomat vasemmassa.

Suhonen nousi veneeseen turhankin painokkaasti ja se heilahti sen verran, että sisällä oleva huomasi varmasti jonkun tulevan.

– Hei, Helmi-väki, Suhonen korotti ääntään sopivuuden rajoissa. - Onkos täällä ketään?

Suhonen jatkoi matkaansa kohti perään ja jatkoi huutelua humalaiseen sävyyn: - Naapuriveneestä oon ja tulisin tarjoamaan paukut!

Kukaan ei vastannut, mutta Suhonen tiesi pistoolimiehen kuulleen.

– Huhuu! Kiinnostaisiko Helmi-väkeä pienet Jallut! Mä tarjoon.

Suhonen pääsi perään ja kurkisti sisään. Miehen hiukset olivat kasvaneet ja kasvot puoliksi tumman parran peitossa, mutta Suhonen tunnisti Roope Mullerin heti. Kajuutan pöydällä oli isohko lintukirja puoliksi auki siten, että kannet olivat ylöspäin. Suhonen arvasi mitä alla oli.

– Ei kiinnosta. Painu helvettiin!

– Älä nyt tiukkapipo ole. Mä tarjoon! Yhdet vaan. Se on mun tapa, Suhonen sanoi ja laskeutui pikku portaat kajuuttaan.

– Kuule tää purjehdus on menossa ihan kerrostaloasumiseksi. Kukaan ei tunne naapureitaan, joten mä oon aina päättänyt käydä tarjoamassa naapuriveneessä yhdet Jallut... ja toisenkin jos maistuu.

– Painu jätkä helvettiin, Muller ärähti kärsimättömästi.

– Mulla on Iltiskin, Suhonen sanoi ja kääntyi etsimään keittiönurkkauksen kaapista kuppeja. Ensimmäisestä löytyi muovimukeja. - No niin, nyt päästään asiaan.

Suhonen otti kaksi mukia ja istui Roope Mulleria vastapäätä. - Yhdet vaan ja sitten mä meen.

Muller oli menettänyt toivonsa sanojen voimaan. Edellinen tunkeutuja oli selvästi satamavaras, mutta tämä vaikutti harmilliselta juopolta. - Yhdet vaan?

– Näin mä sanoin. Toiset tarjoan, jos maistuu, mutta aloitetaan ensimmäisistä, Suhonen sanoi, korkkasi Jallun ja kaatoi paksuhkot juomat.

– Okei. Yhdet, Roope sanoi. Ehkä tästä idiootista pääsisi näin nopeimmin eroon. Tietysti pistooliakin voisi vilauttaa, mutta sen jälkeen satama vilisisi poliiseja.

Suhonen kohotti mukia. - Kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Roope ei sanonut mitään, mutta nosti kuppinsa ja maistoi Jallua.

– Ah, hyvää, Suhonen sanoi. - Mites rouva? Lähtikös johonkin.

– Saunaan taisi mennä, Muller sanoi vältellen. Mitä nopeammin idiootti lähtisi sen parempi.

– Ei ollut paljon tuulta tänään, kun Vänöstä tultiin. Koneella jouduttiin ajamaan koko matka... Mistäs te tulitte?

– Helsingholmissa oltiin viime yö.

– No, se onkin mukava paikka. Hyvää kalaa, Suhonen sanoi ja joi Jallunsa loppuun. – Ei teillä yhtään sitä savukalaa oo jäljellä?

– Ei.

– No, otetaan sitten toiset nopeat, Suhonen tarttui pulloon ja kaatoi itselleen vähän ensimmäistä paksumman siivun.

Mullerin mukissa oli vielä puolet jäljellä, kun Suhonen aikoi täyttää tämänkin mukin.

– Hei, mulle riittää. Se oli yhdet..., Muller sanoi ja toi toisen kätensä muovimukin päälle.

Tätä Suhonen oli odottanutkin ja hän pirskautti pullosta viinaa Mullerin silmille.

– Mitä helv..., Muller sanoi ja käsi hakeutui lintukirjan suuntaan. Suhonen oli kuitenkin jo kaapannut sen ja aseen itselleen. Tykki oli lyhytpiippuinen Smith & Wesson .38-revolveri.

– Terve, Roope, Suhonen virnisti ase kädessä.

– Saatana! Roope tuhahti ja etsi iskuvälinettä silmillään. Tilanne oli toivoton.

– En sentään, Suhonen vitsaili.

– Senkin ketunnussija!

Suhonen katsoi nyt tarkemmin miestä, jonka oli luullut tapetuksi puolitoista kuukautta sitten. Mies oli kuitenkin ihmeen hengissä.

– Perkeleen Davidovin juoksupoika! Muller jatkoi mesoamista.

– Ihan rauhallisesti vaan, ettei häiritä naapuriveneiden ihmisiä, Suhonen jatkoi, mutta mietti samalla Mullerin paljastamaa tietoa.

Anatoli Davidov oli Pietarin heroiinimafian vahvoja miehiä. Huhuja oli Davidovistakin liikkunut.

– Venäläisten paskakiiski. Perkele, Muller jatkoi. - Hahaa! Jos mä huudan niin kohta joku soittaa kytät paikalle ja jäät varmasti kiinni! Mut saat hengiltä mutta et pääse nauttimaan verirahoistasi, pirunperse!

Mullerin äänensävy alkoi nousta siihen luokkaan, että joku kohta todella soittaisi poliisit. Se ei varsinaisesti Suhosta haittaisi, muttei myöskään sopinut suunnitelmaan tällä hetkellä.

Suhonen nosti revolverin kohti Mullerin päätä. Se yleensä hiljensi miehen hetkeksi. Niin nytkin.

– Kuuntele, Roope, tovi ja rauhoitu. Mä en ole täällä tappamassa sua. Pikemminkin mua ihmetyttää se, että sä olet edelleen hengissä. Meille on tullut ihan toisenlaista viestiä.

– Meille? Roope siristi silmiään.

– Niin. Helsingin rikospoliisiin.

Roope ei sanonut mitään, tuijotti vain Suhosta. Ataripoliisi kaivoi poliisikorttinsa vyölaukusta irrottamatta katsettaan Mullerista.

– Saatana!

– En ole se alakerran mies vieläkään, Suhonen sanoi rauhallisesti ja laski aseen.

Roope otti pöydältä jallumukin ja kumosi sen kerrallan. Suhonen kaatoi vasemmalla kädellä lisää ja sekin katosi nopeasti.

– Miksi sä et ole kuollut? Suhonen kysyi.

– Kun ne eivät ole löytäneet mua täältä mereltä.

– Mitä sä teit Davidoville?

– Sopimusriita. Mä täytin velvoitteet omasta mielestäni, mutta ne vaati vielä satatonnia ekstraa.

– Mistä?

Roope hymyili. – Pölynimurikaupan salassapitopykälät estää kertomasta.

Suhonen nyökkäsi. - Ja oot ollut merellä siitä saakka?

Muller nyökkäsi. - Vähän juttuja liikkeelle ja hetkeksi pois maisemista. Oon kyllä kehittänyt suunnitelman miten tää hoidetaan.

– Kuoppakosken ja Mariannen kanssako oot seilannut?

Muller nyökkäsi. - Miten te muuten löysitte mut?

Suhonen katsoi miehen parroittuneita kasvoja ja kaatoi lisää Jallua. Rosvolla ei selvästikään ollut tietoa viime päivien tapahtumista. Suhonen käänsi Iltiksen auki miehen eteen.

– Pirun kivessorkat! Saatanan persvako.

Merillä oppi ainakin kiroamaan, Suhonen mietti. Muller luki juttua sisäsivulta.

– Sä tiedät kuka tapettin ja kuka tappoi?

– Ne sanoi kaipaavansa vaihtelua tähän purjehdukseen.

– Marianne puukotti Naken, Suhonen totesi kylmästi.

Muller tyhjensi Jallumukin ja pyöritti päätään. - Miksi?

– Se meitäkin kiinnostaisi.

Nainen ilmestyi hytin ovelle. - Sä oot varmaan Suhonen, Marianne sanoi ja osoitti poliisia pienellä FN baby -pistoolilla. - Laita se ase siihen pöydälle... rauhallisesti.

Marianne oli pääsyt yllättämään pahasti. Ehkä hän oli kuullut Roopen huudon ja tullut varovasti veneeseen. Suhonen laittoi Roopen aseen pöydälle – hyvin rauhallisesti.

– Oliko hyvä sauna? Suhonen kysyi.

– Toi on kyttä, Marianne sähisi.

– Mä tiedän, Roope sanoi ja otti aseen.

– Sidotaan se ja upotetaan mereen.

Roope katsoi naista pitkään ja kaatoi sitten Jallua itselleen ja Suhoselle. - Maistuuko?

Suhonen nyökkäsi, mutta vilkaisi vielä hyttiin laskeutuneeseen naiseen ennen kuin uskalsi ottaa. Liipasinherkkiä ihmisiä ei nyt kaivattu.

– Ota vaan. Kuolemaantuomitun viimeinen toive, blondi hymyili. Naisen kasvot olivat ruskettuneet kauniisti.

– Miksi sä tapoit Naken? Roope kysyi ja nosti nopeasti Smith & Wessonin naista päin.

– En mä ole ketään tappanut.

Roope käänsi katseensa pöydällä olevaan lehteen ja sitten takaisin naiseen. - Etkö?

Marianne oli hetken hiljaa. - Se aikoi pettää sut. Myydä sut tälle kytälle.

Suhosen teki mieli puuttua puheeseen, mutta hän päätti olla hiljaa Cumuluksen hotellihuoneesta.

– Miksi? Ei ne musta ole kiinnostuneita.

– Olisivat jos saisivat tietää niistä Davidovin bisneksistä...

Muller kääntyi Suhosen puoleen ja kaatoi vielä yhdet Jallut. Suhonen maistoi varovasti sillä kohta ultranopea juominen kääntyisi humalan puolelle. - Poliisit on kiinnostuneet mun elossaolemisesta.

Suhonen nyökkäsi. – Pölynimurikauppa ei meitä kiinnosta.

– Pölynimurikauppa… Vittu, te ootte ihan pöllyssä, Marianne sanoi, eikä enää ollut varma pitäisikö hänen kääntää ase Roopeen, jonka revolveri pysyi tiukasti naisessa.

– Mä kysyn vielä uudestaan: Miksi Nakke piti tappaa? Roope tiukkasi.

Marianne ei vastannut, vaan käänsi nopealla liikkeellä FN:nsä Roopeen.

– Etkö sä usko?! Se halusi myydä sut kytille! Marianne huusi. - Se kerto mulle tapaamisesta tän Suhosen kanssa. Se oli järkätty Särkänniemeen. Mä yritin puhua sen siitä ulos, mutta se ei halunnut.

Roopen ase kääntyi Suhoseen. - Pitääkö paikkansa? Oliko sulla tapaaminen Naken kanssa.

Suhonen pudisti päätään.

– Ei. Mutta jos mä olisin sä niin mä kysyisin Mariannelta sen yöstä Naken kanssa Koskikadun Cumuluksessa.

Roopen silmät leiskahtivat ja ase kääntyi takaisin naiseen. - Pitääkö paikkansa?

– Ei. Ei todellakaan, Marianne sanoi. - Toi kyttä valehtelee. Yrittää kylvää riitaa. Kusettaa.

Viimeisen sanan nainen melkein huusi.

Suhonen kohautti olkapäitään ja joi loput Jallusta. Viina alkoi maistua jo kirpeältä. Poliisi hymähti.

– Mikä sua naurattaa? Roope kysyi.

– Ei mikään, paitsi tää tilanne.

– Ei tässä ole mun mielestä mitään huvittavaa.

Suhonen kaatoi itselleen ja Roopelle Jallua. - Otatko säkin? poliisi kysyi Mariannelta.

– Vittu, nainen sanoi. - Mä tulin just saunasta. Mulle sopisi bisse, Marianne totesi ja otti oluen kylmäkaapista.

Samalla hän käänsi aseen alas. Roope tekin saman.

– Okei, Suhonen totesi. - Teidän on pakko käsittää se, että mun kollegat on tulossa tänne. Jollei jo oo haravoimassa tätä satamaa. Seuraavaksi täällä on karhukopla ja tästä tulee helvetin iso juttu. Te voitte tappaa mut, mutta se ei auta mitään.

Jallumukit tyhjenivät taas ja pullo oli tyhjä. Muller nappasi kaapista rommipullon.

– Okei, Suhosen tappaminen ei kannata.

– Kenenkään tappaminen ei kannata, Suhonen sanoi. - Toi Cumulus-juttu oli bluffia, mä voin tunnustaa sen nyt. kun asiasta keskustellaan, Suhonen heitti.

– Piti vaan kattoa, että meettekö toisianne vasten, mutta eihän siitä tuollaisilla rakastavaisilla mitään tule. Mulla on tietysti oma pistooli tässä vyölaukussa, mutta voin ottaa sen tähän pöydälle rehellisyyden merkeissä. Kaikilla on sitten omansa esillä.

Suhonen kaivoi aseensa varovasti esiin ja laittoi sen pöydälle.

– Jos sopii, tehkää tekin niin. Tulee avoimempi keskusteluilmapiiri.

Marianne vilkaisi Roopeen, joka nyökkäsi. Molemmat laittoivat aseensa kajuutan pöydälle, vain nopean kahmaisun etäisyydelle tosin.

– Hyvä, Suhonen sanoi.

Muller kaatoi laseihin ohuen siivun raakaa rommia. Suhonen ja Roope tyhjensivät lasit saman tien. Marianne nakkasi tyhjän tölkkinsä muovipussiin ja Roope kaatoi naisellekin rommia.

– Kuinka paljon te rakastatte toisianne? Suhonen kysyi. - Eikä mitään epämääräisiä mittoja, vaan kyse on vuosista. Tulevista vuosista, koska niitä on väistämättä luvassa.

Molemmat ymmärsivät, mitä Suhonen tarkoitti. Jos poliisi saisi selville Davidov-jutun, Roope istuisi. Mariannelle tulisi vuosia joka tapauksessa Naken puukotuksesta.

– Murha vai tappo? Marianne kysyi.

– En mä voi luvata, mutta todistajana puhuisin tän kuulemani perusteella taposta.

– Eli bruttona kahdeksan-kymmenen ja nettona noin neljä-viisi, Marianne laskeskeli.

– Aika pitkä aika, Roope sanoi.

– Suhonen nyökkäsi. – Mutta kyllä te saatte jotain takaisinkin.

– Mitä? Roope kysyi.

– Vuosia lisää Roopen elämään, Suhonen sanoi.

– Miten niin? Marianne ihmetteli.

– Me laitetaan tästä Tukkijoki-jutusta tuoreeltaan lehdistötiedote, että surmasta epäilty nainen on saatu kiinni Etelä-Suomessa ja poliisi selvittelee surmatun yhteyksiä Roope Mullerin mahdolliseen henkirikokseen. Roopea pysyy siis piilossa ja voi hoitaa sopimusepäselvyydet parhaaksi katsomallaan tavalla. Roopea ei siis haeta edes todistajaksi Tukkijoki-juttuun.

Roope nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi naiseen. - Miten on? Tää on susta kiinni?

Suhonen tarkkaili molempia. Kompromissi oli riittävä. Nakke oli pelannut jotain omaa peliään, ilmeisesti hän oli rakastunut Marianneen ja yritti poliisin avulla todella saada Roopen pois.

Poliisin maksama vinkkipalkkiokin olisi ollut tiedossa. Vastakaikuakin oli Cumulus-yön perusteella ollut, mutta ei ilmeisesti niin paljoa, että Marianne olisi lähtenyt Naken vetämään vasikkakelkkaan.

Mariannen vastaus tietysti paljastaisi totuuden miehen ja naisen väleistä. Marianne tuntui kuitenkin tietävän Davidov -kuviosta niin paljon, että voisi pudottaa Roopenkin. Siinä olisi riittävästi syytä Roopellekin pysyä uskollisena.

Nainen otti rommipullon ja kaatoi lasiinsa paksun paukun, jonka hän joi yhdellä huikalla. - Yhdellä ehdolla. Tunnustan tapon ja kaikki. Teen sen teille helpoksi.

– Niin? Suhonen sanoi.

– Vasta huomenna, eikä täällä. Saadaan jatkaa vaikka Kasnäsiin. Huomenna pitäisi olla vähän tuultakin. Pääsisi purjehtimaan kunnolla, eikä tällaista puksuttelua. Kun on ollut muutamia kuukausia täällä merellä niin siihen jollain tavalla kiintyy. Sopisiko?

Suhonen mietti hetken. - Sopii, jos teille käy se, että me ollaan tossa laiturin päässä tänään ja huomenna sopivan etäisyyden päässä moottoriveneessä.

– Etkö luota meihin? Roope kysyi.

– Luotan, totta kai, Suhonen sanoi ja koppasi pistooliarsenaalin pöydältä. Suhonen nousi ja tunsi veneen keikkuvan aika tavalla, vaikka se oli laiturissa. - Vislaa, jos tarttet lisää Jallua tai jotain.

– Hei, Suhonen, Marianne sanoi. - Älä nyt ne tykit kädessä sinne laiturille mene. Joku soittaa kytät ja nehän ampuu sut kättelyssä.

Suhonen hymähti, riisui paitansa ja kääri aseet siihen.

Laiturilla Suhonen soitti Häyriselle, joka kertoi olevansa kymmenen minuutin päässä Taalintehtaalta. Suhonen selosti faktat ja Häyrinen lupasi järjestää Helmen tarkkailun.

Suhonen huomasi Joutsamon minigolfpuistossa. Nainen lähti tulemaan vastaan. He kohtasivat laiturin päässä.

– No? Joutsamo sanoi. - Huomasin Helmen, mutta en viittinyt soittaa.

– Joo. Kaikki järjestyksessä...

– Hä? Sähän oot ihan kännissä.

– Poliisityö vaatii uhrauksia, Suhonen naurahti ja ojensi paitaan käärityt aseet naiselle.

Joutsamo nuuhkaisi. - Jallua?

Suhonen nyökkäsi. - Vedettiin pullo Roopen kanssa kahdestaan ennen kuin juttu saatiin selväksi.

– Roopen? Se on hengissä?

– Jep. Ja Marianne on veneessä myös.

– No, eiks meidän pitäisi…

– Mennään tohon puistonpenkille odottelemaan Häyristä. Mä oon kato vuokrannut sen täksi illaksi.

Penkillä Suhonen kertoi veneen tapahtumat Joutsamolle.

– Aikamoinen nainen, Joutsamo sanoi. - Tappaa ja istuu linnassa miehensä puolesta.

– Niin, kun vankilahäissä lupaa olla miehensä rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä, niin ei kai vähempää voi odottaa, Suhonen sanoi.

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja